• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 36 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Joensuu Riihimäki ”Where’s the Fire, John?”

joensuuriihimakiMaanläheisten puurtajien toinen rhythm&blues-kiekko, jatkaa siitä mihin debyytti kuuntelijan jätti.

Myönnän auliisti, että tämän arvion laatiminen on ollut työn takana. En oikein itsekään ymmärrä syytä, sillä kyllähän Sami Joensuun ja Kari Riihimäen toinenkin yhteinen kiekko on tasalaatuista ja määrämittaista. Sujuvaa ja sointuvaa, tutun kuuloista. Laulaja-kitaristi Joensuun ja kitaristi Riihimäen lisäksi jämäkkää biittiä ja välillä hiipivää shufflea takovat rumpali Moilu Moilanen ja basisti Jakke Aho.

Myönnän, osa kaksi: olen nirso, odotan paljon ja vielä enemmän. Olen ottanut sen kannan, että jos musiikki ei iske, siitä on turha kirjoittaa puolivillaista, myötäsukaista arviota. Mieluummin sitten ei mitään. Ja sehän tarkoittaa vain ja ainoastaan, että tämä yksi onneton ihminen ei ymmärrä artistin tarkoitusperiä. Ei sitä, että musiikissa olisi jotain vikaa. Tuoteselosteet, jotka vain työstävät levyn julkisuutta eivät jätä lukijalle käteen edes luuta, lihasta puhumattakaan. Artisti on mielestäni ansainnut enemmän.

Entäs sitten ”Where’s the Fire, John?”?

Kuten totesin, tasalaatuista ja viihdyttävää rhythm&bluesia, jykevää komppia, iskeviä kertosäkeitä, viiltäviä kitaravälähdyksiä, hiipivää rytmiä, mukavia instrumentaalisia yllätyksiä kuten banjo. Sanoisin, että kokonaisuutena ihan ok.

Muutamat levyn helmet antavat kuitenkin välähdyksen yhtyeen ja lauluntekijöiden todellisesta potentiaalista – ja ne ovat huomattavasti enemmän kuin ok!

Esimerkiksi rauhallisesti askeltava, harkitusti näppäiltyjen akustisten kitaroitten ja raukean kompin tahdittama ”Whom the Gods Would Save”: ylväs, inhimillinen, Anna Kivisen herkällä taustalaululla henkistetty. Lähestytään Mark Knopfler-territoriota, ja sehän ei ole ollenkaan huono asia! ”The Great Divide” tarjoaa samaa herkkua, nyt Kari Riihimäen sähköisten kitarariffien ja -ulvaisujen vauhdittamana. Aapo Romun sello taustoittaa ”Highway (Which No One Gets Done)” -biisin aavikkomaisemaa. Tässä on samaa kohtalokkuutta kuin Neil Youngin ”Sleeps with Angels” -albumin unenomaisissa ja lohduttomissa tunnelmissa. Sami Joensuun sisäinen Bono pääsee ääneen.

Toisessa ääripäässä ovat vaikkapa sähköisesti rullaava ”Highland Queen” ja ränttätänttää runttaava ”Smokey Lady”. Täydellisessä maailmassa kuuntelija olisi seissyt silmät ummessa vaikut korvista karisten Kari Riihimäen kitaramyrskyssä. Enemmän on enemmän, kuten joku kitarasankari on aikoinaan lohkaissut. Jälkimmäisessä biisissä Joensuun laulu tarjoaa tulta ja tappuraa. Viestini taitaa olla, että ääripäät kunniaan: antaa mennä jos siltä tuntuu, silloin se tuntuu kuulijassakin. Potentiaalia kyllä riittää, sitä ei kannata piilotella.

Pekka

Joensuu Riihimäki: Where’s the Fire, John? (Puuma PUUCD 044, 2016)

http://www.jrofficial.fi/

http://www.facebook.com/joensuuriihimaki

http://www.runningmoose.fi/

 

Retrokki kuuntelee: Unicorn ”Uphill All the Way” (1971)

unicornBrittiläistä countryrockia Yhdysvaltain hengessä.

Joskus suosioon pullahtanut artisti voi ohjata vanhankin ketun uudelle polulle. Vaikutus suuntaa etsiville popparipojille on yleensä vieläkin järisyttävämpi: kun omaa ei vielä ole, laina kuuluu selvästi – eikä sitä aina edes peitellä tai kuorruteta omalla kiilteellä.

Crosby, Stills, Nash ja Young, yhdessä ja erikseen, iskivät kuin leka. Akustiset ja sähköiset kitarat, harmoniat ja monimuotoisetkin melodiat kiehtoivat, kuten myös maanläheisyys. Omakohtaisesti kuulin vaikutuksen, kun törötin muiden varusmiesten kanssa sotkussa ja kuuntelin jotain kautta Upinniemeen tiensä löytäneen akustisen trion musisointia. Leukani loksahti, kun ilmoille kajahti ”Suite: Judy Blue Eyes” harmonioineen kaikkineen. Kuvittelin että tuohon aikaan, keväällä 1973, CSN&Y olisi Suomessa marginaalia. Ja nyt marginaali ilmaantui Upinniemeen. Hämmentävää.

Myös brittiläisen The Late -yhtyeen jäsenet Pat Martin, Ken Baker, Trevor Mee ja Peter Perrier ottivat vaikutteensa samasta kvartetista sekä lähempänä kotinurkkiaan vaikuttaneesta Trafficista. Parikymppiset kaverit olivat jo ehtineet kiillottaa kannuksiaan popin parissa, pari viime vuotta Billy J. Kramerin taustalla. Samaan aikaan kypsyi oma, Yhdysvaltain länsirannikon innoittama musiikki. Kun se tuntui nuorten miesten mielestä olevan valmista poimittavaksi, Transatlantic ilmaisi kiinnostuksensa. Nimeksi muuttui Unicorn, ja ei kun studioon.

Syntyi ”Uphill All the Way”.

Jo albumin kannessa tunnustetaan, että omaan materiaaliin ja ilmaisuun muutenkin ovat vaikuttaneet Neil Young ja Traffic. Ei siis ihme, että mukana on Young-lainana ”I’ve Loved Her So Long”, esikuvaa rivakampana ja lähestyttävämpänä versiona. Koko nelikko laulaa, akustiset kitarat helisevät reippaasti. Alkuperäisen paatosta tässä ei ole: jos Young synkistelee versiossaan kappelissa, Unicorn kirmaa aurinkoisella kevätniityllä. Kaunis ja kaihoisa! Muita lainoja ovat Jimmy Webbin ”P.F.Sloan”, James Taylorin ”Country Road” ja Joe Cockerin ”Something to Say”.

Vaikuttajaksi kirjattua Trafficia löytyy eniten Cockerin biisin tulkinnasta. Raspikurkun omaan, erittäin tiukkaan ja sielukkaaseen vetoon Unicorn lisää hyppysellisen häröilyä ja länsirannikkoa. Versiossa on sähköistä kitaraa, äijäkööriä ja laulussa Winwood-puristusta sekä Ken Bakerin urkuja.

Myös alkuperäistä rockaavammaksi sovitettu ”Country Road” sekä oma hengentuote ”Ain’t Got a Lot of Future” ovat varsin mainioita hippihenkisiä toteutuksia useampine osineen. Jälkimmäisessä Peter Perrier piiskaa kiihkeästi congaa tai jotain muuta perkussiota, välillä biisi laukeaa ilmavaan countryrockiin hivelevine harmonioineen. Olisiko moniosaisuuden innoittajana ”Suite: Judy Blue Eyes”?

Ilmavuutta löytyy myös pianon tahdittamasta ”You, You, You Have” -biisistä, moniääninen laulu, kirkasääniset kitarat, melodiset bassokuviot – samoilla apajilla samoihin aikoihin aloitteli myös America-yhtye. Rytmiä löytyy harmonioiden pehmentämästä ”Please Sing a Song For Us” -kapakkarallista. ”115 Bar Joy” on hyvinkin selkeä johdannainen Stephen Stillsin ”Carry On” -kappaleesta tymäköine bassosaundeineen kaikkineen. Ja sehän puolestaan periytyy Stillsin Buffalo Springfield-aikaiseen ”Questions”-biisiin.

Kokonaisuutena ”Uphill All the Way” yllätti monen vuoden kuuntelutauon jälkeen erittäin positiivisesti. Kavereilla on selkeästi ollut omaa näkemystä ja taitoa soveltaa kuulemaansa, ei vain kopioida. Tästä esimerkkeinä folk-vaikutteitakin sisältävä ”Don’t Ever Give Up Trying” sekä letkeä ”Never Going Back”. Kuuntelua kestäviä, kuten koko albumi.

Unicornin tarina ei päättynyt tähän. Myöhemmin yhtyeen uraa vauhditti mm. David Gilmour. Täältäpä löydät lisää: www.unicornmusic.net

Pekka

Unicorn: Uphill All the Way (Transatlantic TRA 238, 1971)

PS. Syy miksi kaivoin Unicorn-levyn varaston uumenista oli kun Keitsi muisteli epäonnistunutta pakkausratkaisua, joka saattoi muuttaa vinyylin kuuntelukelvottomiksi. Vinyyli oli nimittäin sujautettu kansien väliin liimattuun muovipussiin, jonka sulkijana toimi pätkä vaahtomuovia. Iso virhe! Todennäköisesti jonkin kemiallisen reaktion vuoksi muovipussi – tai vaahtomuovi – muutti osan vinyylin pinnasta röpelöiseksi ja siltä osin aika pitkälle soittokelvottomaksi. Tämäkin eksemplaari räpsähtelee yhdessä biisissä juuri tuosta syystä.

Samaa pakkausinnovaatiota on käytetty muutamissa muissakin levyissä, itse tiedän vain Colosseumin tuplaliven, jonka nakkasin roskiin vuosia sitten.

Retrokki kuuntelee: Judy Collins ”Who Knows Where the Time Goes” (1968)

Judy CollinsOmaa tietään edelleen kulkevan tulkitsijan kaunis ja taiteellinenkin albumi: pohjatonta kaipuuta ja ajatonta pohdiskelua, mukana länsirannikon countryrockareiden ykköskaarti. Ja tietysti se ääni!

Joskus ylenpalttisella teatraalisuudella, eurooppalaisten trubaduurien lauluilla, joskus valaiden huudoilla kuuntelijoiden pinnaa venyttänyt ja ehkä myös ymmärrystä avartanut Judy Collins osaa halutessaan olla äärisentimentaalinenkin. Toki kun lauluääni on näin kuulas, melodinen ja ilmaisukykyinen, alun perin surullinen laulu voi sukeltaa murheen alhoon ja toisaalta pohdiskelevasta kappaleesta löytyy juuri se kuuntelijan ymmärryksen avaava ovi. Ei ole yhtä totuutta.

Tältä albumilta löytyy kaikkea.

Ei vielä sliipatussa muodossa ja muotissa, vaan sopivan karkeasti ja inhimillisesti toteutettuna. Tuottaja David Anderle on värvännyt mukaan mm. Buddy Emmonsin, James Burtonin, Chris Ethridgen, Jim Gordonin ja Van Dyke Parksin. Stephen Stills lienee mukana myös poikaystävän roolissa (“Judy Blue Eyes” syntyi näihin samoihin aikoihin) yhtään hänen musiikillista panostaan väheksymättä. Huippusoittajat ja erinomaiset sovitukset sekä äänityksen hieno tilan tuntu antavat upeille biiseille ja Collinsin laululle erityistä nostetta ja syvyyttä.

Ja ne kappaleet!

Nimibiisin, Sandy Dennyn säveltämän ”Who Knows Where the Time Goes” Collins oli kuullut Dennyn tekemältä demonauhalta, ja halusi välttämättä tulkita sen. Dennyn ja Fairport Conventionin oma versio ilmestyi vasta toista vuotta myöhemmin. Ehkä tällainen ajattoman timantin arvon ymmärtäminen ja sen nopea poiminta kertoo jotain Collinsin intuitiosta ja vahvasta näkemyksestä. Yksi hänen varhaisia suosikeitaan oli Bob Dylan, hieman myöhemmin Leonard Cohen. Molempien kappaleita löytyy tältäkin levyltä: Dylanilta ”I Pity the Poor Immigrant” edellisenä vuonna ilmestyneeltä ”John Wesley Hardingilta”, Cohenilta ”Story of Isaac” ja ”Bird on the Wire”.

Viimeksi mainittu on country-rockia steelkitaroineen, kapakkapianoineen ja lönkyttävine rytmeineen. Traditionaali “Pretty Polly” saa kohtalokkaita sanojaan myötäilevän sovituksen. Uhkaava, luolamainen soundi, kiihkeästi artikuloiva basso, aavemaiset urut, pistävä kitara – voisin vannoa, että tällä biisillä kitaraa soittaa Stills – hyvin samanlaiset kaikuisat, vibrakammelliset ja terävät soundit kuin joitain aikoja myöhemmin julkaistulla ”Deja Vu”-kiekolla, ”Carry On” nyt ensimmäisenä tulee mieleen. Chris Ethridgen basso sykkii määrätietoisesti, tikkaa vakaasti nopeita pistoja sinne tänne, pitää kappaleen liikkeessä. Gordonin rummutus on melkein uneliasta.

Albumin kuuluisin kappale taitaa olla Ian Tysonin ”Someday Soon”, joka oli jonkinmoinen pikkuhittikin. Tyson mainitsi jossain, että Collinsin paljon soitettu versio auttoi suuresti raha-asioissa. Ja kaunis lauluhan tuo on, myös tulkinta on notkea ja melodinen olematta kuitenkaan imelä. Aivan toisesta yhteydestä tuli myöhemmin tutuksi teatraalinen ”Hello, Hooray”. Collinsin käsissä kappaleessa on taiteellisuutta ja suuria eleitä. Niin on myös Alice Cooperin versiossa, kaikillehan se on tuttu ”Billion Dollar Babies” -hittialbumin avaajana: Vincent ja kumppanit ovat korskeina, etumukset pulleina, voimansa tunnossa.

Uransa alkuaikoina Collins turvautui paljolti traditionaalisiin folk-lauluihin, ei ainoastaan Yhdysvalloista vaan myös Englannista ja Irlannista. Ei olekaan ihme, että tältä albumilta löytyy hänen versionsa Robin Williamsonin ”The First Boy I Loved” -kappaleesta (alun perin nimeltään ”The First Girl I Loved” vuonna 1967 ilmestyneellä Williamsonin ja kumppanien Incredible String Band -yhtyeen toisella levyllä ”The 5000 Spirits or the Layers of the Onion”). Lienee jälleen Stillsin kuulas kitara, joka kieputtaa kuvioita Collinsin laulun ympärille. Incredible String Bandin versio on akustinen, soitinnukseltaan aika yksinkertainen laulelma, voisi sanoa jopa renkutukseksi. Vaikka jenkkiversiossa on ison maailman sähköä, siinä on silti jäljellä alkuperäisen sävellyksen brittifolkkiehkuraa. Collinsin laulussa on voimaa ja ilmaisua, Joni Mitchell tuli samoille vokaaliapajille samoihin aikoihin.

Ja nimikappale sitten. Aikaa uhmaava, upeasti urkujen ja kaukaisten kitaroiden varassa leijuva, Collinsin ääni nousee usvan yläpuolelle. Taivas kirkastuu, soittimet erottuvat selkeämmin vähentämättä tippaakaan ajattoman sävellyksen ja muuttolintu-teemaisten toivorikkaiden lyriikoiden voimasta.

Mikä tässä albumissa myös viehättää, on kiireettömyys. Biisien annetaan kehittyä ja kulkea, ne ovat lähes poikkeuksetta yli neliminuuttisia, ”The First Boy I Loved” yli seitsemän. Seuraavalla albumillaan (”Whales And Nightingales”) Collins ottikin sitten sivuaskeleen kokeilevampaan suuntaan, lyhyisiin ja haastavampiin kappaleisiin.

”Who Knows Where the Time Goes” on aika täydellinen tämän aikakauden albumi.

Pekka

Judy Collins: Who Knows Where the Time Goes (Elektra EKS-74033, 1968)

Retrokki kuuntelee: Ärräpää Orchestra ”Going to Radansuu”, 2015

Ärräpää OrchestraKolmas Ärräpää-kiekko, samalla yhtyeen 40-vuotisjuhlajulkaisu.

Monesti albumin biisijärjestyksellä on ratkaiseva merkitys kuuntelukokemukselle. Nostaako avausbiisi kiillon silmiin vai puristuuko otsanahka rypyille? Saako päätösbiisi painamaan ripiittiä vai saako kiekko toisenlaista kyytiä?

Sitten joskus käy kuten Ärräpää Orchestran kohdalla. Avausbiisi saa hymähtämään hyväksyvästi: zydeco-henkinen ”Come On In” lävähtää silmille lähes ylikierroksilla, turboruuvin kierteet riittävät vajaaseen kahteen minuuttiin. Lupaavaa, varsinkin neljääkymmentä vuotta juhlivilta, ajattelen, kiilto silmissä.

Jos tästä joku tulee mieleen, niin muinoinen Ronski Gang.

”Losing You (Bit by Bit)” on sen verran rauhallinen, että ehdin silmäillä kansia ja biisejä. Kylläpä muuten kitara soi komeasti! Tunnistan muutaman coverin: ”Have You Ever Seen the Rain?” – CCR ja Fogerty, ”These Arms of Mine”, monen soul-kunkun tulkitsema, säveltäjä Redding tietty etunenässä. ”Thirty Days” on taattua Chuck Berrya, ”Only a Fool Breaks His Own Heart” paatosballadi 60-luvulta (”Muisto vain jää”).

Ja lopulta albumin päättävä ”It’s All Over Now”. Onko jo liian kulunut ja kuultu, mietin. Löytävätkö ärräpääläiset tähän uudenlaista puhtia? Ei kai tämä nyt mene bilebändi-osastoon? Tussahtaako lupaavasti räjähdysherkkänä alkanut kiekko?

Onneksi käy näin: vaikka ”It’s All Over Nown” tulkinta ei tarjoa revoluutiota, siinä on tarpeeksi jujua, jotta ripiitti räpsähtää. Syynkin tiedän. Mika R. Halttunen ja Harri R. Sakki riivaavat kitaroitaan, Ismo R. Kivinen takoo rumpujaan, Immo R. Turunen soittaa – ei vaan piiskaa – bassoaan ja Petri R. Haapio koskettimiaan malliin, josta voisi ottaa oppia monikin laakereillaan lepsuileva viikonloppubändi. Varsinkin kipakasta kitaroinnista isot plussat! Vaikka siis paperilla väärässä paikassa onkin, loppuniittinä, levyltä kuunneltuna se kuitenkin summaa koko kiekon. Loppukaneettina mainittakoon, että kaverit kirjoittavat ammentaneensa inspiraation versioonsa Ducks Deluxen debyytiltä.

Kyllähän juhlalevyltä löytyy myös omaa tuotantoa, tyylillisesti biisit solahtavat sinne vauhdikkaampaan päähän. Esimerkiksi nimikappale ”Radansuu” keinuu Jamaikan ja New Orleansin välimaastossa – jalka naputtaa, puhaltimet ja taustalaulut tehostavat oodia kotiseudulle. ”Going to Woodstock” muistelee haikeasti kavereiden suunnittelemaa retkeä Levon Helmin pakeille. Tieto suuren rumpalin, laulajan ja lauluntekijän poismenosta peruuttaa matkan, isoa omenaa vaelletaan päät painuksissa.

Myös tuttuihin lainoihin on ladattu sen verran uutta virtaa, että pelkoa läpisoitosta ei ole: haitaria, puhallinriffejä, suomalaisittain erittäin toimivaa ja sielukasta taustakuoroa (Tanja Torvikoski, Kati Hyvönen, Maria Iivonen). Kokonaisuutena siis oivallista, tunnelmaa nostattavaa, klubi- ja pubikansaa janottavaa. Maiskis!

Pekka

Ärräpää Orchestra: Going to Radansuu (Puuma Records PUUCD-027, 2015)

www.arrapaa.fi

www.puumarecords.fi

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Joensuu Riihimäki “Greetings from the Edge of the World”, 2015

Joensuu RiihimäkiAkustis-sähköistä shuffle-americanaa – tai jotain sinne päin. Kotoisin joka tapauksessa Suomen länsirannikolta.

Joku irvileuka voisi vääntää Joensuu Riihimäki -yhtyeen ansaitsemasta ”Vuoden turkulainen yhtye 2014” -tittelistä näsäviisaan lausahduksen. Koska varsinaissuomalaiset juureni tekevät myös minusta potentiaalisen irvailun kohteen, tyydyn toteamaan, että hyvin ansaittu, varmaankin ansaitusti.

”Greetings from the Edge of the World” on duovetoisen yhtyeen debyytti. Vetovastuussa ovat laulaja ja akustisten kielisoitinten virtuoosi Sami Joensuu sekä pääasiassa sähkökitaraan keskittyvä Kari Riihimäki – myös kaikki biisit ovat syntyneet yhtä Dylan-lainaa lukuun ottamatta parivaljakon yhteistyönä. Moilu Moilanen komppaa lyömäsoittimilla ja taustalaululla. Keltanokkia miehet eivät ole: sekä Joensuulla että Riihimäellä on monen vuoden musiikillinen tausta, jälkimmäisen saavutuksiin kuuluu varsin suositeltava ”Seasons”-albumikin.

Muistini mukaan Riihimäen “Seasons” oli suht’ sähköinen, joten samantapaista olisin odottanut tältäkin – toki Joensuun soittimet, mm. banjo, sekä googlatut levyarviot paljastivat tilanteen todellisen laadun. J.J. Cale lienee arvioissa useimmin mainittu, myös Mark Knopfler on merkitty mies. Akustisesti svengaavaa shufflea siis, värityksenä Riihimäen sähkiksen harkiten näppäiltyjä soolokulkuja?

No ei oikeastaan.

Tuota akustista shufflea kuullaan kyllä useassa biisissä, mutta Tulsan kuiskaajaa en pahemmin tunnista. Americanaakin – sellaisena kuin minä sen ymmärrän – on vain näön vuoksi, esimerkiksi avausbiisissä ”A Pale Wind Comin’” hypnoottisine banjoriffeineen ja akustista ilmapiiriä tylyttävine sähkökitarapuraisuineen sekä Aapo Romun sellon koristamassa akustisessa ”Old, Unhappy, Far Off Things”. Kaihoisat ”Everlasting” ja ”Joe’s Café Blues” hiipivät nekin hillitysti, muinoinen äärimelodinen Gordon Haskell -hitti ”How Wonderful You Are” on samaa puuta kuin Jussin Kahvilan Luusi, Joensuun laulussa on karua karheutta, koruttomassa äänessa kuulen takaumia myös Leonard Cohenista.

Lähes yhtä useasti Joensuu Riihimäki korjaa satoa samalta pellolta, jolla ovat itäneet myös Tom Pettyn yleisamerikkalainen, ajaton ja ilmava preeriarock (”Freefall”, ”Every Mind Has Its Mountain”), Dire Straitsin radioystävällinen sähköshuffle (esimerkiksi ”Lorraine’s Motel” kaikuisine kitarasooloineen) tai kevyelle laukalle karannut boogiepoljento (”One Man’s War” – Riihimäki pikkaa Albert Lee -moodissa rytmikkäiden akustisten kitaroiden ja vetävän rumpukompin imussa). Mielen sopukoista kaivautuu myös Lee Clayton.

Myönnettävä toki on, että Riihimäen kitarasoundi ja harkitseva soittotyyli muistuttavat Knopflerille leimallista nuottien punnittua pudottelua – ei liikaa, ei liian vähän. Esimerkiksi Dylan-laina ”All Along the Watchtower” on tästä hyvä esimerkki. Etukäteen ajattelin, että runsaasti versioitu biisi ei kaipaa enää yhtäkään kierrätystä. Varsinkaan, jos se jää vain läpisoitetuksi singalong-täytepalaksi. Joensuu Riihimäen variaatio puolustaa onneksi paikkaansa: tarpeeksi jujua eli persoonallisuutta, kiitettävästi toteutettuna. Varsinkin jo mainittu Riihimäen kitara antaa tulkinnalle uskottavaa särmää.

Jossain arviossa Joensuu Riihimäen ”Greetings from the Edge of the World” -kokonaisuudesta käytettiin sanaa ”epätasainen”. Itse jättäisin useamman kuuntelun perusteella pois ko. sanan alkuosan. Kyllä kokoonpanolla oma selkeä kuulokuvansa on. Onko sen erottumiskyky ja tunnistettavuus sitten riittävä, onkin eri asia. Muistan, että jo Kari Riihimäen ”Seasons” miellytti, mutta tasaisuus mietitytti. Täydellisessä maailmassa musiikista löytyisi vielä jokin erityinen piirre esimerkiksi instrumentoinnissa, sävellyksissä, sooloissa – jossain. Omassa lokerossaan nyt käsillä oleva kokonaisuus pelaa hyvin, ja materiaali toimii varmasti keikoillakin.

Pekka

Joensuu Riihimäki: Greetings from the Edge of the World (Puuma Records PUUCD032, 2015)

www.facebook.com/joensuuriihimaki

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Terence Boylan ”Alias Boona” (Verve Forecast 1969)

Terence BoylanNuoren laulaja-lauluntekijän esikoissoolo, vilkkaalla mielikuvituksella musiikin voisi tulkita sisäsiistiksi Steely Dan -tyylin esiasteeksi.

Tätä levyä metsästin pitkään puolivillaisesti, kunnes se jostain huutokaupasta ilmaantui.

Kyllä, kyseessä on sama Terence Boylan, jonka omannimistä vuonna 1977 julkaistua Asylum-kiekkoa löytyi aikoinaan joka toisesta cut-out-laarista (Asylum 6E-1091). Monista muista löytölaareihin alennetuista levyistä poiketen Boylanin kiekko on varsin tai oikeastaan erittäinkin laadukas. Se poiki jopa hitinpoikasen, kun Iain Matthews levytti kevyen melodisesti rullaavan ”Shake It” -biisin. Soittajina oli iso tukku siistimmän amerikanrockin huippunimiä.

Vuonna 1980 ilmestyi ”Suzy” (Asylum 6E-201) – se kuulosti näihin korviin oudolta ja sekavalta kunnes luin, että kiekko on itse asiassa koostettu kahta erityyppistä albumia varten toteutetuista biiseistä. Siinäpä ne Terence Boylanin julkaistut äänitteet; jollain kokoelmalla (”Terence Boylan”, Spinnaker SP-A307, 1999) löytyy tosin vielä kolme muualla julkaisematonta kappaletta. Tuo Spinnaker on muuten Boylanin oma levymerkki.

Jos nyt kuitenkin palataan aikaan ennen löytölaaripresenssiä.

Boylan oli saanut ensimmäisen kosketuksen levyttämiseen yhdessä isoveljensä John Boylanin kanssa The Appletree Theatre -nimellä julkaistulla ”Playback”-albumilla (Verve Forecast FTS-3042, 1967). Ja kyllä, isoveli John Boylan on se mm. kuuluisana country-rock-tuottajana nimeä tehnyt kaveri. The Appletree Theatren levy on löyhä juonellinen konseptikiekko, välipuheet ja -soitot sitovat melodisia pop-biisejä. Levy on tuote aikakaudelta, jolloin kokeiluja sallittiin ja niihin yllytettiin. Biisit ovat kuitenkin laadukasta, melodista poppia, soittajina mm. Larry Coryell, Eric Gale… Alkuperäinen vinyyli maksaa, CD-uudelleenjulkaisua taitaa vielä olla saatavilla (Spinnaker SP-302 ja Rev-Ola CRREV287).

John Boylan vaihtoi lokaationsa New Yorkista Kaliforniaan ja löysi oman polkunsa. Terence – silloin vielä Terry – jäi Bard Collegeen opiskelemaan, siinä sivussa musiikkia harrastaen. Tai sitten toisinpäin, sillä tuloksena oli ”Alias Boona”, titteli Terry Boylanin lempinimestä.

And introducing: Donald Fagen & Walter Becker

”Alias Boona” lienee ensimmäinen julkaistu albumi, jolla tulevat Steely Dan -mestarit Donald Fagen ja Walter Becker, Terence Boylanin opiskelukaverit Bard Collegesta soittavat, Walter Becker kitaraa ja bassoa, Don Fagen koskettimia. Demobiiseistä koostuvat puolivillaiset Dan-bootlegit (mm. ”Sun Mountain”, ”Old Regime”, “Stone Piano”) ja soundtrack ”You’ve Got to Walk It Like You Talk It or You’ll Lose That Beat” on äänitetty vasta “Alias Boonan” jälkeen.

Vajaa parikymppisten Boylanin, Fagenin ja Beckerin lisäksi Boylanin visioita rytmittävät rumpalit Herb Lovelle, Jimmy Johnson ja Darius Davenport.

Nuorten kavereiden toteuttamaksi albumiksi ”Alias Boona” on varsin kypsä ja täysipainoinen. The Appletree Theatren lievä sekoilu ja taiteilu – jossain viitataan, ironisesti tai ei, Boylanin veljesten psykedeelitesteihin – on jäänyt taakse. Ja vaikka Boylan 60-luvun alussa kiersi New Yorkin folk-klubeja kitaran ja lauluäänensä kera törmäten mm. Bob Dylaniin, levy ei myöskään ole nostalginen folkkaritrippi. Näin jälkikäteen arvioituna albumin näkee osoittavan suuntaa kohti nuorisomusiikin perustyylejä tehosekoittanutta sliipatumpaa FM-rockia. Silti: aika huima mielikuvitus pitää kuitenkin olla, että tältä levyltä tuoksahtaisi Steely Danin myöhäisemmän kauden älykkö-rockjazz tai Eaglesien hajustevapaa AOR.

Kaikki kappaleet ovat Terence Boylanin omaa käsialaa paitsi albumin avaava Bob Dylanin ”Subterranean Homesick Blues”, entisen folk-klubikaverinsa klassikko. Boylanin käsissä biisi saa täysin uuden takin. Sanat ovat samat, sävel vähän sinne päin, sovitus kertoo kerralla koko ”Alias Boonan” eli kupletin juonen.

Akustinen kitara, piano, basso ja laiskat rummut, välillä orpo sähkökitara ulvaisee. Boylanin lämmin ääni kuljettaa biisejä, laulettu varovasti varpaillaan, tunnelmaa särkemättä. Biisit voisivat olla vaikka makuuhuoneessa tai tässä tapauksessa tietysti opiskelijakämpässä äänitettyjä – en tarkoita kotikutoisuutta vaan intiimiä tunnelmaa. ”This Old Town” on vieläkin karsitumpi, vain Boylan ja rytmikäs akustinen kitara. Biisi muistuttaa John Sebastianin pesusoikkobluesia. Sama setti ja ”No Second Time” – Phil Ochs -vaikutteinen laulelma.

Sähkökatkaisin käännetään asentoon On: ”Bring the Whole Family” kaartaa tarinassa ja toteutuksessa lähelle Harry Chapinia. ”Glasses” tuo muistuman Don McLeanista, ylväs sävel, laulettu pää uljaasti pystyssä, tuulta päin. ”Deep in the Middle” tankkaa hieman The Bandin biopolttoainetta, piano ja urut, rähjäinen sähkökitara, ehkä maalattiakin. Sitä löytyy lannalla terästettynä ”County Fair” -humpasta: en tiedä onko parodia tai ei, tosissaan kaupunkilaiskaverit tuntuvat muutamaa Boylanin mörähdystä lukuun ottamatta kuitenkin olevan.

“What A Way To Go” ja ”Hey Hanna” – väljiä ja intiimejä. Jälkimmäisen pystyn hyvin kuvittelemaan vaikkapa Timothy B. Schmitin laulamaksi ja jopa säveltämäksi. Kun nyt tein pitkästä aikaa pistokoneen Boylanin Asylum-debyytille, ja näppäsin soimaan ”Don’t Hang Up Those Dancing Shoes” -kappaleen, tunnistan oitis saman levollisen biitin ja hieman surumielisen melodisuuden. Enemmän sähköä tosin, tasavirtaa kuvittelisin.

Yleisilmeeltään miellyttävän akustinen ja laiskahko, lyhyitä biisejä, vaihtelevia tunnelmia. Eipä tämä maailman omaperäisin levy ole, pätevä ja sujuvasti kuunneltava kumminkin.

Pekka

Terence Boylan: Alias Boona (Verve Forecast FTS-3070, 1969)

http://www.terenceboylan.com

Retrokki kuuntelee: A. Takalo & Takavalot ”Rata-Nam”, 2014

A.Takalo

Kokeneiden äijien klubintuoksuista, tuhdilla tahdilla ja pontevalla laululla toteutettua Suomi-rockia Kouvolasta.

Tällaiselle joko-tai-ihmiselle A. Takalon & Takavalojen kaltaiset artistit ovat iänkaiken olleet vaikeita tapauksia. Olen monet kerrat nyrpistänyt muiden hilpeänä pitämälle artistille, en kerta kaikkiaan ole ymmärtänyt kupletin juonta. Jos kyseessä on ollut lähtökohtaisesti ja ilmiselvästi hauskuutus, parodia tai komedia, olen yrittänyt pitää mieleni avoimena. Vitsi on kuitenkin yleensä kulunut kerralla. Ilakointiin tosikkoluonteeni ei veny, vaikka onhan musiikki iloinen ja iloiseksi tekevä asia.

Sen vuoksi suhtauduin ”Rata-Nam” -kiekkoonkin arkaillen. Kannessa herra kapteeni kavereineen, soittajalista kirjaimellisesti tällainen: T. Päiväläinen (MC/Perc/Brakes), S. Laukkarinen (Perc/Acceleration), A. Takalo (Gtr/Vox/Stamina), S. Muurikka (Beis/Vox/Skills), M. Kärkkäinen (Dr/Strenght), T. Arhosalo (Gtr/Vox/Steering). Lisäksi löytyy maininta musiikin lajityypistä, joka yhtyeen itsensä mielestä on Light beer. Kotikaupunki Kouvola, tähän en nyt yritäkään venkoilla vitsikästä sanaleikkiä tai luonnehdintaa.

Antti Takalon saatekirje on kirjoitettu kopiolle KELAn työttömyysturvasaatteesta. Siinä on maininta, että orkesterissa vaikuttaa joukko pitkän linjan musiikintekijöitä. Päättelen – oikein tai väärin – että nyt vapautetaan keikkaelämässä patoutuneita höyryjä. Pitkän linjan musiikintekijöistä kertoo tasalaatuinen toteutus, varsinkin komppi potkii tuhdisti.

Olen useamman kuuntelukerran aikana yrittänyt sijoittaa yhtyettä johonkin kontekstiin. Ei anarkistista perusrockia esimerkiksi Sleepy Sleepers -hengessä eikä taitavasti viihdyttävää Hullujussi-huumoria, ei kevyttä estradiviihdettä a la Kake Singers, ei intellektuellia opiskelijajäynää. Jos luonnehtisin tuota viimeistä vaikkapa Coitus Int. -viittauksella, yhtyeen kevyemmällä kauralla.

Ei siis yhtä mainituista, vaan noita kaikkia, niistä A. Takalo ja Takavalot on tehty. Lisätään sekoitukseen vielä Leevi and the Leavings, ja varsinkin raitiovaununkuljettaja Aarne Tenkanen – puhun siis Gösta Sundqvistista. Pieniä tarinoita suomalaisten rakastamista ilmiöistä (”Lotto”), surkuhupaisista hahmoista (”Osapäivärakastaja”), arkisista tapahtumista (”Maailma pyörii”), Little Richardin ”Slippin’ And Slidin’” -lainaa (suomeksi ”Kaukosäädin”) lukuun ottamatta kaikki A. Takalo-tuotantoa. Kaikissa sanoituksissa ei ole niin sanotusti suurta tarinaa, jotkut on koottu melodiaan sopivista fraaseista, esimerkkinä vaikkapa ”Hyvä veli”: samanlaista hieman hömelöä huumoria kuin Sleepy Sleeperseillä.

Musiikillisesti viljellään puoliakustisen Suomi-rockin paljon kynnettyä peltoa, ”Slippin’ And Slidin’” tosin jytisee tanakkaan Hurriganes-tempoon, vieraileva kuusikielisen näpelöitsijä T. Toijonen vetäisee räväkän soolon. ”Konsulentti”-instrumentaalia, toiselta nimeltään ”Takavalo Rag”, ovat olleet tekemässä kaikki soittajat. ”Osapäivärakastaja” astuu Freukkareiden countryrock-tontille steelkitaraa myöten, laulussa kuulen ehkä hieman Pekka Myllykoskea. Mainiot sanat vaikkapa Junnu Vainion ja Mikko Alatalon kuplettihengessä. Diskoiskevä ”Kyynia” vaihtuu lennossa ”Lottoon”, mainiot bongot ja vahvasti kaiutetut kiertokitarat.

Sähköpiano ja viihdeurut sekä bongot siivittävät ”Hygieniaa”. Päätösbiisi ”Pastorin koira” on sitten ihan toista maata: southern rock -komppi ja -kitarakuvio, sävel ”Cottonfields” -muunnelma, tekstillisesti humoristinen kertomus juhlatilaisuudesta, hädästä ja pastorin koirasta – sekä ruokatarjoilusta. Pituus – runsaat seitsemän minuuttia – on levyllä ehkä hieman liioiteltua, keikalla toimii varmasti hyvin soolonkantajana.

Herra A. Takalon lauluääni on voimakas ja jykevä, hieman takakireä – siinä on ponnekkuutta ja etukenoa, välillä mieleen tulee Moog Konttinen. Viesti ei jää epäselväksi.

Ja nyt seuraa tuoteseloste: A. Takalo ja Takavalot sopii erityisesti klubeihin ja pubeihin, kaljatuoppien ja shottien, tahmaisten lattioiden, huutopuheen ja kähmäisten iskuyritysten vauhdittajaksi. Syyskuussa muuten näyttää ilmestyneen jo uusikin lätty nimeltään ”Katellaan”, nyt esittäjänä vain A. Takalo.

Pekka

A. Takalo & Takavalot: Rata-Nam (TKLCD002, 2014)

https://www.facebook.com/pages/ATakalo-Takavalot/504391749638193?fref=ts