Pekka retroilee: Björn J:son Lindh ”Ramadan”, 1971, Ruotsi

lindhPitkän linjan ruotsalaishuilistin ensimmäinen omalla  nimellä julkaistu albumi; mukana kova kööri naapurimaan rockareita.

Jo 60-luvulla aloittanutta Björn J:son Lindhiä, huilistia ja kosketinsoittajaa, on vaikea välttyä kuulemasta, jos vähänkään rapsuttaa ruotsalaisen musiikin pintaa. Omia kiekkoja toistakymmentä, studiokeikkoja varmaan satoja, aktiivinen rooli useiden muusikoiden soolouralla (mm. Janne Schaffer, Ralph Lundsten) musiikkia näytelmiin, elokuviin, televisioon – ja aikoinaan jäsenyydet yhtyeissä Atlantic Ocean ja Jason’s Fleece.

Itselleni J:son Lindh tuli paremmin tutuksi vasta pianisti Staffan Schejan kanssa tekemistään kolmesta ”Spirits of Europe”-levystä 80-luvulla. Varsinkin levysarjan ensimmäistä osaa tuli kuunneltua todella paljon: selkäpiitäkarmivan upeita, jylhiä sävellyksiä; pohjoismaalaista mielenlaatua puhuttelevaa pelkistettyä, kaikesta turhasta karsittua soittoa. Musiikin pohjavire on vähän melankolinen, mutta kuitenkin oudosti toiveikas ja lohduttava. Sopii loistavasti loka-marraskuun kalseaan ja hailakkaan maisemaan.

Omaan instrumentaalimusiikkiinsa J:son Lindh on eri levyillään ottanut vaikutteita vähän kaikesta: itämailta, kotimaasta, new agesta, folkista, jazzista, klassisesta, psykedeliasta, fuusiosta… Miehen levyt eivät todellakaan ole mitään tavallisia huilistin  soolopuhalluksia – älä edes ajattele James Galwayta! Sillä vaikka omissa nimissään albumit ovatkin – ja lähes kaikki sävellyksetkin niillä J:son Lindhin käsialaa – kanssamuusikoiden kontribuutio on merkittävä.

Tällä, J:son Lindhin ensimmäisellä sooloalbumilla, soittaa ruotsalaismuusikoiden kerma: mm. Bobo Stenson (sähköpiano), Ola Brunkert (rummut), Kenny Håkansson (kitara) ja Georg Wadenius (basso!). Sooloinstrumentteina loistavat luonnollisesti J:son Lindhin huilu, mutta myös Stensonin sähköpiano ja Håkanssonin sähkökitara. Biisien teemat ovat huomattavan yksinkertaisia, mitään kimuranttia jazzrockia tämä ei ole. Luotetaan pikemminkin kunkin sävellyksen yksilölliseen tunnelmaan – näitä yhdistää albumin yleissoundi: kuulas ja ilmava, jäntevä ja jännittynyt jazzfunkgroove, jykevästi sykkivä basso koko ajan lähtövalmiina. Soundi tuo itselleni mieleen Tolosen ensimmäiset soolokiekot – ja Karelian ”Suomi Pop”-albumin.

Albumin avaavassa ”Lastbrygga”-biisissä Håkansson virittää säästeliään mutta maukkaan wah-wah-soolon; ei suurta sankarisooloa, vaan teräviä funk-haukahduksia: ”täältä kyllä pesisi, mutta nyt olen vieraskorea”. ”Daphnia” – ilmava kamarijazz, joka puhkeaa huilun ja sähköpianon dominoimaan ruotsalaislattariin, välillä heittäydytään polkalle. ”Benitos  Hare” on kiperä, tahtilajista toiseen ja takaisin siirtyvä vauhdikas… no, ehkä itämainen polska?

Nimikappaleessa on eniten yhtäläisyyttä aikaisemmin mainittuun skandinaavisen kuulaaseen ”Spirits of Europe” -kokemukseen, ”Ramadan” siirtää maiseman kuitenkin J:son Lindhin itse soittaman akustisen pianon ja tablojen (Jan Bandel) vaikutuksesta Lähi-itään. Biisin säveltäjä lienee kotoisin noilta main? Etukäteen uumoilin rajoittuneessa mielessäni, että Paul  Butterfield Blues Bandin tunnetuksi tekemä ”Love March” ei istuisi tähän kokonaisuuteen. Että se olisi yhtä outo musiikillinen ilmestys kuin se oli ”Woodstock”-kiekolla – siis sen vuoksi, että se ei todellakaan edusta Paul Butterfield Blues Bandin linjaa. No, väärässä olin, sillä J:son Lindh soittokavereineen (Wadenius nyt akustisessa kitarassa) ei marssita biisiä
yhtä alleviivaavasti kuin P. Butterfield sen hetkisine soittokavereineen, vaan tahti on rennompi. Toki Butterfieldin bändissä tuolloin mukana olleiden puhaltimien puuttuminen vaikuttaa myös.

Albumi päättyy muhevaan funk-rentoiluun, joka on saanut nimekseen “Kullens fyr”. Vakuuttava päätös kokonaisuudelle, joka ei esittele yksittäisten soittajien instrumentaalista virtuositeettia, vaan antaa musiikin kehittyä ja kasvaa maanläheisesti, luontevasti ja pyyteettömästi.

Björn J:son Lindh: Ramadan (Metronome MLP 15414, 1971. Julkaistu myös USA:ssa, joku yhteys taisi olla CTI-merkkiin, DIX 3000)

PS. Metronomen yhteys Creed Taylorin CTI Recordsiin selittyy netistä löytyvällä tiedolla: merkit edustivat ristiin toisiaan ja pyrkivät julkaisemaan omilla markkinoillaan edustamansa merkin kiekkoja.

Mainokset

Pekka kuuntelee: Merit Hemmingson: ”Huvva!”, 1971

 

huvvaRuotsalaisesta musiikista on aina paistanut omistautuminen asialle – kaikki tuntuu onnistuvan, kaikki kuulostaa niin tyylikkäältä. Olipa sitten sitten kyseessä 60-70-lukujen taitteen psykedelia, folk tai proge, 70-80-lukujen taitteen punk ja sen jälkeinen musiikki tai myöhempien aikojen bob hund, Weeping Willows, Atomic Swing, Kaipa, Stina Nordenstam, Dungen – onhan noita.

Merit Hemmingson on samaa maata: tyylikkäästi jazzahtava urkuri, hillitty pianisti, säveltäjä, sovittaja. 60-luvun tyttöbändien jälkeen Hemmingson synnytti ”Huvva!”-albumin, alaotsikoltaan ”Svensk folkmusik på beat”. Kotoisista maisemista lähin vertailukohta voisi olla Karelian ”Suomi-Pop” edelliseltä vuodelta. Ja vaikka lähtökohdat ovat samat – kansanmusiikki – lopputulos on totaalisen erilainen. ”Suomi-Pop” pistää kotimaiset, alunperinkin surumieliset kansanlaulut rämpimään upottavassa savessa ja turpeessa hitain, raskain askelin. Ja eväissäkin on puolet petäjäistä!

”Huvva!” sen sijaan svengaa aivan toiseen tyyliin: huomisesta ei huolen häivää, otetaanpas snapsit! Soittajina ovat urkuri Hemmingsonin lisäksi mm. Made In Sweden -kitaristi Wadenius ja rumpali Borgudd – hammond (kirjoitetaanko isolla vai pienellä?) ja sähköpiano kuljettavat melodioita kepeästi keskellä päivää. En sitten tiedä, ovatko ruotsalaiset kansansävelmät pohjimmiltaankin iloisempia kuin suomalaiset – epäilen, sillä samaa valtakuntaahan sitä ollaan joskus oltu!

”Huvva!” on täysin instrumentaalinen, tunnelmaltaan aivan loistava. Ehkä Hansson & Karlsson -duo tulee jossain määrin mieleen, mutta noiden äijien kieroon virtuoositeettiin ei ylletä, eikä varmasti edes yritetä. Kotimaiset Nieminen & Litmanen kurkistelevat hekin nurkan takana.

Hemmingson teki tälle kiekolle vielä jatko-osankin – suosionko siivittämänä? – ”Trollskog”, eli ”Mer svensk folkmusik på beat” ilmestyi 1972. ”Trollskog” on edeltäjästään poiketen hitaampi, mietiskelevämpi, mukana muutama tyylitellen laulettukin kappale. No, ”Peikkometsähän” onkin hämyinen ja hämähäkinseittinen kiemurtelevine polkuineen – kiehtova kiekko tämäkin.

Merit Hemmingsonin kotisivujen mukaan musiikkia on ilmestynyt aina näihin päiviin asti, viimeisin levy näyttää olevan vuodelta 2006. Hemmingsonin kiinnostavuudesta nuorempienkin musiikinharrastajien parissa käy esimerkkinä The Ark -yhtyeen Ola Salon kokoama cd ”Merit – Queen of Swedish Hammond Folk Groove” (Bonnier Amigo 2005).

Jos siis Merit Hemmingsonin varhaisia kiekkoja ilmaantuu näköpiiriin, korjaa pois! Täytyy toki myöntää, että viihteen puolellakin on käyty, esimerkiksi Dana Dragomirin kera syntyneiden parin kiekon verran.

Merit Hemmingsonin kotisivut: www.meritone.nu

Merit Hemmingson: ”Huvva!” EMI , (1971)