The Mint Freaks ”The Mint Freaks”, 2022

Kolme näkemystä ja mielipidettä.

Ensiksi tietysti omani: kitaristi, laulaja ja lauluntekijä Timo Pääkkö julkaisi albumia ennakoivan digisinglen syksyllä. ”Stonehead” jytisi hyvin, video oli mainio – mutta oliko biisi liian yksioikoinen? Olin nimittäni Timon aikaisemmista julkaisuista ja tähän uuteen yhtyeeseen liitetyistä promoviesteistä luonut ja saanut mielikuvan mod/garage/beat-vatkaimen läpikäyneestä musiikista. Nyt jymisteltiin hyvin suoraviivaisesti, toki taitavasti ja tarttuvasti.

Albumin ilmestyttyä olen jo ehtinyt vaihtaa mielipidettä: ”Stonehead” rytmittää mainiosti vinyylin ykköspuolta.

Soitan kiekkoa levykaupassa, kuuntelijoina liikekumppanini Tommi ja asiakas Juha – jälkimmäinen lähes ikätoverini, eli puoli vuosisataa musiikkia ja levyjä harrastanut aktiivikuuntelija. Molemmilla kuuntelijoilla vahva rocktausta ja vankat mielipiteet, erottavat täysmaidon kurrista. Arvostan molempien näkemystä.

Vaikka kaupan äänentoisto on kaukana täydellisyydestä, ”The Mint Freaks” herättää molempien mielenkiinnon – kuulevat siis levyä tietämättä kuka tai mikä on kyseessä, poukkoilevan postimerkkeilyn taustalla. ”Ihan pätevää garagea”, toteaa Tommi. ”Kukas tämä nyt olikaan”, perää Juha. Kertoessani kyseessä olevan ihan kotimainen ja ihan uusi levy, molemmat nyökyttelevät hyväksyvästi. Olen helpottunut: en ole mielipiteineni yksin. Sillä hyvähän tämä levy on!

Ykköspuolella lyödään iso vaihde silmään heti avausbiisistä alkaen – pätevästi toki. Pääkkö sekä Kalle Aalto (rummut) ja Teemu Niemelä (basso, koskettimet) soittavat niin sanotusti luulot pois. Jos mies käyttäisi sanaa ihana, sanoisin että ihanaa räminää on tämä ”Delusional Man”!

”Stonehead” on kiekon suoraviivaisin biisi, eniten itseäni kiehtoo kakkospuolen kymmenminuuttinen ”Too Stoned To Play (Properly)”, viehkosti progea ja psykedeliaa yhdistelevä mainio lähes instrumentaali retrokoskettimineen ja rytmin sekä tunnelman vaihdoksineen. Mainitsen sanan Quicksilver, sanaa ei ainakaan ääneen tyrmätä. Myöntää täytyy, että albumin kakkospuoli on pyörinyt soittimessa enemmän.

Biisintekijä Pääkkö tuntee rockmusiikin niin läpikotaisin, että pystyy puolihuolimattoman tuntuisesti sijoittamaan hymähdyksiä herättäviä viitteitä sinne tänne: ”No Time (for Mr BS)” referoi sekä The Jamia että Banglesin versiota ”Hazy Shade of Winter” -biisistä – tai sitten mielikuvitukseni tekee kepposet ja rakentaa tutulta kuulostavista aineksista omia mielikuviaan. Viitteet tulevat ajanjaksolta, joka lienee Pääkölle läheisin, eli 1970- ja 80-lukujen vaihde. Muuten albumi on hyvin ajaton, maistuva sekoitus garagea ja myöhempien aikojen melodista psykedeliaa (”Spring Is Here”).

Pidän kovasti!

The Mint Freaks: The Mint Freaks (SoundHawk Records SHWKLP 001, 2022)

Advertisement

Rafael Pacha & Kimmo Pörsti ”Views from the Inner World”, 2022

Moni-instrumentalistit Rafael Pacha ja Kimmo Pörsti ovat lukuisten soittajaystäviensä avustuksella loihtineet kunnianosoituksen klassiselle progelle. Tai näin minä sen ainakin ymmärrän. Rauhallisia, melodisia teemoja, kiperämpiäkin käännöksiä, progen kultakaudelle ominaisia soitinvalintoja.

Genesis, Yes, Renaissance, Jethro Tull – vaikka kuulen häivähdyksiä jättiläisistä, Pacha ja Pörsti ovat luoneet oman hybridinsä, oman näkemyksensä. Mikä erityisesti näitä korvia miellyttää, on melodisuus. Kaverit eivät ole hypänneet äkkisyvään, eivät tarjoa kirvelevää kakofoniaa eivätkä riitaisia sointuja. Vaikka eivät toki helpolla päästä itseään: rytmit ja tunnelmat vaihtuvat, sooloja esittelevät niin kitarat, syntikat kuin puhaltimetkin, yksin ja yhdessä.

Suurimman vastuun levyllä kantavat Pacha ja Pörsti, edellinen soittimien, jälkimmäinen sävellysten ruhtinaana – toki molemmat ovat osallistuneet sekä että. Muut soittajat ja laulajat ovat tuttuja Pörstin aikaisemmista projekteista: Marek Arnold, Marco Bernard… tuttuus tietysti helpottaa toteutusta, jonka kuvittelisin tapahtuneen pitkälti tai lähes kokonaan tietoverkkojen avulla.

Kohokohtia kiekolla on paljon: Ariane Valdivién kuulas laulu, Marek Arnoldin sopraano neliosaisessa ”The Man Who Walked Home” -biisissä, samassa kappaleessa Rubén Álvarezin kitara- ja Jan-Olof Strandbergin bassosoolo – sekä Rafael Pachan mainio syntikkaujellus. Hieno, rikas kokonaisuus, joka kuljettaa kuuntelijaa monen tunnelman ja tyylin kautta.

Olen kuunnellut albumia varmaankin parikymmentä kertaa, ja aina korva tarttuu uuteen yksityiskohtaan. Niitä nimittäin riittää! Melodisena ja tunnelmallisena ”Views from the Inner World” toimii hyvin muun puuhastelun taustalla; täysiin oikeuksiinsa se pääsee keskittyneessä kuuntelussa.

Loistava levy – ja koko paketti upeine kansineen ja tekstiliitteineen!

Rafael Pacha & Kimmo Pörsti: Views from the Inner World (Seacrest SCR 1038, 2022)

Aili Järvelä & Sointi Jazz Orchestra ”Unituulia”, 2021

Miksi minulle ei ole kerrottu tästä aikaisemmin!?

Toki muistan Hesarissa aikanaan olleen arvion Aili Järvelän ep-trion päätösosasta ”Omaa” – tästä pitää kertoa, että yritin etsiä eepeetä – siis fyysistä sellaista, mutta en tullut hullua hurskaammaksi. Oletan, että se löytyy vain bitteinä avaruudesta? Muistan myös ”Aili & Folks” -levyn, josta taisin kirjoittaakin jotain, vuonna 2013 (!).

Kuuntelin viime syksynä suuren suosikkini Matti Johannes Koivun ja Ailin yhteisen digisinglen ”Rakkaus”. Iso biisi, iso iskelmällinen sovitus. Nettisivunsa luetteloivat muusikon hengästyttävän monet muut folk-painotteiset aktiviteetit, myös lastenmusiikin parissa. Kaustislaisuus ja sukunimi tarjoavat tietty tienviittoja.

Tähän en kuitenkaan ollut varautunut, siis ”Unituulia”-albumiin, jonka nappasin puolihuolimattomasti kirjaston hyllystä. Levy auton soittimeen. Mahtipontista, äärimelodista, monipuolista, dynaamista, sävellyksellisesti ja sanoituksellisesti koskettavaa – sekä pitelemätöntä laulua.

Leuka putoaa: Järvelän vahva ja tunteikas eläytyminen sekä pidäkkeetön ilmaisu omiin kappaleisiinsa tuo mieleen Laura Nyron, falsettia myöten. Mietin, onko jo liian rohkeaa? Meneekö niin sanotusti överiksi?

Iso osuutensa on luonnollisesti Sointi Jazz Orchestralla, puhaltimet ja jouset tarjoavat mahtavan pauhun ja toisaalla herkän hiljaisuuden.

Tunne on samanlainen kuin silloin, kun kuulin ensimmäistä kertaa Juha Kujanpään musiikkia. Omassa ylväässä sarjassaan ylimaallisen kaunista ja seikkailullista, kuitenkin äärimmäisen tyylitajuista. Lattari taittuu, folkin siemenetkin itävät.

Palaan parin viikon päästä kirjoittamaani, välillä olen kuunnellut Weeping Willows -yhtyeen uusinta levyä ”The Dreams We Weave”. Unia tuossakin. Myös isoa, monipuolista, Magnus Carlsonin laulu soi rohkeana. Ei kuitenkaan niin paljaana kuin Aili Järvelällä. Eronsa on siinäkin, että Carlson laulaa englanniksi, Järvelä suomeksi. Tulkinnalle ei jää tilaa – asiat ovat niin kuin ne lauletaan. Tai siis niin kuin minä ne ymmärrän, sanoittaja on ehkä tarkoittanut jotain täysin muuta. Siinä sen kauneus: kuuntelijan mielikuvitusta ja muistoja sorkitaan, herätetään, hellitään. Esimerkiksi ”Roihuvuori” – huh!

Musiikillisesti samassa lokerossa on Pepe ja Saimaa. Isoa, tarttuvaa, kestävää. Sanoisin, että Aili Järvelällä koskettavampaa. Saimaata arvostan myös – ja Pepeä tietty, toista samanlaista ei ole.

Aili Järvelältä kysyisin, millaisia ovat seuraavat askeleesi, milloin niistä kuulemme? Vastausta odotellessa kuuntelen jälleen kerran ”Unituulia”.

Aili Järvelä & Sointi Jazz Orchestra: Unituulia (Eclipse ECD2021150, 2021)

PS. Jossain netin syövereissä luki, että ”Unituulia” olisi ilmestynyt – tai olisi pitänyt ilmestyä – vinyylinä toukokuussa kuluvaa vuotta. Voisiko joku kertoa, ilmestyikö?

Rikk Eccent ”Black Halo”, 2020

Taito rakentaa monikerroksinen, tiukasti soiva ja kiinnostavuutensa säilyttävä kokonaisuus – siinä Rikk Eccent on taitava ja näkemyksellinen. ”Black Halo” on soinut niin autossa kuin kotona varmaankin toistakymmentä kertaa, ja jokainen kuuntelukerta on kasvattanut kuuntelunautintoa: syvyyttä löytyy. Olisiko tämä kolmas Eccentin levy triosta se kestävin?

Jos kategorisointia halutaan, ehkä spacerock olisi se luontevin lokero, siellä progressiivisessa kulmauksessa. Tunnelma on hyvin tiivis ja tummanpuhuvakin, biiseissä on jykevät pohjat, syntikat kohisevat, kitarasooloissa on jujua. Biiseissä on samantyyppistä näkemyksellisyyttä kuin – gulp – David Bowiella ja Peter Gabrielilla. Jälkimmäinen tulee mieleen myös herra Eccentin laulutulkinnasta. Äänessään on lohdullista melankoliaa, uhkaa silloin, kun on sen paikka.

Yksittäisiä biisejä en lähde levyltä erottelemaan, sillä ”Black Halo” soi yhtenä ja yhtenäisenä, jopa majesteetillisena – valoa ja varjoa, jännitystä ja laukeamista. Aikamoinen suoritus ottaen huomioon kannen krediitit: ”All songs written, arranged, engineered, performed ja produced by Rikk Eccent”.

Suosittelen keskittynyttä kuuntelua.

Rikk Eccent: Black Halo (Eccentrikk Media RECD 0003, 2020)

Bernard And Pörsti ”Gulliver”, 2020

Eräänä kesänä eräässä levykaupassa Italiassa: huomaan, että putiikin valikoimassa on hyvinkin runsaasti tuon maan nimekkäiden, usein jo 70-luvulla aloittaneiden artistien levyjä, vanhoja, uusia ja uudelleenjulkaisuja. Osa niminä tuttuja, mutta musiikillisesti vieraita. Näytän myyjälle muutaman tutun kiekon, ja kyselen vastaavan tyylisiä vilautellen samalla kysyvästi tuntemattomien artistien levyjä. Ystävällinen myyjä etsii musiikkinäytteitä juutuubista, osaan esittelemistäni levyistä hän nyrpistää nenäänsä: et kyllä siitä tulisi pitämään, jos kerran makusi on tuo.

Ostettavien pino tiskillä kasvaa. Maksun koittaessa kaveri kysyy, miksi ihmeessä musiikinkuuntelija Suomesta pitää italialaisista artisteista – tai yleensäkin italialaisesta progesta, kun kaupan hyllyt pullistelevat sitä alkuperäistäkin, eli genesistä, pinkfloydia, jethrotullia ja jeessiä, muun muassa.

Vastaus on sama, kuin ”Gulliverin” kohdalla.

Se yhdistää vaikutteita monista klassisista, melodista progea mestarillisesti työstäneistä yhtyeistä ja lisää siihen italialaisen musiikkikulttuurin ominaispiirteitä. Se on lohduttavan tuttua, kuitenkin riittävän omaperäistä. Ja luonnollisesti pieteetillä – sekä mahtavalla rohkeudella – toteutettua: miksi ihmeessä käyttää sordiinoa?! Paljon, enemmän, eniten.

Vaikka ”Gulliver” on merkitty basisti Marco Bernardin ja rumpali Kimmo Pörstin nimiin, mukana on koko Samurai of Prog -poppoo, mm. Steve Unruh, Carmine Capasso, Luca Scherani, Stefano Galifi…. vahva saapasmaan edustus myös sävellyspuolella varmistaa, että musiikillisen virran annetaan soljua väkevänä ja patoamatta. Täysin ajatonta, taidokkaasti toteutettua, kansia ja muita tilpehöörejä myöten. Gulliverin matkoja on nautinnollista seurata.

Palaan italialaiseen levykauppaan.

Kauppias nostaa esille levyjä artisteilta, jotka nimensä perusteella niputan iskelmäksi. ”No myöhemmin kyllä”, toteaa kauppias. ”Mutta kaksi-kolme ensimmäistä albumia olivat hyvinkin kokeellisia”. Kansia myöten, huomaan. Pinoon vaan, luottokortti esiin. Hieno musiikkimaa!

Bernard And Pörsti: Gulliver (Seacrest SCR-1023, 2020)

Kimmo Pörsti ”Wayfarer”, 2020

Maestro Pörstin musiikkiin olen törmännyt muutamaankin otteeseen sekä eri kokoonpanojen levyillä että myös konsertissa. Enemmän on enemmän, missään ei himmailla, vaivoja ei säästellä, rajat on tehty ylitettäviksi – isoa, värikästä ja hiottua musiikkia suurella vaivalla ja periksiantamattomalla pieteetillä toteutettuna.

Sinfoniseksi progeksi tätä kai voisi kutsua – paitsi silloin, kun nostetaan kierroksia jazzrockin hengessä.

Rumpaloimisen lisäksi Kimmo Pörsti on myös säveltänyt osan kappaleista sekä soittaa joissain biiseissä mm. koskettimia, bassoa, kitaroita… monitaituri siis. Aikamoinen urakka, johon on tietty lisättävä kokonaisuuden hallinta: ”Wayfarer” on osallistuvien muusikoiden osalta värikäs tilkkutäkki. En aio luetella lähes pariakymmentä eri asteisesti osallistunutta muusikkoa, he ovat progea seuranneille tuttua porukkaa Espanjasta, Italiasta, Chilestä, Japanista, Britanniasta, Saksasta, USAsta ja Suomesta.

Teknologia olisi tarjonnut tilaisuuden myös hyvinkin koneellisiin ratkaisuihin ja samalla soittajakaartin supistamiseen, kuten Pörsti kansiteksteissä toteaa. Periaatteena on kuitenkin ollut oikeiden muusikoiden ja soittimien käyttö – sekin toki tekniikan mahdollistamana: tiedostot ovat tehneet musikaalista siksakkia.

Oikeat soittajat – ja varsinkin persoonalliset laulajat – nostavat ”Wayfarerin” omiin sfääreihinsä. Eniten ihailen chileläisen Rodrigo Godoyn mahtavaa ja mahtipontista tulkintaa. Hänen äänessään on italialaista melodramaattisuutta ja falsettiakin pateettisuuteen sortumatta. Godoyn ääni tulkitsee maanmiehensä, kosketinsoittaja Jaime Rosasin kohtalokkaat biisit juuri oikealla intensiteetillä. Pitänee perehtyä tarkemmin heidän omiin tuotoksiinsa. Monien vuosikymmenten liemissä keitetty ja Suomessakin esiintynyt Jenny Darren kantaa kunnialla brittiläisten naislaulajien tarinankerronnallista lippua.

Instrumentalisteista ja säveltäjistä nostan esiin Jari Riitalan. Hänen käsialaansa ovat levyn kaksi selkeimmin jazzrockiin kallistuvaa biisiä ”Thunkit” ja ”Witch Watch”. Ensimmäisessä, huimasti kiitävässä melodisessa instrussa Riitala ja Dave Bainbridge nostavat kitaroillaan ja koskettimillaan vuoronperään kierroksia – soundimaailmaan haetaan innoitusta ihanalta 70-luvulta. Mainio veto, jonka kuvittelisi livenä toteutetuksi, jos ei muusta olisi tietoa. Jälkimmäisen biisin rennossa, Marek Arnoldin sopraanon vetämässä groovessa viihtyy siinäkin.

”Wayfarer” on ollut Pörstiltä melkoinen puristus. Paketti on laadukkaasti viimeistelty kansia ja vihkosta myöten. Erityisesti kunnioitan sitä, että alussa mainitsemani ”enemmän on enemmän” -ajatus ei tarkoita tukkoon soitettua musiikkia, revitteleviä yliannostuksia, satoja sähkökitaroita tai loputtomia venytyksiä. Jokaisessa biisissä on ajatus, jonka harkittu ja hallittu esillepano kertoo tyylitajusta. Instrumentaaliset ja lauletut kappaleet täydentävät toisiaan. Ilmaa riittää hengittämiseen.

Loistelias kokonaisuus.

Kimmo Pörsti: Wayfarer (Seacrest SCR-1025, 2020)

Maria Kalaniemi & Eero Grundström ”Mielo”, 2020

”Jokaisen sävellyksen taustalla on tunne ja tarina, jonka kuulija saa kuvitella omalla tavallaan”, kirjoitetaan levyn kansitekstissä. Mielikuvituksen lentoa siis maanitellaan! Johtuisikohan huonosta mielikuvituksesta tai hektisestä ajasta, että tälle kuulijalle ”Mielo” on avautunut hitaammin kuin kolmen vuoden takainen ”Svalan”. Autossakin ”Mielo” on soinut, mutta kanssamatkustajan hermot ovat joutuneet sen verran koville, että olen joutunut armahtamaan.

Tällä kertaa Maria Kalaniemi (harmonikka ja ääni) sekä Eero Grundström (harmooni ja modulaarisyntetisaattori) musisoivat kaksin – ”Svalan” tarjosi myös Pekko Käppiä ja Mikko Kososta. ”Mielo” on herkistyneempi ja hienovaraisempi, ovatko sävellyksetkin – lähes kaikki Kalaniemen – luonnosmaisempia? Villi luonto ja erämaa, linnut ja muut metsän eläimet, niistä kuulijaa kehotetaan unelmoimaan, ne ovat myös tarjonneet inspiraatiota.

Muun puuhailun taustalla ”Mielo” menettää merkityksensä. Se vaatii keskittymään siivittääkseen samalla mielikuvituksen lentoa. Tuo lause kirjoittautui omia aikojaan, mutta nyt kun sitä tarkemmin ajattelen, niin tottahan se on: kappaleiden erilaiset luonteet korostuvat, mieli liitää erilaisissa maisemissa. Esimerkiksi ”Metsähanhissa” kiihkein siiveniskuin ja Kalaniemen sanattoman laulun saattelemana, tämän kuulijan korvissa ”Vaellus” askeltaa sateen jälkeisessä kangasmetsässä. Levyn päättävä ”Pilvet” lienee pilvibongareille mannaa: mitäs pilveä tässä nyt sävelillä kuvaillaankaan?

Palaan autoon, yksin.

Keskittyneen kuuntelun jälkeen tarttuvia säikeitä on jo enemmän. Silti huomaan: turvallisinta on, että mieli lentää ja ”Mielo” lennättää muualla kuin tarkkaavaisuutta ja reaktioita vaativissa tilanteissa. Kiireettömästi.

Maria Kalaniemi & Eero Grundström: Mielo (ÅKERÖCD21, 2020)

PS. Kun valitsin artikkeliin tageja, tunnisteita, poimin instrumentaalin lisäksi myös psykedelian, acid folkin, ambientin ja fantasian – ehkä ne määrittelevät levyä kuvaavammin kuin tarinointini. Ehkä.

Frigg ”FRIXX”, 2020

”Vaihtuuko tässä kappale lainkaan”, kysyi vieressäistujani autossa, kun ”FRIXX” pyöri ties kuinka monetta kertaa. ”Vaihtuu”, totesin, mutta en pystynyt niin paljoa vakuuttamaan, etteikö levy olisi vaihtunut. Huomautan jo tässä vaiheessa, että tuo sananvaihto ei todellakaan kerro musiikin laadusta! Tilanne ei vaan ollut otollinen, jotta olisin pystynyt syventävästi kertomaan mikä Frigg-yhtyeestä tekee niin ainutlaatuisen.

Parikymmentä vuotta maailmallakin valloittanut kokoonpano – alun perin suomalais-norjalainen instrumentaalisen pelimannimusiikin superyhtye on nykyään puhtaasti suomalainen. Neljä viulua, kitara, basso ja mandoliini, soittajat tuttuja nimiä sekä omilta levyiltään että erilaisista tämän tyylin mestariskiekoilta. Musiikin ja kansanmusiikin läpimarinoimia instrumenttiensa taitureita – ei liioittelua, vaan faktaa. Omilla sivuillaan sanovat, että ”Frigg on valloittanut maailmaa vahvasti pohjoismaiseen pelimannimusiikkiin nojaavalla, länsimaisten kansanmusiikkityylien fuusiolla, jota kuvaamaan maailmanmusiikkimedia on kehittänyt termin nordgrass viitaten yhtyeen bluegrass-vaikutteisiin”.

Jonkinmoinen 20-vuotisjuhlalevy tämä uusin, Hesarissakin ison jutun ja arvion ansainnut lienee, onhan juhlavan avauskappaleenkin nimi ”Juhlamarssi”. Pääosin viulistien Esko Järvelän ja Tero Hyväluoman sävellyksistä koostuva huimaavan monipuolinen ja täysipainoinen kokonaisuus on kyseessä. Mutta kuten vieressäistujalleni, satunnaiselle kuuntelijalle albumi on tuhti paketti purtavaksi. Keskittynyt kuuntelija sen sijaan löytää kappaleiden vivahteet, kunkin sävellyksen ominaispiirteen ja soitossa mykistävän taituruuden.

Esimerkiksi Hyväluoman kolme peräkkäistä sävellystä, tyylikäs barokkivaikutteinen ”Overtyyri”, nimellään tyylinsä paljastava huima ”Häkkisen riili” sekä äärettömän kaunis, Petri Praudan mandoliinin herkistämä ”Terhen” todistavat tyylien läpikotaisesta hallinnasta, instrumentin lisäksi siis.

Sehän näissä soitinvirtuoosien levyissä joskus tuppaa harmittamaan, että sävellyksellisesti päädytään pikkunäppäryyteen ja briljeeraamiseen. Frigg on tästä upea poikkeus: Järvelällä ja Hyväluomalla on hanskassa myös tyyli-, sävel- ja sointikynä. Kuten on myös Petri Praudalla, jonka levyn päättävä ”Vep” saattelee kuuntelijan tyynesti satamaan. Senni Eskelisen läpikuultava kannel helisee Esko Järvelän hypnoottisessa ”Maanituksessa”.

Viulistit Järvelä, Hyväluoma, Tommi Asplund ja Alina Järvelä sekä kitaristi Anssi Salminen ja basisti Juho Kivivuori ovat kuin yksi, ylimaallinen soitin. Lopuksi sanoisin, että – ja tämän olisin sanonut vieressäistujallekin, jos olisin saanut nopeammin puettua ajatukseni sanoiksi – ja uskaltanut: korvat auki ja hämmästele!

Frigg: FRIXX (FRIGG00013, 2020)

Teri Mantere ”Everything Needs to Breathe”, 2020

Näinkin voi käydä: kaveri julkaisee vuosien varrella persoonallisia muutaman biisin omakustanteita – haastavia, mutta lupaavia, akustisvoittoisia ja vapaasti sekä pelottomasti leijuvia biisejä, ei välttämättä perinteisiä biisikaavoja noudattavia. Olisiko harrastus muitten musiikkipuuhien ohessa? Kaksi Teri Mantereen ep:tä arvioin Retrokissakin, nimiä pudotellen kuten tapanani on. Vihjeitä oli vähän, mutta tartuin hanakasti pienimpiinkin. En toista niitä, arviot löydät hakutoiminnolla tuosta ylhäältä oikealta.

Parin vuoden tauko, suunnan hiontaa ja katso: Eclipse Music julkaisee täysimittaisen, mestarillisen ”Everything Needs to Breathe”. Samalla, kun Mantere on kehittänyt ilmaisuaan, myös maailma ympärillä on pyörähtänyt. Meillä on Ryley Walker, meillä on Ed Sheeran, meillä on valtava määrä heistä innoituksensa saaneita muusikoita. Ja korostan, että ennen kuin oli Ed Sheeran tai Ryley Walker, meillä oli Teri Mantere.

Levyn saatteessa lukee, vapaasti suomennettuna, että siinä kuin Terin aikaisempi tuotanto oli suht oma- ja vaihtoehtoista, uusissa kappaleissa on tuoretta pop-ilmettä ja aiempaa enemmän laulaja-lauluntekijäperinnettä. Toteutustapa on sama kuin aiemmissa omakustanteissakin: Teri Mantere vastaa kaikesta, laulusta, kitaroista, bassoista, koskettimista, perkussioista – ja tietysti sävellyksistä ja sanoituksista. Poikkeuksena ”Quota”, jossa vierailee laulaja ja viulisti Aili Järvelä – huikea, elämää isompi, pakahduttavan kaunis kappale!

Ilmava ja rytmikäs. Näitä kahta adjektiivia käyttäisin, jos kölin ali uhattaisiin vetää. Akustiset kitarat säestävät ja rytmittävät, antavat korkealla piruettejaan tekevälle laululle herkän ja harkitun esiintymislavan. Jossain laulukin on instrumentti (”Beautiful Being”), mieleen muistuu Joanne Newsom, toisaalla David Crosby. Muualla lauluäänessään on jo aikoinaan vinkkaamiani Tim ja Jeff Buckleyta. Kappaleista en halua käyttää termiä ”biisi”, sillä Mantereen harkituilla siveltimenvedoilla maalatut sävellykset ovat teoksia joka ikinen. Omanlaisiaan, persoonallisia, välillä herkkiä, välillä hurjia. Yksityiskohtia on valtavasti – soitinnuksia, monikerroksista laulua, mainioita kosketinosuuksia, pirskahtelevia rytmisoitinkorostuksia.

”Everything Needs to Breathe” – henkeä ja hengittävyyttä tällä Teri Mantereen ensimmäisellä ”isolle” merkille tehdyllä albumilla todella riittää. Suosittelen keskittynyttä kuuntelua, pelkkä kuuleminen jättää ison osan hengestä piiloon. Levystä on tulossa myös vinyyliversio.

Teri Mantere: Everything Needs to Breathe (Eclipse Music ECD 2020103, 2020)

Intergalactic Huso Orchestra ”Spaced Out”, 2019

Kuori sisälsi kaksi cd-levyä: Oktoplus-kokoonpanon ”Aika ei auta”, ja Intergalactic Huso Orchestran ”Spaced Out” -albumin tältä vuodelta. Tuijotin ilmeettömästi kiekkoja: eivät soita mitään kelloa. Länsi-Suomesta näyttävät olevan, kokoonpanoja yhdistävät multi-instrumentalisti Jari Riitala ja lyömäsoittaja Jimbo Mäkeläinen. Jaa mutta Intergalactic Huso Orchestran – kavereiden kesken IHO – levyllähän soittaa duon lisäksi useampi vieraileva nimikitaristi: Ilkka Rantamäki, Kari Riihimäki ja Teemu Mäkelä. Kuoren sisältö sai hetkessä uutta painoarvoa.

Aluksi askareiden taustalla soinut ”Spaced Out” vaikutti kerta kerralta mielenkiintoisemmalta. Instrumentaalista jazz-rockia, syntikka- ja kitaravetoista, progemeininkiäkin löytyy. Riitala on säveltänyt valtaosan musiikista, tuottanut, tehnyt kannet – multimies siis. Vaaranahan tämäntapaisissa egotrippailuissa on, että yhtä toimivaksi havaittua pyörää väritetään hieman eri sävyillä ilman sen kummempia variaatioita. Sooloilija vaihtuu, juna kulkee yhtä ja samaa raidetta.

Tämän levyn kohdalla nostan kyllä hattua, isosti!

”Spaced Out” on nimittäin hyvinkin kirjava, erityyppisistä biiseistä rakennettu sisäavaruusmatka ilman tyhjiä hetkiä. Jokaisessa kappaleessa on selkeä idea, olipa se sitten Tolostyyppinen jykevästi iskevä jazz-rock, syntikka- ja kitaramaalailu Pink Floyd -hengessä tai funk-väritteinen rytmipala – Mäkeläinen on joustava ja monipuolinen rytmittäjä. Tyylit ja aikakaudet sekoittuvat iloisesti, kitaristit saavat venytellä mielin määrin. Mutta! Sooloissakin on ideaa ja tyyliä, taitoa ja toimivia efektejä, kitaristiparien kilvoittelua. Tunnelma voi vaihtua saman biisin sisälläkin. Erinomaisen maukasta ja melodista!

Jari Riitala ja Jimbo Mäkeläinen ovat vierailijoineen luoneet monipuolisen kokonaisuuden. Mieleen tulevat Kimmo Pörstin luomukset, esimerkiksi Paidarion ja Mist Season. Ilmankos IHO:n ”Spaced Out” näyttää olevan myynnissä Seacrestin sivuilla.

Oktoplus on IHO:oon verrattuna kulmikkaampa, laulettua progea, laulajana vahvaääninen ja ilmeikäs Eija Talo-Oksala. Jo vuonna 2012 ilmestynyt ”Aika ei auta” on sävellyksellisesti lähes kokonaan kitaristi Jouni Oksalan käsialaa. IHO:n Riitala ja Mäkeläinen luovat lauluille tukevan ja toimivan pohjan. Biiseissä on jujua, kekseliäitä väliosia, Oksalan sujuvia sooloja. Sointi on hyvin sähköinen. ”Levyä ei juuri tullut promottua taisteluväsymyksen iskettyä”, kirjoittaa Jari Riitala saatteessaan. Voin kuvitella, sillä ”Aika ei auta” ei pituutensa ja sisällön rikkautensa puolesta päästä kuuntelijaakaan helpolla. Rispektiä.

Intergalactic Huso Orchestra: Spaced Out (IHOCD01, 2019)

Oktoplus: Aika ei auta (OKCD101, 2012)