Retrokki kuuntelee: Juha Kujanpää ”Niin kauas kuin siivet kantaa”, 2017

Joitain levyjä odottaa kauhun sekaisella jännityksellä: millaisissa liemissä tämä uusi onkaan keitetty? Tai: onkohan artisti löytänyt erilaisen vaihteen? Pahimmillaan: kuinka selitän parhain päin, jos en löydäkään levyltä elintärkeää kipinää?

Juha Kujanpään uutta, kolmatta albumia odotin juuri noissa tunnelmissa. Kyllä, todellakin jännitin artistin puolesta, sillä miehen kaksi edellistä instrumentaalilevyä ja varsinkin se ensimmäinen eli ”Kivenpyörittäjä” räjäytti potin. Tässä oli Pekka Pohjolan ja Anssi Tikanmäen veroinen näkijä ja tekijä, säveltäjä ja kosketinsoittaja, joka pystyi puristamaan järisyttävän hienon synteesin suomalaisesta kansanmusiikista, suuresta viihteestä ja rockistakin.

Rentoudun jo ensimmäisellä kuuntelukierroksella: ”Niin kauas kuin siivet kantaa” lunastaa lupaukset, moninkertaisesti.

Kujanpää tuntuu itsekin rentoutuneen. Biiseihin ei ole ollut pakko puristaa sitä viimeistä kierrettä, vaan välillä voi vain leijailla ja seurata maisemia yläilmoista (”Aurora”). Taivaallista stilika-kaartelua, stilikassa tyylittelee Timo Kämäräinen. Melodiassa on häivähdys itää vaikkapa Ryuichi Sakamoton hengessä.

Ja nyt kun Kämäräinen tuli mainittua, niin kehutaan lisää: avausbiisi ”Vuorikiipeilijä” on sellaista sähkökitaran riemuvoittoa, etten ole moista pitkään aikaan kuullut. Kämäräinen kiertelee ja kaartelee, kääntelee ja vääntelee, tiluttaakin. Alussa symbioosissa jousien kera, toisessa osassa uljaassa yksinäisyydessään. Kämäräisen sooloilua kuuntelen ihmetyksen vallassa ja rauhallisin mielin, sillä vaikka hän maalaisi itsensä kuinka kiperään nurkkaan tahansa, mies putoaa aina jaloilleen. Ehkä toistan itseäni, mutta kirjoitan taas: tällä hetkellä Suomen paras kitaristi. Tälläkin levyllä hänen roolinsa on kuuluva useassa kappaleessa, nimi voisi olla lihavalla, ei vain puolilihavalla.

Olisiko niin, että yksi syy albumin seesteiseen tunnelmaan on nimenomaan Kämäräinen: biiseissä on tilaa sooloille, ilmavia osuuksia joita ei ole puhkisävelletty. Kappaleet kuulostavat hämäävän yksinkertaisilta, muutamista fraaseista ja sävelkuvioista koostetuilta, hypnoottisiltakin. Se on samalla ero Anssi Tikanmäen musiikkiin: Tikanmäen sävellykset ovat kokonaisia, laulumaisempia. Ja sellaisina toki huimaavan hienoja. Tosin onhan tälläkin levyllä hienovarainen, vanhakantainen valssi, josta voisi hyvin tulla Kujanpään vastine Tikanmäen ”Aamu lakeuksilla” -klassikolle, eli tunteikas ”Hirvitalon valssi”. Joakim Berghällin saksofoni ja Teija Nikun hanuri viettävät 20-luvun salonkeihin. Ja siellähän Kämäräinenkin taas on, eleganttien jousikuvioiden koristelijana. Mennyt maailma. Samassa salongissa pyörähtelee ”Perhosvalssi”, samoin hanurein.

Toki mukana on muutama enemmän kansanmusiikkiin kallellaan olevaa polska, niissäkin omat persoonalliset piirteensä, esimerkiksi naksuttava sähkis.”Kumina” on puolestaan oivallinen osoitus Kujanpään näkemyksellisyydestä sovittajana: yksi ja sama sävellys sijoittuu ensin Suomeen, sitten Kreikkaan, sitten jonnekin Balkanille – sävel pysyy, soittimet ja maisemat vaihtuvat. ”Jää sulaa”, hieno ja vieno sävellys pianon, sähkökitaran ja jousiston varassa, rauha on täydellinen. Nimikappale on kaunis pianovetoinen jousien, huilun ja klarinetin koristelema balladi, tunnelmassa on samanlaista ajattomuutta kuin Staffan Schejan ja Björn J:son Lindhin ”Europa”-sarjan levyillä. Kun sävellyksen viimeiset pianosoinnut antautuvat hiljaisuuteen, mieli on sees.

Niin toivoisin Juha Kujanpään levyille samanlaista klassikko-statusta kuin Anssi Tikanmäen ”Maisemakuvia”-sarjalle. ”Kivenpyörittäjä”, ”Kultasiipi” ja tämä uusin ”Niin kauas kuin siivet kantaa” ovat sen arvoisia.

Pekka

Juha Kujanpää: Niin kauas kuin siivet kantaa (Eclipse Music ECD-201754, 2017)

Mainokset

Retrokki kuuntelee: The Electric Crayon Set ”What A Rotter of A Day”, 2013 (2007)

Tilasin yhtä, sainkin jotain ihan muuta, hyvinkin kirjoittamisen arvoista: The Electric Crayon Set ja yhtyeen jo vuosia markkinoilla ollut kakkoskiekko ”What A Rotter of A Day” – aivan loistava albumi täynnä koukkuja 60-luvulta, tiukkaa tykitystä kokeneilta muusikoilta ja ennen kaikkea näkemystä ja taitoa sen toteuttamiseen.

Joku voisi kutsua tätä aivan aiheellisesti retroiluksi, sillä Zombies, Beatles, Who, Creation ja seuraavasta sukupolvesta ehkä XTC kuuluvat selkeinä esikuvina. Ja hyvä niin, sillä mistäpä sitä parempia musiikillisia ankkureita löytyisikään! The Electric Crayon Setin lauluntekijä, laulaja ja kitaristi Timo Pääkkö on kokeneine muusikkokavereineen onnistunut luomaan niin komeasti leiskuvan yhtenäisen kokonaisuuden, että siitä sietäisi monen powerpoppia tapailevan muusikonalun ottavan oppia. Kaikesta kuuluu syvä perehtyneisyys aikakauteen, yhtyeiden erityispiirteisiin, jopa Britanniaan. Fish and chips, please!

Kokoonpanon historia kurottaa vuosituhannen alkuun, jolloin Pääkkö, basisti ja paremmin kitaristina tunnettu Seppo Tyni, kosketinsoittaja Jussi Reunamäki ja rumpali Timo Lilja levyttivät ”One Man’s Trash” -albumin. Se soi juuri nyt Spotifysta eikä sitäkään voi kuunnella ilman tyytyväistä hymyä: kaverit – tai ainakin Pääkkö – ovat todellakin sisäistäneet 60-luvun mod-, psyke- sekä pop-elementit, ja osaavat rakentaa palikoista taidokkaita, oman näköisiään, iskeviä biisejä. Jotain tuttua, jotain lainattua, paljon täysin omaa, rutkasti soittotaitoa. Useimmat suomalaiset kompastuvat viimeistään ralli-englantiin, Pääkkö ei: täysin autenttista ja uskottavaa, jopa siinä määrin, että on varaa leikittelyyn.

Kului vuosia, ja Pääkkö sekä Seppo Tyni sävelsivät lisää biisejä. Vuonna 2007 syntyi ”What A Rotter of A Day”. Sitä en silloin noteerannut, vaan vasta vastikään käsiini saaman, 2013 ilmestyneen vinyylin (jolla biisijärjestys poikkeaa cd-versiosta). Vinyylin on julkaissut englantilainen Psychotron Records – sekin aikamoinen arvostuksen osoitus.

Jussi Reunamäen on korvannut Pekka Tyni, mukana on myös kitaristi Juha Kormano, jonka huima soolo ”Good Girl” -biisissä loksauttaa leuat. Kun kuuntelen peräjälkeen yhtyeen kahta albumia, rakennan mielessäni kuvitelman, jossa esikoinen ammensi puhtaasti 60-luvulta, ja tämä uudempi on edennyt 70-luvulle.

”Morning of Magicians” voisi periytyä Moody Bluesin tai Ian Andersonin folk-laulukirjasta, mainio banjo, jykevä King Crimson -syntikka-mellotron, tuhti kertosäe. Aika kaukana 60-luvun räjähtävistä rummuista ja kitaratuulimyllystä. ”Spacedust” sitareineen viittaa mystiikkaan. Kokemäenjoki ei kuitenkaan ole Ganges, vaikka vähän myötävirtaan ajelehditaankin. ”Initiate” on parasta powerpoppia kertosäeharmonioineen, katkonaisine sointuineen ja takaperoisine kitaroineen.

Hämmentää, kuinka hienoja, melodisia ja tyylitajuisia biisejä Pääkkö ja Tyni ovat säveltäneetkään. Iloisesti pomppiva ”Black Prince” -biisi kapakkapianoineen herättää mielleyhtymän Tages-yhtyeen ”Studio”-kiekkoon: se on samanlaisella häpeilemättömän itsevarmalla otteella työstetty beat-jalokivi. ”Archduke of Rain” on hyvin brittiläisen korrekti, hyväkäytöksinen ja sisäsiisti pastoraalinen pop-balladi kauniine koskettimineen ja Pentti Enqvistin huiluine. Vastustamattomasti potkiva ”Key to the Sacred Pattern” pistää viimeistään miettimään kuinka ne kehtaavat ja onneksi kehtaavat: soolossa siteerataan loistavasti ja luontevasti ”And Your Bird Can Singin” kitarakuviota. Aivan loistava!

Akustinen ”Angel of Mons” vinkkaa silmää folk-rockille, myös Vilma Pääkön kuulaalla laululla. Vinyylin päättää majesteettinen ”The Otherside” (alun perin Apple-yhtyeen ”The Rock Doctor” -singlen b-puoli, myös ”An Apple A Day” -albumilla), jossa särökitara raastaa nautittavaa, korkealla lentävää riffiä – raavi vielä, tuntuu hyvältä! Cd-versiossa biisin sijainti keskellä akustisempaa maalailua ehkä karsii sen ansaitsemaa arvoa.

Vinyylin se päättää syvään, tyytyväiseen huokaukseen.

Pekka

The Electric Crayon Set: What A Rotter of A Day (Psychotron Records PR 1001, 2013)

Retrokki kuuntelee: Maria Kalaniemi & Eero Grundström ”Svalan”, 2017

Joka paikassa ja muuallakin kehuttu ”Svalan” on herättänyt tässä kuuntelijassa moninaisia tuntemuksia, tälläkin arvostelulla on ainakin kolme erilaista alkua. Mennään nyt kuitenkin tällä viimeisimmällä.

Siinä lukee, että pitkän uran tehnyt harmonikansoittaja, laulaja ja säveltäjä Maria Kalaniemi kera harmoonia soittavan Eero Grundströmin sekä siellä täällä vilahtelevien kitaristi Mikko Kososen ja jouhikkoa soittavan Pekko Käpin on tehnyt komean, luontoa ja suomalaisuutta hehkuvan albumin. Kansiteksteissä Kalaniemi kertoo inspiraatiokseen Pohjois-Karjalan luonnon, sen eläimet ja niiden äänet. Upean kansivihkosen kuvat saloilta, järviltä ja metsistä kertovat omaa kaihoisaa kieltään: tätä kauniimpaa maata ei tälle kansalle löydy.

Aluksi tätä kuuntelijaa häiritsi kappaleiden moninaisuus.

On kiihkeää instrumentaalista tangoa, on ”Liljan” eli ”Liljankukka”, on höyhenenkevyitä, ilmaan haihtuvia äänimaisemia, on ”Jepu”-polska vai onkos se se kansissa mainittu menuetti, on jopa progressiiviseksi luonnehdittavaa maalailua ja jumitusta, on maanista kiihkoa jouhikon ja Käpin kirittämänä, taitaa siellä Kososen kitarakin ujeltaa. Kansanmusiikkia laajimmassa mahdollisessa merkityksessä.

Grundströmin vakaa harmooni herättää luottamusta: kyllä tämä koossa pysyy, vaikka välillä kiidetään alkukantaisessa hurmiossa. Esimerkiksi ”Susi” on mielettömän hieno, yli kuusiminuuttinen instrumentaali. Yhdistelmä korpimaisemien, tummien järvien ja aarniometsien jylhiä kaikuja – perinneheavya – ja sitten taas pölyäviä teitä ja heleitä perhosniittyjä – sekä suden ulvontaa. Ja lopulta ”Salonkylä”: luonnon omaa ambient-äänitaidetta.

Ymmärsin: yhteen muottiin tämä on aivan liian rikasta ja kahlehtimatonta. Live-ottoja ja improvisaatioita. Henki vie mihin vie. Sisäistän viimein myös taiteilijan luonnehdinnan: koska luonto, sen ilmiöt ja eläimet sekä vuodenajat vaihtelevat välillä villistikin, vaihtelee myös niistä inspiraationsa saanut musiikkikin.

Lopuksi tämä kuuntelija antautui elävälle moninaisuudelle – ja Suomen luonnolle.

Pekka

Maria Kalaniemi & Eero Grundström: Svalan (Åkerö ÅKERÖCD17, 2017)

Retrokki kuuntelee: Teija Niku ”Memento”, 2017

Useilla kansanmusiikkipainotteisilla levyillä ja kokoonpanoissa (Polka Chicks, Aallotar, Karuna) myönteistä mielenkiintoa herättänyt haitaristi, säveltäjä, sovittaja ja uudella levyllä laulajakin Teija Niku on julkaissut toisen soololevynsä. Omakustanne, näemmä.

Ensimmäisensä perustui paljolti balkanilaiseen kansanmusiikkiin. Tämä ”Memento” sen sijaan sisältää Nikun omia sävellyksiä ja sovituksia, poikkeuksena jokaisen suomalaisen tuntema ”Humma” – juu, se juokse sinä humma -biisi. Kappaleet ovat pääosin instrumentaaleja, tässäkin poikkeuksina jo mainittu ”Humma”, ”Yksi ruusu” sekä ”Unen maa”. Näissä Nikun herkkä, tunnusteleva ja kaihoisakin lauluääni korostaa kappaleiden yksinkertaista kauneutta – ei mitään liikaa, ei yhtään liian vähän.

Sama pätee hänen sävellyksiinsä ja soittoonsa.

Useat kappaleet lähtevät liikkeelle hillitysti ja varovasti Nikun haitarin toimiessa tunnustelijana. Pikkuhiljaa polun varrelta mukaan liittyy muita soittimia, usein päällimmäisenä Joakim Berghällin saksofoni. Samaan suuntaan taivaltavat myös viulut, kitara, trumpetti, piano… soittajina maan tunnustetuimpia alan muusikoita. Nyt ei kuitenkaan briljeerata yksilöinä, vaan palvellaan Nikun suomalaiskaihoisia sävellyksiä. Ja vaikka kappaleet soitinten myötä paisuvat herkullisiksi ja värikkäiksi sävelkeitoiksi, kontrolli säilyy. Mehän emme räisky!

Kappaleissa on myös rytmistä variaatiota, esimerkiksi aloittaja ”Limp” on nykivä, jopa funky! Janne Toivonen soittaa jazzahtavan trumpettisoolon! ”Suvivirsi” olisi raskaammassa käsittelyssä laahaava, mutta Nikun sovituksessa on kesäaamun raukeata rauhaa. Saksofonin – myöhemmin koko torviryhmän – ja haitarin teema soi unisonossa, banjo näplää olohuoneeseen lankeavia valonsäteitä.

”Haven” on unelmoiva, Tero Tuovisen bassokuvion tukevoittama, saksofoni soittaa valssaavan teeman, johon haitari ja muut soittimet yhtyvät. Jotain Mårtenssonia tässä. ”Flypolska” on levyllä lähinnä kansanmusiikkiperinnettä, sekin hyvin nöyrä, ei suinkaan riehakas. Vielä haluan nostaa Nikun laulaman ”Unen maan”: harras ja hieman mystinen, Nikun ääni nousee kertosäkeessä äärirajoilleen. Maallinen saksofoni pitää kiinni valveessa, vaikka taivaalliset torvet kutsuvat unimaailmaan. ”Memento” voisi olla Anssi Tikanmäen sävelkirjasta – hieno lopetus.

Olen kuunnellut tallennetta kymmeniä kertoja, ja aina se jaksaa ilahduttaa ja rauhoittaa. Sävellyksissä ja toteutuksessa kaikki on viimeistä Juha Kujanpään pianon helähdystä ja Teija Nikun haitaria myöten kohdallaan. Mitään en muuttaisi.

Pekka

Teija Niku: Memento (NIKUCD001, 2017)

www.teijaniku.com

PS. Nyt kun sain tilaisuuden, kysyn samalla mitä tapahtui Joakim Berghällin ”Dialoques III” -levylle? Ilmestyikö se lainkaan, vai onko se vielä ”prosessissa”?

Retrokki kuuntelee: Juha-Matti Rautiainen ”The Endless Now – Music for Stagnation”, 2016

juha-matti-rautiainen2Hiekoitushiekka rahisee auton renkaiden alla, välillä kevätlätäköiden loiske peittää muut kuulokuvat, lämmityslaite pistää aamukohmeessa parastaan – ja mikä ihme tuolla takapyörän tuntumassa kolahtelee?!

Auto ei todellakaan ole paras paikka Juha-Matti Rautiaisen cd:n kuunteluun: hypnoottisen hitaasti päätään nostava, asteittain äänensävyään rikastava humina häviää armotta joka ikiselle hälyäänelle. Luen tuoteselosteen, joka kertoo että ”composed, produced and performed entirely with bass guitar by Juha-Matti Rautiainen”. Ymmärrän siirtää kuuntelun sisätiloihin. Pysäytän seinällä tikittävän kellon. “I hope you can now take the time to sit down, close your mobile devices and eyes and listen to the Endless Now”, kirjoittaa Rautiainen kannessa. Yes I can.

Tällä levyllä ei kuule perinteistä bassokitaraa sellaisena kuin sen tavallisimmin kohtaa. Peukkubasso? Ehei. Musiikki on toteutettu – ainakin niin kuvittelen – bassokitaralla luoduista äänistä samplaamalla ja muokkaamalla, lopputuloksena on syvää ja rauhoittavaa äänimaisemaa, ambienttia. Varsinaisia melodioita, siis sellaisia hyräiltäviä, ei kuulla.

Vaikka levyllä on yksittäisiä biisejä, ne menettävät merkityksensä, sillä kokonaisuus on luontevan yhtenäinen. Toisaalla uppoan Pink Floydin kakkosalbumin hypnoottiseen, purkautumistaan sykkivästi valmistelevaan tykytykseen. Nyt kuuntelen hitaasti muuntuvan, kumisevan perusäänen päällä eri taajuuksilla säkenoiviä näppäilyjä. Ulkona nousuaan tekevän lentokoneen kiito voisi aivan hyvin kuulua tälle levylle!

Tämän aamun soittolistalla, ennen Rautiaisen äänimaalailua on ollut Jartse Tuomisen suorastaan rivon mehukas kitararevittely ”Untold Stories”, Tom Rushin ikisuosikki ”The Circle Game” sekä kanadalaisen Riverson-yhtyeen ainokainen levy vuodelta 1972. Hienoja levyjä jokainen, kukin tuottaa omalla tavallaan mielihyvää.

Juha-Matti Rautiaisen ”The Endless Now” kurottaa kuitenkin syvimmälle, varsinkin hyytävän kohtalonomaisella, kauhuelokuvaankin sopivalla ”The Boötes Void” -maalauksella. Niin yksinkertaista, ja niin tehokasta. Se on levyn keskikohta, kaikki ennen sitä on valmistelua, valmistautumista pimeän maailman kohtaamiseen. Kaikki sen jälkeen tarjoaa lohtua, uskoa nousuun syvyyksistä. Ensin hitaasti ”Etnan” törähdysten ja laavapulahdusten saattelemana, sitten ”Pearls (For Selma)” – ja taivaan torvet soivat. Nimikappale ”The Endless Now” laajenee ja tihenee yli kymmenen minuutin kestonsa aikana sävykkääksi hymniksi.

Hämmentävintä on, että Rautiainen on toteuttanut albumin ja näkemyksenä ainoastaan bassokitara raaka-aineenaan. Se osoittaa miehen teknistä ja tietoteknistä taituruutta, lopputulos syvää näkemyksellisyyttä. Ei kiireiselle matkamiehelle.

Pekka

Juha-Matti Rautiainen ”The Endless Now – Music for Stagnation” (RDZ-CD04, 2016)

facebook.com/mr.randomizer

juhamattirautiainen.bandcamp.com/

Celestial Voyager ”Celestial Voyager”, 2016

celestial-voyagerHelsinkiläisen, sähköisen Celestial Voyager -kvartetin ja saman nimisen instrumentaalikiekon kantava voima on kaikki kymmenen biisiä säveltänyt kitaristi Cristian Cifuentes – tyylitaitoinen ja näppäräsorminen tutkimusmatkailija. Kuten biisien nimetkin antavat ymmärtää, levyn kantavana teemana on avaruus, komeaa kantta myöten. ”Another Earth”, ”Traveller”, ”Distance”…

Ja vauhdikkaastihan matka sujuu: Cifuentesin lisäksi vauhtia piiskaavat Kimmo Pitkänen (kitara ja koskettimet), Jukka Kunnas (basso) ja Jan Hirvonen (rummut). Vauhtia lisäisi vielä instrumenttien kilpajuoksu ja vuoropuhelu. Cifuentesin otteessa on paitsi melodista terävyyttä, myös tiluttelevaa kitarasankaruutta. Avaruuden armoton äärettömyys kuuluu kaihoisissa sävelkuluissa – siinä Celestial Voyager jatkaa 60-luvun rautalankaperinnettä.

Helpostihan kitaramelodioihin pohjautuva instrumentaalimusiikki jättää tyhjän ja mitään muistamattoman olon, mutta Cifuentes on kuitenkin sen verran taitava ja monipuolinen kitaristi / säveltäjä, että levyn lykkää toistuvasti soittimeen ihan mielikseen. Erinomainen esimerkki on vaikkapa monia mutkia ja tunnelmia sisältävä ”Drifting”, tai mietiskelevä päätös ”Chasing the Moment”.

Pekka

Retrokki kuuntelee: The Outer Sonics ”Violet” (2016)

Outer SonicsProgen, rockin ja popinkin välimaastossa navigoiva yhtye Pirkanmaalta.

Hiidensointi-yhtyeen levyjä on retosteltu tälläkin foorumilla: monen musiikkilajin mehevää keitosta. Ei ehkä helpoimmin sulavaa, mutta ravitsee niitä, joiden omaksumiskyky on muutenkin edistyksellinen. Hiidensoinnin Nina Hiironniemellä (laulu ja kantele) ja Mika Hiironniemellä (lyömäsoittimet, samplet, koskettimet) riittää näköjään eväitä suoraviivaisempaankin tulkintaan, siispä The Outer Sonics. Mukaan on värvätty Ari Niemi (kitarat, syntikat, taustalaulu) ja bassoon – ainakin tälle levylle – Janne Haapala.

Kera muutaman vierailijan toteutettu ”Violet” puraisee terävämmin ja sulaa sutjakammin kuin Hiidensointi.

Kokonaisuus lepää hyvin vahvasti Nina Hiironniemen laulun varassa: hieman hengästynyt, pehmeä ja mystinenkin lauluäänensä kiitää tömäkän instrumenttimaton varassa, antaa musiikille hengen ja persoonan. Taustoista irtoaa makeita ja suolaisia makupaloja, varsinkin keskittyneemmässä kuulokekuuntelussa. Tuolla taustalauluja, tässä saksofonia, kitarakudelmat ja melodiset soolot värittävät mutta eivät hallitse.

Kirivaihteella (”Imprisoned”) mieleen tulee Nightwishin populaarimpi pää – sehän ei ole ollenkaan huono asia. Viittaa myös johonkin kasarin tarttuvaan voimapoppikseen. Voisiko enteillä radiosoittoa? ”Violet Moonin” nykyttävät kasarikitarat ja maisemaa pyyhkivät syntikat tarjoavat rauhallisen ja rikkaan keitaan, saman tekee seuraajansa ”Eternal” akustisen kitaran ryöpsähdyksineen, jousineen, foneineen ja nakuttavine lyömäsoitinpoksuineen. Myöhemmin samaan aikakapseliin astuu kaunis ja kuulas, loppua kohti pakahduttavaksi paisuva ”Aurora”. ”Ghost of the Past” on puolestaan riipaiseva, akustinen balladi, kuten myös ”Child” kohtalokkaine trumpettikuvioineen.

Suurin osa biiseistä on Ari Niemen ja Nina Hiironniemen yhteisluomuksia. Suhteellisen selkeärakenteisina ja aktiivisen kompin kuljettamina varsinkin vauhdikkaimmissa kappaleissa on voimaa ja vetoa. ”Violetin” painopiste kallistuu kuitenkin mietiskelevämpään materiaaliin – leijuvaan ja unenomaiseen tunnelmaan on helppo vajota. Onneksi melodioissa on riittävästi koukkua, kertosäettä ja kiinnekohtaa. ”Violet” soljuu rauhallisena ja rauhoittavana, se ei tasapainoisuutensa vuoksi iske ehkä kertalaakista, mutta syvempi kuuntelu tuottaa runsain mitoin mielihyvää ja tyydytyksen tunnetta.

The Outer Sonics on mahdollista nähdä livenä Helsingin On The Rocksissa 5.10., samassa proge-illassa rellestävät myös Rikk Eccent soolona sekä Juhani ”Time Traveller” Nisulan Electric Gypsies.

Pekka

The Outer Sonics: Violet (Outer Sonics OSCD001, 2016)

http://www.outersonics.com/

www.runningmoose.fi