• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 36 muun seuraajan joukkoon

Keitsi kuuntelee: Pink Floyd ”Tonite Let’s All Make Love in London… Plus”, 1991, Englanti

 

Ok, heitetäänpä vaihteeksi kehiin tosi iso artistinimi, joka tuo varmuudella Retrokki-blogille kasapäin uusia googlaustärppejä. Eiköhän siinä jää Pekan hiljattain hakusanaksi nostama Maijasen Pavekin kakkoseksi…

2000-luvulla Pink Floydilta on julkaistu läjäpäin epävirallisia vinyylejä (CD:nä varmaan vieläkin enemmän), jotka on kasattu bändin livekeikoista, radio- ja telkkariesiintymisistä, julkaisematta jääneistä studioäänityksistä / biisiversioista ja ties mistä. Tallenteiden taso on kirjavaa, lähinnä Pink Floyd -himodiggareissa kiinnostusta herättävää. Mitään kovin uutta ja merkittävää ne tuskin ovat tuoneet yhtyeen virallisen diskografian jatkeeksi.

Mikään ’oikea’ Pink Floyd -kiekko ei tämä ”Tonite Let’s All Make Love in London… Plus”:kaan ole. Itse asiassa kyseessä on vuonna 1968 ilmestyneen soundtrackin laajennetun uusintajulkaisun (1990) myynninvauhdittaja, jota levykannessa ’mini promotion-album sampler’:iksi kutsutaan. Pläjäytänpä lätinäni loppuun linkin, josta asia selviää juurta jaksain.

Merkittävää tässä laadukkaista uusintajulkaisuista tunnetun See for Miles -lafkan levyssä on se, että leffassa kuullun kolmeminuuttisen ”Interstellar Overdrive” -otoksen sijaan tarjolla on nyt täysimittainen, lähes 17-minuuttinen psykedeliaklassikko. Ja kääntöpuolelta löytyy samassa yhteydessä äänitetty, tuolloin kuitenkin käyttämättä jäänyt 12-minuuttinen ”Nick’s Boogie” ryyditettynä vielä David Hockneyn ja Lee Marvinin haastatteluilla.

Kyseessä ovat muuten ensimmäiset tiedossa olevat Pink Floydin studioäänitteet, jotka purkitettiin tammikuussa 1967 monona juuri ennen kuin pitkäaikainen yhteistyö EMI:n kanssa alkoi.

Olen aika lailla solmussa, kun muistot reilun neljän vuosikymmenen ajalta ja tuntemukset tänään yrittävät purkautua sanoiksi. Alkuaikojen ’ihmettelyjaksoa’ lukuun ottamatta ”Interstellar Overdrive” on aina vedonnut vahvasti ’kapinalliseen’ minääni. Niin myös tänä puolipilvisenä helmikuun pakkaspäivänä Anno Domini 2011. Taika on tallella, siitä kiitos Luojalle. Elän siis, en ole vain hengissä.

Minulle ”Interstellar Overdrive” on malliesimerkki siitä, kuinka vähästä syntyy paljon. Uraansa vasta aloitelleen Pink Floyd -nelikon soitannolliset taidot olivat tuolloin vielä varsin vaatimattomat,  soitinvalikoima perin suppea ja kokemus studiotyöskentelystä tyystin olematonta. Nuoruuden innolla, ennakkoluulottomuudella, uskolla omien tekemisten voimaan ja yhteisellä visiolla nelikko ylsi kuitenkin suoritukseen, jonka arvoa aikauden ’paremmat’ soittajatkaan tuskin kiistivät. Myös purevasta kritiikistä tunnetut brittikriitikot suhtautuivat pääosin suopeasti kuulemaansa.

Synkän väkevään riffiin perustuva ”Interstellar Overdrive” on rakenteellisesti varsin yksinkertainen biisi, josta valtaosa on monotonisen peruskompin tukemaa vapaamuotoista jammailua. Syd Barrettin viiltävän teräväsointinen kitarointi ja Rick Wrightin  soundimaailmaltaan huomattavasti monipuolisempi kosketinsoitanta johdattavat kuulijan avantgardistiselle avaruusmatkalle, jossa maisemat ja desibelit vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Tylsistymistä reissun etenemiseen en tunnusta koskaan kokeneeni.

Syd Barrettia voi tuskin kitarasankariksi kutsua. Teknisistä puutteistaan huolimatta kaveri soittaa kuitenkin huikean hyvin, jos kriteerinä käytetään kekseliäisyyttä ja soittotilanteeseen eläytymistä. Tällaisessa free form- ilmaisussa on aina vaarana, että ’tarinan’ kuljettaminen muuttuu tarkoituksettomaksi junnaamiseksi, määränpäänsä menettäneeksi kakofoniaksi. Syd & co:lla homma pysyy kuitenkin ihailtavan hyvin hallussa, aikakauden valtavirta-ajattelusta vähät välittävänä kirkasotsaisena kimppamissiona.

Tähän asti olen puhunut ”Insterstellar Overdrive”:sta Pink Floydin elokuussa 1967 ilmestyneen, kuitenkin jo kevään ja kesän kuluessa äänitetyn esikoisalbumin ”The Paper at the Gates of Dawn” innoittamana. No, miten tämä heti vuodenvaihteen jälkeen Joe Boydin toimesta purkitettu varhainen, yli 7-minuuttia pidempi otos suhteutuu tuohon viralliseen klassikkoversioon?

Varsin hyvin, vaikka huomattavasti kevytsointisempi onkin. Päällekkäisäänitysten vähäisyys (mahtaako niitä olla ollenkaan) ja alataajuuksien leikkaantuminen tekevät soundista selvästi ohuemman, ilmiasultaan ilmavamman. Minua se ei juurikaan häiritse, sillä sujuu tuo avaruusmatkailu näinkin. Improvisaatiot ja äänikollaasit kun ovat kuitenkin kohdallaan. Eikä äänityksen monouskaan ole mikään ongelma. Ihan sama biisi tämä on, kuulijan tajuntaa kuitenkin hieman hellävaraisemmin laajentavaan asuun laitettuna.

Kääntöpuolelta löytyvä ”Nick’s Boogie” lienee studiossa syntynyt ainutkertainen jamipala, löyhää rumpuvetoista  jatkumoa ”Interstellar Overdrive”:lle.  En yhtään ihmettelisi, jos biisi jossakin tulevassa Pink Floyd -historiikissa paljastuisi esiasteeksi lähes ”Interstellar Overdriven” veroiselle kulttibiisille ”Set the Controls for the Heart of the Sun”. Muun muassa Canned Heatin ylistämän boogie-musiikin kanssa sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä. Boogie music has a pretty sound, it may even turn your head around ja silleen…

Kyllä vaan, ihan olen iloinen siitä, että tämäkin vinyylidokumentti kulkeutui jostakin käsiini, ”Interstellar Overdrive”:n hyvinkin myönteisiä tuntemuksia nostattava varhaisvääntö korviini.

Paska juttu, että etnomusikologian opinnot jäivät aikanaan kesken. Olisi se vaan polleaa kulkea kartsalla tohtorinhattu päässä, väitöskirja ”Interstellar Overdriven merkitys edistyksellisen rockmusiikin kehitykselle kautta Telluksen” kainalossa. Ainakin Saksassa riittäisi luentosessioita aina hamaan hautaan asti…

”Tonite Let’s All Make Love in London… Plus”, See for Miles SEA4 (mono), 1991. Julkisessa myynnissä ollut lähes täysimittainen ’mini promotion-album sampler’, jolla pyrittiin puffaamaan… No, parempi kun luet koko stoorin täältä:  http://en.wikipedia.org/wiki/Tonite_Lets_All_Make_Love_in_London_(soundtrack). Ja ”Interstellar Overdrive” -biisistä vaikkapa täältä: http://en.wikipedia.org/wiki/Interstellar_Overdrive.

Pekka kuuntelee: Gary Farr ”Strange Fruit”, 1970

 

farrKuuntelin pitkästä aikaa kiekon, luin huvin vuoksi pari arviota. Richard Morton Jack ei ollut kovinkaan innostunut Galactic Ramble -kirjan arviossa, Vernon Joynson Tapestry of Dreams -kirjassa piti hänkin suoritusta vaisuna. Molemmat vetoavat Gary Farrin ensimmäiseen sooloalbumiin T-Bones-vuosien jälkeen: Marmalade-merkillä julkaistu Take Something with You on kirjoittajien mielestä aivan huippuveto – rockin ja folkin mehukas yhdistelmä, joka on lisäksi imenyt Farrin T-Bones-kauden rhythm&blues-mausteita. Heidän mielestään tämä kakkonen, Strange Fruit on vajavainen, syynä yhdentekevät sävellykset.

Olen eri mieltä!

Noh, täyden kympin biisiä kiekolta ei ehkä löydy, mutta useampi ysin arvoinen. Edeltäjäänsä verrattuna Strange Fruit on rockimpi, sillä on selkeitä jenkkivaikutteita – vaikka välillä rokataan ja rollataan aika Faces-meiningeissä. Heitän kehiin muutaman nimen: Van Morrison Tupelo Honeyn aikoihin, The Band, The Doors ja L.A. Woman, Tony Joe White, Stones. Jenkkivaikutteita toteuttavat aikakauden parhaat mutta aika usein aliarvostetut brittimuusikot: Richard Thompson sekä kolme heppua Mighty Baby -yhtyeestä (bändi soitti muuten myös Farrin esikoisella).

Gary Farrin väkivahva laulu ja huuliharppu sekä tuhdisti raspattu akustinen kitara, Thompsonin välillä viiltävä, välillä herkkä mutta aina melodinen ja luistava kitarointi, Ian Whitemanin sähkö- ja akustiset koskettimet – myös puhaltimet, Mike Evansin basso sekä Roger Powellin rummut – äänitettyinä aika orgaanisen tuntuisesti – luovat mielikuvan sammalkattoisesta majasta, jossa yhtye soittelee omaksi huvikseen tai pienelle kannustushuutoja suoltavalle faniporukalle.  Soittamisen ilon ja motivaation kuulee esimerkiksi biiseistä, jotka periaatteessa voisivat soolojen varassa jatkua hyvinkin pitkään: jamikamaa!

Ja ehkä ”jamikama” on juuri se seikka, johon alussa referoimani brittikirjoittajat viittaavat: vaikka pohja on tuhti, melodiaa on välillä sivelty aika ohuelti. Itselleni melodioita on ehkä yhtä-kahta poikkeusta lukuun ottamatta aivan riittävästi – eihän tämän mitään kertosäkeiden juhlaa pidäkään olla!

Omasta kynästä, muhevasta maaperästä

Kiekon kaikki kappaleet ovat Farrin omaa tuotantoa, nimibiisi luonnollisesti versio tuosta Billie Holidayn bravuuriesityksestä. Juuri nyt päättyy Margie, ehkä sävellyksellisesti vähärasvaisin mutta musiikillisesti rennoin: Faces-bändin komppi-kaatuu-ei-kaadukaan-boogie voisi olla lähin vertailukohta; Mighty Baby ei kuitenkaan ole edes kaatumaisillaan, vaan junttaa kuin juna. Revolution of the Season – helmeilevä sähköpiano, kevyt mutta jäntevästi etenevä komppi, Thompsonin sävykäs ja kokonaisuutta värittävä kitarointi – tätä kuuntelisi vielä pidempään. Down Among the Dead Men taas on vahva, akustisvoittoinen tarinabiisi, tämän päivän termeillä sen voisi nimetä vaikka acid folkiksi.

Näihin kolmeen lokeroon sijoittuvat muutkin albumin raidat: folk, amerikanrock ja britti-rhythm&blues. Kaksi ensin mainittua viehättävät erityisesti, viimeinen ei niinkään. Varsinkin tuo keskimmäinen lokero sopii myös taustabändille parhaiten. Soittajat pääsevät venyttelemään, löytävät yhteisen juonen, kirittävät toinen toistaan. Se on myös lähinnä sitä musiikkia, jossa Mighty Babyn soittajat ovat enemmän kuin kotonaan. Jospa vielä Richard Thompsonin rinnalla soittaisi kitaraansa Martin Stone… mutta ehkä silloin tähti itse – Gary Farr – jäisi jo pimentoon.

Kaiken kaikkiaan erittäin nautittava albumi: Farrilla on kunnianhimoa, biiseissä ja sanoituksissa ideaa, soitto huippuluokkaa. Tämän Strange Fruit -albumin jälkeen Farr teki vielä yhden, USA:ssa äänitetyn ja ainoastaan siellä julkaistun albumin Addressed to the Censors of Love (Atco). Sitä oli cut-outtina liikkeellä 70-luvun puolivälissä, joten menestys tuskin oli kummoinen. Laadukas, Muscle Shoalsissa äänitetty, paikallisten studiokettujen kera soitettu ja Jerry Wexlerin avustuksella tuotettu levy joka tapauksessa. Gary Farr kuoli 1994 Los Angelesissa.

Gary Farr: Strange Fruit (CBS 64138, 1970).

CD:llä ainakin kaksi uudelleenjulkaisua: Rewind-sarjassa vuonna 2000 (Sony 483672-2) ja Esotericin toimesta 2008 (ECLEC 2029).