• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 132 318 hits

Rich Robinson ”Through A Crooked Sun”, 2016

Kun joku artisti iskee syystä tai toisesta kipinää, tulee joskus tilattua katalogistaan isompi pläjäys. Jotkut osoittautuvat suutareiksi, toiset ihan riittävän mukaviksi, jotta paikka levyhyllyssä olisi oikeutettu, joku yksittäinen kiekko saattaa jäädä raskaaseen rotaatioon. Niin kävi Black Crowes -veljes Rich Robinsonin kanssa: vain ”Through A Crooked Sun” jämähti soittimeen, muut koristavat ”ehkä vielä palaan tähän” -pinoa.

Pitkä kuin mikä – 14 biisiä, joista pari bonusliveä. Monipuolinen – countrya, countryrockia, southern rockia, grunge-vääntöäkin, tägäsin myös psykedelian ja rhythm&bluesin. Kompakti, tiukasti rutistava kokoonpano – usein vain trio, joskus duo. Maanläheistä, jossain jamipohjaista, tuolla vaivoin koossapysyvää mutta juuri siksi niin hienoa. Sliipattu, kerroksellinen, olemattoman sävellyksen kuorruttama paatos ja kimallus eivät kuulu tämän levyn olemukseen.

Kaikki biisit ovat Robinsonin lukuun ottamassa Fleetwood Macin ”Station Man” -rynkytystä, tällä levyllä parhaalla Little Feat -perinteellä toteutettuna. Soiton riehakkuus, tyytyväinen virne, stipluja pelkäämätön asenne – tätä lienee ollut ilo soittaa. Kuuntelua ja aikaa kestävä, täysin epämuodikas kokonaisuus.

Rich Robinson: Through A Crooked Sun (Circle Sound Records / Eagle Records EAGCD646, 2016)

Creek Road Eleven ”The Long Harvest”, 2017

Olisko tuo juuttikankainen jauhopussi vai mikä lie levyn kannessa? Länttä ja nimenomaan villiä länttä kohti se joka tapauksessa ajatukset ohjaa, samoin musikanttien asusteet ja olemukset: country- ja southern rock -meininkiä siis odotettavissa.

Ja Creek Road Eleven vastaa odotuksiin menevällä, rullaavalla ja rockaavalla lynyrdskynyrdjayhawks-hybridillä. Yhtye – Toni Ruuska (laulu, kitarat, pääasiallinen biisintekijä), Jyrki Levä (kitarat), Jani Miinala (rummut), Pete Christiansson (basso) ja Petri Frestadius (koskettimet) – pelaa saumattomasti samaa peliä, ilmassa on soittamisen iloa ja peräti kirityksen tuntua.

Piano kilkkaa, slide ulisee, rummut ja basso jytisevät, paksut sähkissoinnut täyttävät maisemaa. Tuhtia tavaraa ja tanakkaa tikkausta kauttaaltaan – lienee keikalla varsinainen höyryveturi. Levymitalla arvioituna olisin ehkä kaivannut hengähdystaukoa, jos ei muuten niin vaikkapa pidempää jammailurupeamaa tai akustisempaa hilipattihippania, sillä siihen kaverit ovat ilmiselvästi kykeneväisiä.

Onko Creek Road Eleven jonkun soittajan osoite, tai esimerkiksi hopeanhohtoisen saluunan sijainti isossa lännessä, sitä tiedä en. Yhtyeen nimenä se on yhtäkuin hehkuvana hohkaava, sähköinen keikkajyrä.

Creek Road Eleven: The Long Harvest (CRV001, 2017)

Help Yourself ”5” (1973, 2004, 2019)

Ainutlaatuinen yhdistelmä englantilaista, vihreiden nummien romantiikkaa – pastoraalia, sanoisi joku – ja Amerikan länsirannikon sähköistä hippimeininkiä, askeleen päässä Man-yhtyeen sähköisyydestä. Brittien vastine Buffalo Springfieldille ja Quicksilver Messenger Servicelle. Kosketinsoittaja, biisintekijä ja laulaja Malcolm Morley, kitaristi ja laulaja Richard Treece, basisti Ken Whaley ja rumpali Dave Charles sekä satunnaiset tuuraajat hallitsivat pehmeän ja kovan, makean ja suolaisen. Help Yourself siis.

Diggareiden piirissä yhtyettä palvottiin, mutta piiri taisi olla liian pieni – tässä maassa suosio perustui Musan ylistäviin levyarvioihin.

Tarina kertoo, että Help Yourself -miesten motivaatio hiipui, kun yhtyeen neljäskään levy, ”The Return of Ken Whaley” ei saavuttanut haviteltua menestystä. Yritystä oli vielä seuraavaankin kiekkoon, mutta tulokset jäivät hajanaisiksi, vaikka levy-yhtiö uutta tuotetta peräsikin. Pääasiallisen säveltäjän Malcolm Morleyn puhti oli poissa. Yhtye päätti kuitenkin yrittää, ja nauhoitti kahdeksan kappaletta kesällä 1973. Ei riittävästi materiaalia julkaisuun, pääteltiin. Myöhemmin Ptolemaic Terrascope -lehti julkaisi biiseistä kolme, yksi päätyi Morleyn soolokiekolle. Levyn etukansikin saatettiin valmiiksi: Rick Griffin -tuotantoa vuodelta 1973 – teemana jakoavainmies ”Monkey Wrench” -biisin mukaan.

”Minulta kysyttiin vuosien varrella jatkuvasti, milloin Help Yourself -yhtyeen seuraava albumi ilmestyisi. Vastasin aina, että äänitykset jäivät kesken, ei ole valmista julkaistavaa. Lopulta mietin, että taitaisi olla helpompaa ja nopeampaa viimeistellä kiekko julkaisukuntoon, kuin käyttää aikaa selityksiin”, kertoo Morley tämän vinyylijulkaisun liitteessä. Niinpä vuonna 2003 Morley, Treece, Whaley ja amerikkalainen rumpali Kevin Spacey äänittivät kahdeksan jo tallennetun kappaleen lisäksi vielä kolme biisiä – ”5” voitiin siis julkaista, alun perin CD-muodossa, ja tänä keväänä myös pienipainoksisena vinyylinä.

Alkuperäistä nelikkoa täydentävät Kevin Spaceyn lisäksi muutamilla biiseillä kitaristit Sean Tyla ja Deke Leonard.

Hämmentävää kaikessa on, että vuonna 1973 äänitetyt biisit limittyvät lähes saumattomasti kolmekymmentä vuotta myöhemmin värkättyihin kappaleisiin! ”The Rock” on se suolainen, “Willow” makea. Edellinen pitkähkö, kevyen kompin ja raskaan kitaran sekä utuisten urkujen yhdistelmä – täydellistä englantilaista psykedeliaa Man-hengessä. ”Willow” leijailee akustisten kitaroitten näppäilykuvioiden koristamana vailla sähköisiä soittimia, nätti kuin mikä. ”Alley Cat” on tuolta väliltä: hitaasti keinuva, urkujen ja sähkökitaran värittämä äkäinen balladi. Ja sitten ”Duneburgers”, Neil Young ja Crazy Horse -territoriossa rauhallisesti kehittyvä, Richard Treecen ja Sean Tylan kitarataistoon yltyvä erämaablues.

Vaikka Malcolm Morley itse toteaa sävelkynänsä aikoinaan tylsistyneen neljän ensimmäisen Help Yourself -albumin jälkeen, sitä ei kyllä tältä istumalta havaitse. Ja kyllähän väite tuntuu oudolta, kun muistaa Morleyn myöhemmän vahvan panoksen Man-yhtyeessä – toki uusi ympäristö saattoi avittaa sävelten syntymistä.

”5” on kokonaisuutena mainio, ja mainio täydennys Help Yourself -diskografiaan. Musiikissa on ajattomuutta ja avaruutta, se on tehty aivan muilla perusteilla kuin rakkaudesta rahaan.

Pekka

Help Yourself: 5 (HUX 054 (CD, 2004), Sugarbush SB 057 (vinyyli, 2019))

Maury Muehleisen ”Gingerbreadd”, 1970

Mitäpä sitä levykaupoista ja -messuilta puolen vuosisadan keräilyn jälkeen vielä metsästäisi? Uusia – siis nuoria, vasta-aloittaneita tuttavuuksiahan osuu aina vastaan ja vakiintuneiden suosikkien repertuaaria tulee täydennettyä. Klassikkopuolen suhteen olen alistunut epätäydellisyyteen – kuulemattomat äänitteet eivät maailmasta lopu. Viime vuosina sattuma on säännöllisesti johdattanut eteen 60- ja 70-lukujen menestymättömien artistien ja yhtyeitten folk-, folkrock- ja countryrock-kiekkoja. Elektra, Capitol, Warner Brothers, Columbia – isojenkin merkkien kätköistä löytyy hetkessä haudattuja albumeita, joille tämän maan tai edes Euroopan markkinat eivät ole olleet tavoittelemisen arvoisia.

Esimerkiksi tämä Maury Muehleisenin ainoaksi jäänyt kiekko on vilahdellut ajan ja alan julkaisuissa ja artikkeleissa. Vasta nyt pääsin osalliseksi musiikista, lähes puoli vuosisataa ilmestymisensä jälkeen.

Yhteys Jim Croceen oli tiedossa, tuottajakrediiteissä Terry Cashman ja Tommy West kertoivat oma tarinaansa: akustisvoittoisesti toteutettuja, tavallista kunnianhimoisempia lauluja Muehleisenin miellyttävän melodisen, hauraan lauluäänen tulkitsemina, kaikki sävellykset ja sanoitukset omia. Nimisoittajat (mm. Eric Weissberg, David Bromberg) virittävät sovituksiin USA:n länsirannikon maanläheistä kepeyttä. Joitain biisejä on ryyditetty jousilla ja puhaltimillakin. Yli ei kuitenkaan ammuta, vaan mennään kappaleiden ehdoilla: jos muuta ei tarvita, riittäköön Muehleisenin oma akustinen kitara.

Sanoituksissaan Muehleisen ei ole protestoija eikä ystävänsä ja soittokumppaninsa Jim Crocen tapaan ironinen, kantaaottava tai filosofinen isojen tarinoiden kertoja. Romantikkoa hänessä sen sijaan on, ja ympäristön ystävää, levyn kansitaide kuvaa tätä hyvin. Kaivoin tähän samaan kuuntelusessioon Crocen levyjä ja huomaan Muehleisenin kitaran ison roolin Crocenkin musiikissa. Keikoilla muodostivat kuulemma taidokkaasti ja tehokkaasti soivan akustisten kitaroitten parivaljakon. En hetkeäkään epäile.

Täsmennän vielä kohtalokkaaksi muodostunutta Jim Croce -yhteyttä: Muehleisen soitti etevänä kitaristina Crocen pienessä taustayhtyeessä, myös tämän ”Bad Bad Leroy Brown”- ja ”Time in a Bottle” -miehen Cashman & West -parivaljakon tuottamilla levyillä. Muehleisen oli Crocen matkassa myös lennolla, joka päättyi järkyttävästi koneen rysähdykseen pellolle Lousianassa. Kukaan mukana olleista ei selviytynyt. Muehleisen oli tuolloin, 20.9.1973 vasta 24- ja Jim Croce 30-vuotias.

Ehkä Muehleisenin albumi ei ole se metsästämäni täydellinen, unohduksiin jäänyt mestariteos. Mukava täydennys kuitenkin. Tämänkaltaisten löytöjen vuoksi loppumattomien levylaatikoiden selaaminen ja ystävien ystävällisten vinkkien seuraaminen tekee harrastuksesta mielekästä.

Pekka

Maury Muehleisen: Gingerbreadd (Capitol ST 644, 1970)

PS. ”Gingerbreadd” jäi Muehleisenin ainoaksi albumiksi. Hänen perheensä on myöhemmin julkaissut levyn cd:nä, samoin kuin toisen kiekollisen kotiäänityksiä. Vaatimaton, musiikille omistautunut mies, toteavat Muehleisenin sisar ja äiti miehen muistolle omistetulla saitilla.

Retrokki kuuntelee: Doghouse Band ”Lollipop River”, 2018

Jos vallattavana ei ole maailmaa, vaan tapanilalainen baariyleisö, Doghouse Band pärjää vallan mainiosti, suorastaan erinomaisesti. Bändin musiikki on sopivan rentoa ja monipuolista countryhenkisestä avauksesta (”A Dance Inside the Horse’s Eye”) iloiseen ”Northern Guy” -ralliin, joka voisi vauhdittaa margaritoja Jimmy Buffettin nimikkokuppilassa. Nimikappaleessa on rutkasti Creedencen henkeä ja vertakin (”Green River”).

Sitten on maailman valloitukseen tähtäävä ”Spitting in the Wind” – ajattomasti ja ylpeästi leijuva Psychedelic Furs -henkinen eepos. ”Starfish” leikittelee David Bowien maneereilla ja musiikillisella keinovalikoimalla. Kuinka ne uskaltavat tarttua tuollaiseen ikoniin, voisi joku kysyä.

No, albumin primus motorilla, kitaristi ja säveltäjä Puka Oinosella on jakaa ansaittuja meriittejä muillekin, Nights of Iguana tämän levyn kohdalla osuvimpana saavutuksena. Jari Isokallio (basso) sekä Ville Raasakka (rummut) takaavat tymäkän ja horjumattoman rytmin. Laulaja Graveyard Virtasen vokaalit jakavat varmasti mielipiteitä, Virtanen kuuluu ylhäisine ja jylhine puhelauluineen Lou Reed– ja Nick Cave -koulukuntaan. Reedin vokaalien välinpitämättömyys ja arroganssi korvautuvat Virtasen tapauksessa kuitenkin häivähdyksellä huumoria – toimii varmasti paremmin keikkakontaktissa.

Toki Doghouse Bandiltä löytyy ihan oma, tunnistettava äänensä, joka vörkkii suoraviivaisella tavallaan – tai kyllähän Oinosen instrumenttivalikoimaan kuuluvat myös eksoottisemmatkin kielisoittimet, albumilla tosin taustaroolissa. Kuvittelisin, että lavalla poppoo – johon taitaa jollain kierolla logiikalla liittyä myös Delay Kolanen – keittää mehevän ja monipuolisen rock-sopan. Ja niin, tämä on vinyyli!

Pekka

PS. Ruksasin tuolta avainsanoista myös psykedelian ja acid rockin, sillä selkäytimessä kutittaa Roky Erickson.

Doghouse Band: Lollipop River (PUULP 002, 2018)

Retrokki kuuntelee: Joensuu Riihimäki ”Highwater”, 2017

Runsas vuosi edellisestä, ja Joensuu Riihimäki on taas vieraanamme. ”Where’s the Fire, John?”, edeltäjä, kirvoitti meikäläisen anteeksipyytävään vuodatukseen, jonka pointti oli, että kavereilla kuulostaa selvästi olevan enemmän potentiaalia kuin mihin albumi kokonaisuutena yltää. Joka ei tietysti merkitse, etteikö kiekko olisi hyvinkin sujuvasti kuunneltavaa countryvivahteista rhythm&bluesia muutamin nappisuorituksin.

Tämän uutuuden avaava ”Hillbilly Falls” johtaa hämäävästi samalle ränttätänttäuralle kuin millaiseksi minä yksioikoisimmillaan Joensuu Riihimäen miellän. Harmaat pilvet peittävät maiseman, puren hammasta.

Sitten taivas selkenee.

”21”, ”Keep on Marching”, “Farewell, So Long Luanne” – biisitrio, jonka ansiosta totean jo tässä kuuntelun vaiheessa, että ”Highwater” on kolmesta tähänastisesta Joensuu Riihimäki -albumista ehdottomasti paras ja monipuolisin! Sävelkynää ei ole puristettu rystyset valkoisina, vaan biisit soljuvat vaihtelevina ja luontevina, hyvin aitoina ja epäsuomalaisina. Pianoa, mandoliinia, taustalaulua, huiluakin (”The Ballad of James John Belcaire”, valssitahtinen, irkku- ja Jethro Tull -vaikutteinen). Junttausvaihde on tauolla, americana tuoksuu rehevästi.

”Farewell, So Long Luanne” on varsinainen helmi: rento, kaikuinen, kiireetön. Huomaan kaipaavani Richard Hawleyn samassa lokerossa haikailevia äärimelodisia, hieman retroilevia albumeita. Huoh ja huh! Edellisen albumin ”Whom the Gods Would Save” askelsi samaa tempoilematonta tahtia.

Itseäni tietysti ilahduttavat myös rennot country-sävyt, stilika ja perhosenkevyet, eloisat sähkissoolot (”21”, ”The Lake”). Rentoudella en tarkoita flegmaattisuutta, sillä jokaisessa biisissä on vissi jäntevä juoni, oma persoonallinen ilmeensä. Sami Joensuu laulaa käheästi ja uskottavasti sekä soittaa moninaisia kielisoittimia, kitaristi Kari Riihimäen viiltävä sähkökitara terästää esimerkiksi ”Missing Zoe B.” -biisiä, toisaalla ”The Garden Road” päästää kitaristin ja kitarat valloilleen, viisikielisen kuritusta olisi kuunnellut pidempäänkin. Rumpali Moilu Moilanen malttaa askeltaa rauhassa, ja välillä olla askeltamatta kokonaan.

Uskallan sanoa, että tällä kolmannella levyllään Joensuu Riihimäki on löytänyt itsensä yhtyeenä ja biisintekijät biisintekijöinä – vaikka kaverit eivät todellakaan ole mitään eilisen teeren miehiä. Jatkossa se on sitten vaan timanttien hiomista. Hieno albumi!

Pekka

Joensuu Riihimäki: Highwater (Puuma PUUCD061, 2017)

Retrokki kuuntelee: Untogethers ”Untogethers”, 2017

Kun sakea ilma ja raskaat ajatukset painavat päätä etukenoon, yksi parhaista nostetta tarjonneista äänitteistä on ollut Neil Youngin ”Ragged Glory”. Loisteliaan räkäinen, vastustamattomasti jyräävä, kertosäe- ja riffikoukkuja suoltava kiekko täynnä positiivista, tarttuvaa energiaa. Parasta lääkettä alakuloon!

Janne Högbacka (laulu, kitara), Risto Lehtomaa (kitara), Teemu Huopana (basso) ja Kimmo Vierimaa (rummut) paiskaavat menemään samalla huolettoman huolellisella antaumuksella. Sähköistä kitarajyrää, ei kuitenkaan läpitunkematonta: vaikka muutamalla soinnulla pelataankin, ne osataan asetella nostattavasti ja koristella terävillä kitarapiiskaniskuilla. Rytmiryhmä Huopana ja Vierimaa (tuttu mies Jeavestonesta) tarjoavat turvallisen ja tarvittaessa hyvinkin myötäaallokkoisen ankkuripaikan.

Tuossa vieressä kerron tuntemuksiani kolmen kovan kitaristin yhteiselosta. Vaikka Högbacka ja Lehtomaa eivät samanlaista kipinöivää tulitusta tarjoakaan, sinkoavat kitaransa aivan tarvittavissa määrin veitsenteräviä minisooloja ja säkenöiviä koristeita. Untogethers on yhtye siinä missä Crazy Horse. Popimmassa päässä (”Rugged Marks”) Untogethers laukkaa yhtä vastustamattoman melodisesti kuin Jayhawks. Slide värittää ehkä välillä turhan yhdenmukaista kitaravallia. Hassua: juuri tuota kitaravallia etsin ”Ragged Glorysta”, mutta nyt nitpikkaan Untogethersin vastaavasta.

Uskon, että yhtye on huomannut tämän itsekin, sillä muutamassa tapauksessa (mm. ”Shell”) tasaista seinämää pyritään värittämään nykäyksillä ja välikkeillä. Ehkä sointupohjaisten biisien vastapainoksi olisi sopinut muutama selkeämpi riffittely. Pieni country-henkinen jolkotuskin. Akustisesti alkava kaunis ”Waning Summer” sähköisine kitarakoristeineen ja Kaide Luukkosen koskettimine sekä taustakuoroineen päättää albumin häkellyttävän lohdullisissa merkeissä: sin se kesä sit män.

Saisiko toisen samanlaisen.

Pekka

Untogethers: Untogethers (Puuma PUUCD056, 2017)

www.runningmoose.fi