• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 38 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Teija Niku ”Memento”, 2017

Useilla kansanmusiikkipainotteisilla levyillä ja kokoonpanoissa (Polka Chicks, Aallotar, Karuna) myönteistä mielenkiintoa herättänyt haitaristi, säveltäjä, sovittaja ja uudella levyllä laulajakin Teija Niku on julkaissut toisen soololevynsä. Omakustanne, näemmä.

Ensimmäisensä perustui paljolti balkanilaiseen kansanmusiikkiin. Tämä ”Memento” sen sijaan sisältää Nikun omia sävellyksiä ja sovituksia, poikkeuksena jokaisen suomalaisen tuntema ”Humma” – juu, se juokse sinä humma -biisi. Kappaleet ovat pääosin instrumentaaleja, tässäkin poikkeuksina jo mainittu ”Humma”, ”Yksi ruusu” sekä ”Unen maa”. Näissä Nikun herkkä, tunnusteleva ja kaihoisakin lauluääni korostaa kappaleiden yksinkertaista kauneutta – ei mitään liikaa, ei yhtään liian vähän.

Sama pätee hänen sävellyksiinsä ja soittoonsa.

Useat kappaleet lähtevät liikkeelle hillitysti ja varovasti Nikun haitarin toimiessa tunnustelijana. Pikkuhiljaa polun varrelta mukaan liittyy muita soittimia, usein päällimmäisenä Joakim Berghällin saksofoni. Samaan suuntaan taivaltavat myös viulut, kitara, trumpetti, piano… soittajina maan tunnustetuimpia alan muusikoita. Nyt ei kuitenkaan briljeerata yksilöinä, vaan palvellaan Nikun suomalaiskaihoisia sävellyksiä. Ja vaikka kappaleet soitinten myötä paisuvat herkullisiksi ja värikkäiksi sävelkeitoiksi, kontrolli säilyy. Mehän emme räisky!

Kappaleissa on myös rytmistä variaatiota, esimerkiksi aloittaja ”Limp” on nykivä, jopa funky! Janne Toivonen soittaa jazzahtavan trumpettisoolon! ”Suvivirsi” olisi raskaammassa käsittelyssä laahaava, mutta Nikun sovituksessa on kesäaamun raukeata rauhaa. Saksofonin – myöhemmin koko torviryhmän – ja haitarin teema soi unisonossa, banjo näplää olohuoneeseen lankeavia valonsäteitä.

”Haven” on unelmoiva, Tero Tuovisen bassokuvion tukevoittama, saksofoni soittaa valssaavan teeman, johon haitari ja muut soittimet yhtyvät. Jotain Mårtenssonia tässä. ”Flypolska” on levyllä lähinnä kansanmusiikkiperinnettä, sekin hyvin nöyrä, ei suinkaan riehakas. Vielä haluan nostaa Nikun laulaman ”Unen maan”: harras ja hieman mystinen, Nikun ääni nousee kertosäkeessä äärirajoilleen. Maallinen saksofoni pitää kiinni valveessa, vaikka taivaalliset torvet kutsuvat unimaailmaan. ”Memento” voisi olla Anssi Tikanmäen sävelkirjasta – hieno lopetus.

Olen kuunnellut tallennetta kymmeniä kertoja, ja aina se jaksaa ilahduttaa ja rauhoittaa. Sävellyksissä ja toteutuksessa kaikki on viimeistä Juha Kujanpään pianon helähdystä ja Teija Nikun haitaria myöten kohdallaan. Mitään en muuttaisi.

Pekka

Teija Niku: Memento (NIKUCD001, 2017)

www.teijaniku.com

PS. Nyt kun sain tilaisuuden, kysyn samalla mitä tapahtui Joakim Berghällin ”Dialoques III” -levylle? Ilmestyikö se lainkaan, vai onko se vielä ”prosessissa”?

Retrokki kuuntelee: Juha-Matti Rautiainen ”The Endless Now – Music for Stagnation”, 2016

juha-matti-rautiainen2Hiekoitushiekka rahisee auton renkaiden alla, välillä kevätlätäköiden loiske peittää muut kuulokuvat, lämmityslaite pistää aamukohmeessa parastaan – ja mikä ihme tuolla takapyörän tuntumassa kolahtelee?!

Auto ei todellakaan ole paras paikka Juha-Matti Rautiaisen cd:n kuunteluun: hypnoottisen hitaasti päätään nostava, asteittain äänensävyään rikastava humina häviää armotta joka ikiselle hälyäänelle. Luen tuoteselosteen, joka kertoo että ”composed, produced and performed entirely with bass guitar by Juha-Matti Rautiainen”. Ymmärrän siirtää kuuntelun sisätiloihin. Pysäytän seinällä tikittävän kellon. “I hope you can now take the time to sit down, close your mobile devices and eyes and listen to the Endless Now”, kirjoittaa Rautiainen kannessa. Yes I can.

Tällä levyllä ei kuule perinteistä bassokitaraa sellaisena kuin sen tavallisimmin kohtaa. Peukkubasso? Ehei. Musiikki on toteutettu – ainakin niin kuvittelen – bassokitaralla luoduista äänistä samplaamalla ja muokkaamalla, lopputuloksena on syvää ja rauhoittavaa äänimaisemaa, ambienttia. Varsinaisia melodioita, siis sellaisia hyräiltäviä, ei kuulla.

Vaikka levyllä on yksittäisiä biisejä, ne menettävät merkityksensä, sillä kokonaisuus on luontevan yhtenäinen. Toisaalla uppoan Pink Floydin kakkosalbumin hypnoottiseen, purkautumistaan sykkivästi valmistelevaan tykytykseen. Nyt kuuntelen hitaasti muuntuvan, kumisevan perusäänen päällä eri taajuuksilla säkenoiviä näppäilyjä. Ulkona nousuaan tekevän lentokoneen kiito voisi aivan hyvin kuulua tälle levylle!

Tämän aamun soittolistalla, ennen Rautiaisen äänimaalailua on ollut Jartse Tuomisen suorastaan rivon mehukas kitararevittely ”Untold Stories”, Tom Rushin ikisuosikki ”The Circle Game” sekä kanadalaisen Riverson-yhtyeen ainokainen levy vuodelta 1972. Hienoja levyjä jokainen, kukin tuottaa omalla tavallaan mielihyvää.

Juha-Matti Rautiaisen ”The Endless Now” kurottaa kuitenkin syvimmälle, varsinkin hyytävän kohtalonomaisella, kauhuelokuvaankin sopivalla ”The Boötes Void” -maalauksella. Niin yksinkertaista, ja niin tehokasta. Se on levyn keskikohta, kaikki ennen sitä on valmistelua, valmistautumista pimeän maailman kohtaamiseen. Kaikki sen jälkeen tarjoaa lohtua, uskoa nousuun syvyyksistä. Ensin hitaasti ”Etnan” törähdysten ja laavapulahdusten saattelemana, sitten ”Pearls (For Selma)” – ja taivaan torvet soivat. Nimikappale ”The Endless Now” laajenee ja tihenee yli kymmenen minuutin kestonsa aikana sävykkääksi hymniksi.

Hämmentävintä on, että Rautiainen on toteuttanut albumin ja näkemyksenä ainoastaan bassokitara raaka-aineenaan. Se osoittaa miehen teknistä ja tietoteknistä taituruutta, lopputulos syvää näkemyksellisyyttä. Ei kiireiselle matkamiehelle.

Pekka

Juha-Matti Rautiainen ”The Endless Now – Music for Stagnation” (RDZ-CD04, 2016)

facebook.com/mr.randomizer

juhamattirautiainen.bandcamp.com/

Celestial Voyager ”Celestial Voyager”, 2016

celestial-voyagerHelsinkiläisen, sähköisen Celestial Voyager -kvartetin ja saman nimisen instrumentaalikiekon kantava voima on kaikki kymmenen biisiä säveltänyt kitaristi Cristian Cifuentes – tyylitaitoinen ja näppäräsorminen tutkimusmatkailija. Kuten biisien nimetkin antavat ymmärtää, levyn kantavana teemana on avaruus, komeaa kantta myöten. ”Another Earth”, ”Traveller”, ”Distance”…

Ja vauhdikkaastihan matka sujuu: Cifuentesin lisäksi vauhtia piiskaavat Kimmo Pitkänen (kitara ja koskettimet), Jukka Kunnas (basso) ja Jan Hirvonen (rummut). Vauhtia lisäisi vielä instrumenttien kilpajuoksu ja vuoropuhelu. Cifuentesin otteessa on paitsi melodista terävyyttä, myös tiluttelevaa kitarasankaruutta. Avaruuden armoton äärettömyys kuuluu kaihoisissa sävelkuluissa – siinä Celestial Voyager jatkaa 60-luvun rautalankaperinnettä.

Helpostihan kitaramelodioihin pohjautuva instrumentaalimusiikki jättää tyhjän ja mitään muistamattoman olon, mutta Cifuentes on kuitenkin sen verran taitava ja monipuolinen kitaristi / säveltäjä, että levyn lykkää toistuvasti soittimeen ihan mielikseen. Erinomainen esimerkki on vaikkapa monia mutkia ja tunnelmia sisältävä ”Drifting”, tai mietiskelevä päätös ”Chasing the Moment”.

Pekka

Retrokki kuuntelee: The Outer Sonics ”Violet” (2016)

Outer SonicsProgen, rockin ja popinkin välimaastossa navigoiva yhtye Pirkanmaalta.

Hiidensointi-yhtyeen levyjä on retosteltu tälläkin foorumilla: monen musiikkilajin mehevää keitosta. Ei ehkä helpoimmin sulavaa, mutta ravitsee niitä, joiden omaksumiskyky on muutenkin edistyksellinen. Hiidensoinnin Nina Hiironniemellä (laulu ja kantele) ja Mika Hiironniemellä (lyömäsoittimet, samplet, koskettimet) riittää näköjään eväitä suoraviivaisempaankin tulkintaan, siispä The Outer Sonics. Mukaan on värvätty Ari Niemi (kitarat, syntikat, taustalaulu) ja bassoon – ainakin tälle levylle – Janne Haapala.

Kera muutaman vierailijan toteutettu ”Violet” puraisee terävämmin ja sulaa sutjakammin kuin Hiidensointi.

Kokonaisuus lepää hyvin vahvasti Nina Hiironniemen laulun varassa: hieman hengästynyt, pehmeä ja mystinenkin lauluäänensä kiitää tömäkän instrumenttimaton varassa, antaa musiikille hengen ja persoonan. Taustoista irtoaa makeita ja suolaisia makupaloja, varsinkin keskittyneemmässä kuulokekuuntelussa. Tuolla taustalauluja, tässä saksofonia, kitarakudelmat ja melodiset soolot värittävät mutta eivät hallitse.

Kirivaihteella (”Imprisoned”) mieleen tulee Nightwishin populaarimpi pää – sehän ei ole ollenkaan huono asia. Viittaa myös johonkin kasarin tarttuvaan voimapoppikseen. Voisiko enteillä radiosoittoa? ”Violet Moonin” nykyttävät kasarikitarat ja maisemaa pyyhkivät syntikat tarjoavat rauhallisen ja rikkaan keitaan, saman tekee seuraajansa ”Eternal” akustisen kitaran ryöpsähdyksineen, jousineen, foneineen ja nakuttavine lyömäsoitinpoksuineen. Myöhemmin samaan aikakapseliin astuu kaunis ja kuulas, loppua kohti pakahduttavaksi paisuva ”Aurora”. ”Ghost of the Past” on puolestaan riipaiseva, akustinen balladi, kuten myös ”Child” kohtalokkaine trumpettikuvioineen.

Suurin osa biiseistä on Ari Niemen ja Nina Hiironniemen yhteisluomuksia. Suhteellisen selkeärakenteisina ja aktiivisen kompin kuljettamina varsinkin vauhdikkaimmissa kappaleissa on voimaa ja vetoa. ”Violetin” painopiste kallistuu kuitenkin mietiskelevämpään materiaaliin – leijuvaan ja unenomaiseen tunnelmaan on helppo vajota. Onneksi melodioissa on riittävästi koukkua, kertosäettä ja kiinnekohtaa. ”Violet” soljuu rauhallisena ja rauhoittavana, se ei tasapainoisuutensa vuoksi iske ehkä kertalaakista, mutta syvempi kuuntelu tuottaa runsain mitoin mielihyvää ja tyydytyksen tunnetta.

The Outer Sonics on mahdollista nähdä livenä Helsingin On The Rocksissa 5.10., samassa proge-illassa rellestävät myös Rikk Eccent soolona sekä Juhani ”Time Traveller” Nisulan Electric Gypsies.

Pekka

The Outer Sonics: Violet (Outer Sonics OSCD001, 2016)

http://www.outersonics.com/

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Karuna ”Tuulispää” (2016)

KarunaFolkin supertrion toinen albumi, Hesarissakin kehuttu.

Teija Niku (harmonikka, melodeon), Esko Järvelä (viulu, avainviulu) sekä Juha Kujanpää (piano ja muut koskettimet) ovat yhtä kuin Karuna, muun muassa. Lisäksihän kukin operoi ahkerasti myös lukuisissa muissa kokoonpanoissa, projekteissa ja omillaankin. Järvelän ja Kujanpään tekemisiä olen seurannut ja ihastellut useasti – velhoja soittajina ja säveltäjinä. Niku sen sijaan on tässä laajuudessa uusi tuttavuus – ehkä, sillä en kyllä jokaisen kuulemani levyn soittajatietoja muista ulkoa.

Niin, ja kyseessähän on siis instrumentaalitrio. Vaikka tuo kuulostaa kokoonpanona rajoittavalta, vaihtelevat soitinyhdistelmät ja instrumenttien erilaiset roolit ja painotukset saavat Karunan kuulostamaan kokoaan merkittävämmältä. Näillä levyillä korostuvat yhteissoitto, melodiat ja sovitukset, eivät huimapäiset soolot. Lähtökohtien puolesta musiikkia voisi toki nimittää kansanmusiikiksi, henkilökohtaisesti koen kuitenkin rajojen ylittyvän tai olevan vähintäänkin häilyviä. Toki mukana on muutama perinteisen kuuloinen viulu-piano-harmonikka-menopalakin, mutta ehkä pohjoismainen instrumentaalimusiikki olisi lähempänä totuutta.

Karunan ensimmäinen julkaisu ”Hyvää matkaa” on jo vuosien takaa. Kun uutta ei ilmaantunut, päättelin yhtyeen päätyneen ”kivat kokeilut mutta jätetään muhimaan kunnes aika on taas kypsä” -mappiin. Esikoinen koostui yhtä Nikun sävellystä lukuun ottamatta Juha Kujanpään kappaleista. Nyt kun kiekko päätyi pitkästä aikaa kuunteluun, muutkin erot ”Tuulispää”-uutuuteen nousivat helpommin esiin. Esikoisalbumin sävellykset tuntuvat versovan perinteisemmästä kansanmusiikista, vaikka sovituksissa onkin jo samaa hienostuneisuutta kuin ”Tuulispäällä”. Yhtyeen kaunis nimikkobiisi ”Karuna” viitoittaa tietä uutuudelle. Toisaalta ”Hyvää matkaa” -levyltä löytyy myös tyylipastisseja vierailevine soittajineen. Vaikka erinomaisesti toteutettuja ovatkin, koen niiden kuitenkin verottavan kokonaisuutta.

”Tuulispäällä” Karuna on ehjä. Ehkä myös sävellykset ovat ytimekkäämpiä.

Erityisesti Teija Nikun neljä sävellystä yllättävät. Varsinkin peräkkäiset ”Viimeinen rivi” ja ”Maaliskuun aurinko” on uskomattoman hieno parivaljakko. Ensimmäinen on rytmikäs, yksinkertaiseen mutta erittäin jännitteiseen teemaan perustuva sävelmä, joka välillä seestyy J:son Lindhin ja Staffan Schejan yhteisteosten tapaiseen, pohjoismaisen kirkkaasti läpikuultavaan väliosaan. ”Maaliskuun aurinko” taas on koskettavan kaunis, tuvanlämpöinen melodia – kevätaurinko lämmittää jo! Myös ”Huhtikuun sade” ja albumin avaava reipas ”Dusch” vakuuttavat, edellinen taitaisi taipua myös tenhoavaksi iskelmäksi, harmonikkasoolokin on jo valmiina. Teija Niku – sinulla on uusi ihailija.

Juha Kujanpään toisteisissa sävellyksissä on kierrettä vaikka muille jakaa. Sävellyksellisesti ne sopisivat hänen soololevyilleen, nyt toteutus on pienempää mutta ei yhtään vähemmän vaikuttavaa. Esimerkiksi ”Pegasos” ja ”Kaikki värit” ovat pakahduttavan kauniita, ja soivat äärimmäisen elegantisti ja kuulaasti pianon ja viulun yhteisnuotilla, harmonikan sointi lisää samaan teemaan nostalgista lämpöä. Molempia kappaleita Kujanpää taustoittaa hienovaraisilla koskettimilla. ”Kyntäjän blues” on lähinnä rempseää kansanmusiikkia, vaikka piano ja hanuri heleällä rapsodialla välillä keventävätkin. ”Yhden suunnan sotiisi” on poljennoltaan reipas, sävelmässä on kaihoa – ehkä hieman irkkutyyliin? Albumin päättävä ”Patikka” on hienostunut, melkeinpä barokkimainen sävelmä. Kamarimusiikista porukka lehdistötiedotteessa kirjoittaakin.

Sitten on Esko Järvelän ”Aylan”, tuskaisen koskettava sävelmä, joka muistuttaa kreikkalaisen saaren hiekkarannalle kuolleena ajautuneen lapsen kohtalosta. Ihmishengen arvottomuudesta armottomien ihmisten vallanhimoisten haaveiden kourissa, maailman mielettömyydestä. Viulu soi surua, haitari kaihoa, piano säestää eleettömästi. Järvelän toinen sävellys, yli kuusi minuuttinen elegantti ”Peuran polska” venyttää polska-termiä: näillä lakeuksilla musiikilliset seinät ovat leveät ja katto korkealla.

Vaikka olen korostanut Teija Nikun kasvanutta osuutta Karunassa, Juha Kujanpää ja Esko Järvelä ovat aivan yhtä tärkeitä trion osia. Kujanpää ja Järvelä tuntuvat kuuluvan jo kalustoon, he ovat tämän kuuntelijan korvissa jo aikaa sitten muissa yhteyksissä lunastaneet paikkansa taidoillaan ja näkemyksillään.

Tällaisina epävarmuuden ja hirmutekojen aikoina Karuna lohduttaa ja tarjoaa pakopaikan, mutta ottaa myös kantaa. Huikeaa musiikkia!

Pekka

Karuna: Hyvää matkaa (Kanteleen ääniä ÄÄNIÄ-17, 2010)

Karuna: Tuulispää (Kuu Records KUUREC007, 2016)

http://www.karunatrio.net

Retrokki kuuntelee: Kuulas ”Kuupuutarha” (2016)

KuulasKolmen viehkon daamin satumaista folkpoppia.

Aluksi määrittelin musiikin myös ”osittain koneistetuksi” tai ”folkteknoksi”, sillä sitä se teknisesti on. Nuo sanat ovat kuitenkin liian kovia ja insinöörimäisiä ilmaisemaan Kuulas-yhtyeen musiikin äärimmäistä pehmeyttä, kauneutta ja unenomaisuutta. Enkä nyt enää, todella monien kuuntelujen jälkeen, halua edes korostaa teknologian osuutta: se on analogisten instrumenttien rinnalla osa kokonaisuutta. Joissain biiseissä tekno korostuu, toisaalla sitä tuskin huomaa.

Yhtyeen ydintrion – Heidi ”Aikakoneen Vera” Puurula, Emilia ”Chisun kosketinsoittaja” Takayama ja Susanna ”sellot” Jyllinmaa – lisäksi ”Kuupuutarhan” toteutuksesta ovat vastanneet mm. Jukka Puurula (ohjelmointi) ja Kalle Sundström (kitarat ja ohjelmointi, myös tuotanto). Valtaosa sävellyksistä ja sanoituksista on Heidi Puurulan. Sanoissa liidellään parisuhdedraamojen yläpuolella, runoillaan mielikuvitusmaailmoista, annetaan elämänoppeja, tunnelmoidaan keijukaisista, kultaisista keväistä ja tähtiverhoista.

”Atelje” voisi hyvinkin olla tämän sesongin kesähitti, keinuva bossa nova – aurinkoinen, tarttuva, sokerinenkin, Heidin laulussa kuuluu hymy. Susanna Jyllinmaan sello piirtää kauniin kaaren, Emilia Takayaman pianon painokkaat iskut kutittavat selkäpiitä. Samassa hittilokerossa kuin Aikakoneen ikihitti ”Keltainen”. ”Verannalla” poikkeaa muista hitaasti keinuvista biiseistä akustisempana, svengaavana lattarina. Emma Salokoski -osastoa, Heidi Puurulan laulussa on samanlaista läheisyyttä ja hehkua.

Albumin lopettava, Emilia Takayaman pianon säestyksellä Heidi Puurulan lausuma ”Aikojen virta” vertautuu Shangri-Las -yhtyeen pakahduttavan teiniangstin ääriesimerkkiin ”Past, Present & Future”. Puurula on toki runollisempi ja lohdullisempi kuin Leiber-Stoller-parivaljakko. Vaikka hempeily ja draama tuntuvat välillä ylitsevuotavilta, esimerkkinä vaikkapa jopa painostava ”Kuilu”, albumi tarjoaa valoisia suvantoja kuitenkin riittävästi, myös lämmintä huumoria (”Yks vallankumous”), hittipotentiaalia myöten.

Omakustanteena julkaistua levyä saa käsittääkseni vain keravalaisesta Levyikkunasta – nyttemmin myös Levykauppa Äxästä.

Pekka

Kuulas: Kuupuutarha (KUULASCD1, 2016)

www.levyikkuna.fi

Retrokki kuuntelee: Riutta ”Sinun täytyy elää vielä kerran”, 2016

RiuttaPainavaa, progressiivista sanottavaa Oulun seudulta.

Liekö armottomana ja arvaamattomana jylläävä Pohjanlahti painanut sinettinsä nelimiehisen Riutta-yhtyeen jäseniin ja sitä kautta musiikkiin? Tulkitsenko tumman meren raskauden ja painostavuuden inspiraation lähteeksi vai peräti painolastiksi? Kuvitelmaa tai faktaa, helpolla Riutta ei joka tapauksessa kuuntelijaa musiikkinsa syvyyksiin päästä.

Joitain vuosia sitten yhtyeen edellinen levy ”Kaikki on hyvin” tulkittiin tällä samaisella foorumilla kunnianhimoiseksi ja aikaa kestäväksi kuuntelulevyksi, vastakohtana läpikuuntelulevylle. Keitsi hämmästeli ’pystymetsäbändin’ toteuttamaa eheää kokonaisuutta, omat korvani vaativat useampaa kuuntelua ulottuakseen Riutan taajuudelle. Vaikka kokonaisuus oli kunnossa, joku soundin yksityiskohta vieraannutti – yksityiskohta sinänsä, mutta kun iskee korvansa johonkin, niin siellä se tököttää.

Edeltäjäänsä verrattuna ”Sinun täytyy elää vielä kerran” on tasapainoisempi ja aikuisempi: musiikki sinällään riittää ilman julkisivuun ripustettua huomionherättäjää. Raskas ja ilmava käyvät vuoropuhelua, metalliset riffit runnovat, kuulaat väliosat leijuvat – CMX lienee lähin vertailukohta, samoilta leveyksiltä. Avaaja ”Pyhäjoki” on vakuuttava mallisuoritus kuinka raskas ja kevyt kulkevat kauniisti käsi kädessä.

Tasapainoisuus voi joskus kääntyä tasapaksuudeksi. Sen vaaran uumoilen uhkaavan satunnaista kuulijaa. Esimerkiksi peräkkäiset ”Valkoinen kohina”, ”Takaisin pimeään” ja ”Sykli” sekä ”Kahdeksan minuuttiakin” askeltavat hyvin samantempoisesti, suorastaan sulavat toinen toisiinsa. Ehkä tarkoituksella? Biisikvartetti hypnotisoi kuuntelijan, kappaleiden vähäeleisyys ja vaivihkaa hiipivät juonenkäänteiset instrumentaaliosat uivat alitajuntaan.

Rytmisesti nykivän ”Terminaattorin” instrumentaalinen, aika tylykin jumitus ja lempeä laulu ovat hienossa balanssissa. Ja jos tähän mennessä on tuntunut, että Riutan musiikki on jähmeää ja staattistakin, ”Terminaattorin” rytminvaihdokset, päällekkäiset rytmikuviot ja äkilliset spurtit kertovat toista. ”Lorenz” on kaunis parin minuutin balladi, ”Anteeksi nimessä ja veressä” kuvaa sen sijaan ahdistavaa perhettä tai yhteisöä, josta kertoja haluaa kohteensa vapauttaa, raiteet vie etelään, josta löytyy uusi pihamaa. Biisi voisi hyvin olla takauma 80-luvun alusta, punkin jälkeisiltä melodisten kokeilujen ajoilta. Särötetty laulu, sähköpiano, Joy Division / New Order -tyyppinen hyppivä ja hypnoottinen rumpukomppi, vaelteleva basso, kaukainen kitara – hieno päätös!

Laulaja-instrumentalisti Henri Turunen tulkitsee vakuuttavasti, nyansoi, on laulun päällä. Soolojen sijasta Riutta toimii yhtyeenä, neljän soittajan yhteensulautuneena kollektiivina. Jarkko Kangas, Antti Takalo, Mikko Vuorela ja Turunen sekä pari puhaltajavierailijaa vakuuttavat tolkulla ja maltilla: homma pysyy hyvin kasassa, on löydetty toimiva, Riutalle ominainen sapluuna.

Pekka

Riutta: Sinun täytyy elää vielä kerran (Luova Records LUOVA0017 CD, 2016)