• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 36 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee rockin räimettä: Underground Attack ja Jerry Kannu & Lentopetroolit

underground-attackjerry-kannu

 

 

 

 

 

 

 

Rock on rajaton riemu. Näiden kahden yhtyeen kohdalla klisee kolisee kunnolla.

Underground Attackista en tiedä mitään, levyn piirretyssä kansikuvassa on neljä henkilöä – tiedä sitten onko se vain taiteilijan näkemys. Biisien tekijöiksi on merkitty Juha Petteri ja Juhis, keitä lienevätkään. Ja ”First of the Last Thirteen” on kiekkonsa nimi, kielensä englanti.

Jos nyt jonkun artistin nostaisin tähän referenssiksi, se olisi Joe Walsh. Hänenkin soololevynsä ovat seilanneet rockin aalloilla laidasta laitaan, Underground Attackin laulajan äänessä on persoonallisen kireä klangi aivan kuten Walshilla. Kummankaan artistin biisit eivät noudata konventioita: välillä sahataan jykevää ja laukkaavaa hard rockia, toisaalla rytmitellään tiiviisti sähköistä humppaa (!) itämaisin vivahtein, nyt juuri kiihkeä pianokuvio virittää tunnelmaa purkautuakseen melodiseksi powerballadiksi taivasta kohti kurkottavine kitarasooloineen. Bo Diddley -rytminen ”Bagfulla” kauhoo rock’n’rollmuhennosta luistavine kitarasooloineen ja pomppubassoineen.

Välillä kappaleet tuntuvat haarukoivan itse suuntansa.

Monipuolista, sitä Underground Attackin musiikki on. Mehukkaita yksityiskohtia tulvii – funkyssa ”Busted”-biisissä puhaltimiakin – sen verran paljon, että levy vaatii ja toki ansaitseekin herpaantumatonta kuuntelua.

Jerry Kannu & Lentopetroolit on tuttu jo kahden aikaisemman levynsä tiimoilta. Hyvin hallittua, nasevaa boogierockia, suomenkieliset sanoitukset, huumoria unohtamatta tällä ”Kehä III” -nimisellä albumilla. Kokoonpanon ote on sen verran kiinteä ja pureva, että leikittelyynkin on varaa. Vai mitä kertovat kappaleiden nimet ”Ne abduktoi sun dosetin”, ”Liidän kuin el condor pasa” ja ”Tortillat portilla”? Huumorirockia tämä ei kuitenkaan ole, vaan musiikillisesti hyvinkin täysipainoista, välillä peräti raskasta. Niskathan tässä nyrjähtää.

Kehä kolmosen liepeillä viihtyvänä sisäistän musiikin ytimen: ei kainoa ja hienostelevaa, vaan hieman rasvaista mutta rehellistä. Esimerkiksi ”Jerrykannut” on vastustamattoman jyräävä. ”Miss Vantaa” on kaikuvaa ja kaihoisaakin Suomi-rockia, uusi rumpali Teemu Laitinen tikkaa menemään ilmavasti. Rautalankasoolo on piste iin päälle – tyyli hallussa! Kielisoitintrio Matti Rautala, Pekka Muurinen ja Juha Vilhunen rappaavat sähköisen, sykkivän vallin, jonka päällä ja ympärillä laulava Joni Nuutinen ei todellakaan arkaile. Hienovaraisia viittauksia arvatenkin soittajien suosikkiartisteihin löytyy, mutta ne ovat niin vaivihkaisia ja tyylipuhtaita, että lähinnä hymyilyttävät. Näin se käy, kun sen osaa.

Fandango! sanon minä.

Pekka

Underground Attack: First of the Last Thirteen (UGA-003, PUUCD 047, 2016)

Jerry Kannu & Lentopetroolit: Kehä III (Vandango Levyt VANDANGOCD-003, 2017)

Retrokki kuuntelee: Prinssi Rohkea ja Erämaan Rotat: ”Unelmoiden läpi elämän” (2015)

Prinssi RohkeaVaasalainen, parikymppisten kaverusten yhtye kutsuu musiikkiaan ”suomipunkkenrolliksi” ja kuka minä olen muuta väittämään. Jykevää ja innokasta asennetta, tarttuvia koukkuja, humoristisiakin sanoituksia – bändi jatkaa suomalaisen melodisen punkpopin perinnettä varhaisen Eppu Normaalin ja Kollaa kestään hengessä. Varsinkin jälkimmäinen tulee elävästi mieleen myös Eemu Laurilan lauluäänestä.

Sanoituksissa ei olla vihaisia tai tympiintyneitä, Prinssi Rohkea ja Erämaan Rotat eivät ole vaarallisia eivätkä halua vallankumousta. Nokkelat sanoitukset tarjoavat angstin sijaan teiniromantiikkaa, kasvutarinoita ja julkkiksia, laulujen aiheiksi pääsevät mm. Freeman ja Nalle Wahlroos. Eemu Laurila (laulu ja kitara), Sami-Pekka Kangas (kitara ja taustalaulu), Antti Väisänen (basso ja taustalaulu) sekä Heikki Haahkala (rummut ja taustalaulu) viuhtovat etukenossa, musiikillisesti vakavissaan, sanoituksellisesti naivistisessakin virneessä. Sopii siis hyvin, että omia biisejä täydentää Kari Peitsamon ”Nuorena tansseihin”.

Soundi on varsin tuhti, komppi puskee vastustamattomasti. Iloista ja ennakkoluulotonta!

Pekka

Prinssi Rohkea ja Erämään Rotat: Unelmoiden läpi elämän (omakustanne, 2015)

www.facebook.com/prinssirohkea
www.youtube.com/prinssitofficial

Rokettirollin ytimessä

Rack Doll

Hurriganesia on syyttäminen monen nuoren suistamisesta munaskuita tärisyttävän rockin pariin. Ennen kaikkea Remua, Cisseä, Albertia ja Ileä käy kuitenkin kiittäminen: sadat ja taas sadat alttiit juipit ovat löytäneet ja tulevat löytämään rock’n’rollin yksinkertaisen ytimen.

Ei tarvitse olla soittimensa virtuoosi. Sävellystä ja sanoitusta tärkeämpää on helvetillinen, avoimella sielulla ja sydänverellä allekirjoitettu mekkala. Sellainen eläin on esimerkiksi ”Get On”. Sen aistii, se sytyttää sukupolven toisensa jälkeen.

Se on sytyttänyt myös The Rack Doll -kvartetin, eli laulaja Minna Oran, kitaristi Gari Oran, basisti Johnny Rocco Tokolan ja rumpali Biitti Niemisen. ”Hot City” -kiekko ei anna periksi tuumaakaan, kirves on terävä, on nautinto seisoa lastusateessa. Ylimääräistä sydänverta on varmasti vuodatettu myös laulaja Minnan syöpäsairauden ja -hoitojen vuoksi. Se kuuluu.

Useat Hurriganes-klassikot, muutama oma biisi ja “Long Cool Woman (In a Black Dress)” – juu, se Hollies-hitti – iskevät tulta. Versioissa sykkii alkuaikojen Hanoi Rocks, jossain kuvittelen kuulevani Pat Benatarin ja Ellen Foleyn parin ensimmäisen albumin hiomattomia powerpop-timantteja (”This Road Is Ending”). Gari Ora osoittautuu taitavaksi, särmikkääksi ja tilannetajuiseksi kitaristiksi: joskus vähemmän on enemmän. Tokola ja Nieminen pitävät rokkijunan pomminvarmasti aikataulussaan.

Hurriganesit aikoinaan perinpohjin kuunnelleena haluan onnitella yhtyettä mainioista biisivalinnoista ja tulkinnoista: uudessa yhteydessä ja jämäköillä toteutuksilla alun perin hellyttävän luonnosmaisilta ja horjuviltakin tuntuneet kappaleet jyräävät nyt niin maan perusteellisesti. Esimerkiksi nimi- ja avausbiisi, ”Fortissimo”-albumin ”Hot City” ei kyllä anna armoa. Muita kohokohtia ovat ameriikan meiningillä tasaisen tappavasti tamppaava ”Tonite” (alkuperäinen Remun soololla ”Zin-Khan”), ”Shorai Shorai” ja Gari Oran melodinen instrumentaali ”Riff Raff Song”. Niittinä vielä dramaattinen ”Pain in My Heart” (”Hurrygames”) tarkasti punnittuine kitarasooloineen – ei liikaa, ei liian vähän.

The Rack Doll on näine hyvineen valmis lauteille, yhtye ja tämä levy tarjoavat oivaa apetta suomalaisten rock’n’roll-himoon.

Peruskalliota louhimassa

Full Moon“Rock Me Baby” ja “Thirty Days” – rockin peruslohkareita, jotka taitavat kuulua lähes jokaisen juurevan yhtyeen repertuaariin. Full Moon Rock’n’Roll Band kierrättää näitä kahta sekä John Lennonin ”Rock & Roll People”- ja Stonesien ”Let It Bleed” -murikoita ”Keep Rocking”-ep:llään. Bändi – Hans Vainikainen (laulu), Petri Majuri (kitara), Kai Asikkala (basso) ja Matti Mehtola (rummut) – tarjoaa tuttuihin biiseihin enemmän ytyä kuin mihin bilebändit yltävät, vaikka repertuaari hieman siihen suuntaan onkin kallellaan.

Varsinkin Majurin kitaroinnissa on sujuvaa ja ilkeääkin napakkuutta. Asikkala ja Mehtola jyystävät raskasta rytmiä amerikkalaisen 70-luvun boogierockin hengessä. ”Let It Bleed” notkuu, diesel kiehuu ja kiihtyy, Vainikaisen laulussa on alkuperäisestä tuttua röyhkeää kukkoilua. Let the good times roll, voisi Johnny Winterkin todeta – sillä hänen kunniakseen tämä on ilmeisestikin tehty!

Pekka

Full Moon Rock’n’Roll Band: Keep Rocking (Puuma Records PUUCD 036, 2015)

The Rack Doll: Hot City (O.R.A Music, 2015)

www.therackdoll.fi

www.facebook.com/TheRackDoll

http://www.oramusic.fi

http://www.runningmoose.fi

 

Retrokki kuuntelee: Ärräpää Orchestra ”Going to Radansuu”, 2015

Ärräpää OrchestraKolmas Ärräpää-kiekko, samalla yhtyeen 40-vuotisjuhlajulkaisu.

Monesti albumin biisijärjestyksellä on ratkaiseva merkitys kuuntelukokemukselle. Nostaako avausbiisi kiillon silmiin vai puristuuko otsanahka rypyille? Saako päätösbiisi painamaan ripiittiä vai saako kiekko toisenlaista kyytiä?

Sitten joskus käy kuten Ärräpää Orchestran kohdalla. Avausbiisi saa hymähtämään hyväksyvästi: zydeco-henkinen ”Come On In” lävähtää silmille lähes ylikierroksilla, turboruuvin kierteet riittävät vajaaseen kahteen minuuttiin. Lupaavaa, varsinkin neljääkymmentä vuotta juhlivilta, ajattelen, kiilto silmissä.

Jos tästä joku tulee mieleen, niin muinoinen Ronski Gang.

”Losing You (Bit by Bit)” on sen verran rauhallinen, että ehdin silmäillä kansia ja biisejä. Kylläpä muuten kitara soi komeasti! Tunnistan muutaman coverin: ”Have You Ever Seen the Rain?” – CCR ja Fogerty, ”These Arms of Mine”, monen soul-kunkun tulkitsema, säveltäjä Redding tietty etunenässä. ”Thirty Days” on taattua Chuck Berrya, ”Only a Fool Breaks His Own Heart” paatosballadi 60-luvulta (”Muisto vain jää”).

Ja lopulta albumin päättävä ”It’s All Over Now”. Onko jo liian kulunut ja kuultu, mietin. Löytävätkö ärräpääläiset tähän uudenlaista puhtia? Ei kai tämä nyt mene bilebändi-osastoon? Tussahtaako lupaavasti räjähdysherkkänä alkanut kiekko?

Onneksi käy näin: vaikka ”It’s All Over Nown” tulkinta ei tarjoa revoluutiota, siinä on tarpeeksi jujua, jotta ripiitti räpsähtää. Syynkin tiedän. Mika R. Halttunen ja Harri R. Sakki riivaavat kitaroitaan, Ismo R. Kivinen takoo rumpujaan, Immo R. Turunen soittaa – ei vaan piiskaa – bassoaan ja Petri R. Haapio koskettimiaan malliin, josta voisi ottaa oppia monikin laakereillaan lepsuileva viikonloppubändi. Varsinkin kipakasta kitaroinnista isot plussat! Vaikka siis paperilla väärässä paikassa onkin, loppuniittinä, levyltä kuunneltuna se kuitenkin summaa koko kiekon. Loppukaneettina mainittakoon, että kaverit kirjoittavat ammentaneensa inspiraation versioonsa Ducks Deluxen debyytiltä.

Kyllähän juhlalevyltä löytyy myös omaa tuotantoa, tyylillisesti biisit solahtavat sinne vauhdikkaampaan päähän. Esimerkiksi nimikappale ”Radansuu” keinuu Jamaikan ja New Orleansin välimaastossa – jalka naputtaa, puhaltimet ja taustalaulut tehostavat oodia kotiseudulle. ”Going to Woodstock” muistelee haikeasti kavereiden suunnittelemaa retkeä Levon Helmin pakeille. Tieto suuren rumpalin, laulajan ja lauluntekijän poismenosta peruuttaa matkan, isoa omenaa vaelletaan päät painuksissa.

Myös tuttuihin lainoihin on ladattu sen verran uutta virtaa, että pelkoa läpisoitosta ei ole: haitaria, puhallinriffejä, suomalaisittain erittäin toimivaa ja sielukasta taustakuoroa (Tanja Torvikoski, Kati Hyvönen, Maria Iivonen). Kokonaisuutena siis oivallista, tunnelmaa nostattavaa, klubi- ja pubikansaa janottavaa. Maiskis!

Pekka

Ärräpää Orchestra: Going to Radansuu (Puuma Records PUUCD-027, 2015)

www.arrapaa.fi

www.puumarecords.fi

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Kepa Kettunen ”Gambler” (2015)

Kepa Kettunen1Suomen ykkösrumpaleihin lukeutuvan Jari ”Kepa” Kettusen toinen soolokiekko. Kuten edeltäjällään, miehen soittimena on kapuloiden lisäksi vänkä sähkökitara.

”Gambler” jatkaa Kepa Kettusen ensimmäisen, ”Long Prairie River” -albumin kaihoisan rautalangan hengessä. Vaikka teemana on edelleen villi länsi ja vähän siitä eteläänkin, Kettusen säveltämät tunteelliset melodiat purevat kyllä myös tummien aarnimetsien ja kaihoisan iltaruskon patinoimaan kuuntelijaan.

Ensimmäisellä kuuntelulla, muutaman biisin jälkeen, mieleen hiipi epäilys konseptin kestävyydestä: löytyykö yhdenmukaisesta kokonaisuudesta riittävästi variaatiota, valoa ja varjoa, taitoa ja tunnetta? Muuttuuko muu kuin melodia? Musiikin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt sotkeutua yhdeksi pitkäksi rautalankarullaksi. Varsinkin, kun kaikki biisit ovat omia, aiemmin kuulemattomia.

Toistuva kuuntelu paljasti kuitenkin kummia.

Ensiksi: melodioissa on rutkasti samankaltaisia sielun syövereitä kouraisevia käänteitä. Suurisuuntaisten revitysten sijasta Kettunen luottaa vivahteisiin, pieniin eleisiin, silmäniskuihin, hymynkareeseen. Vaikka myös kitaransoittotaidollisesti täysin pätevää, Kettusen kosketuksessa on kalsean teknisen taituruuden sijasta lämpöä, jossain hellyttävää epävarmuuttakin. Kettusen lisäksi levyn kuuttatoista biisiä toteuttavat omalla vähäeleisellä mutta svengaavalla tavallaan mm. basisti Veede Sinivaara ja kitaristi Jaku Havukainen.

Toiseksi, edellisen jatkoksi ja sen johdosta: ”Gambler” kokonaisuutena puhuttelee luontevasti ja koskettavasti suomalaista luonnetta. Villistä lännestä muistuttavien urheiden sankarimelodioiden, kaihoisan meksikolaistrumpetin ja kiireisen lattarirytmin sekä kädenlämpöisten mollikäänteiden yhdistelmä maistuu kotoiselta, keinutuolilta ja räsymatolta.

Tuttuus ja ajattomuus tyynnyttää ja lohduttaakin. Repeat on ahkerassa käytössä.

Vaikka rautalanka ja instrumentaalimusiikki yleisemminkin voi tässä maassa tukevasti, eturiviin mahtuu hyvin yksi Kettunenkin.

Pekka

Kepa Kettunen: Gambler (Puuma Records PUUCD-019, 2015)

www.puumarecords.fi

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Alpha Indigo ”Rolling Out”, 2014

Alpha IndigoAjatonta rock’n’rollia kotimaasta, ulkomaan kielellä. Monissa liemissä keitetyn Teijo Tikkasen – kera tietty yhtyeensä – viimeisin aikaansaannos.

Tämäkin fyysisesti erikoinen levy on odottanut kuunteluaan luvattoman kauan. Erikoinen sikäli, että lätty on CD, komeat kannet LP:n kokoiset. Ehkä pyöräytin tämän kerran kesällä autossa mutta olosuhteet eivät tainneet olla Alpha Indigon musiikin puolella: kirkas auringonpaiste houkutteli soittimeen hattarankevyttä poppia, ehkä surffilautaakin. Alpha Indigon turboahdettu rock jytisi siinä tilanteessa liian armottomana ja päällekäyvänä. Takaraivossa pyöri myös kiekon kuittaaminen parilla kappaleella ja otsikolla Autossa soi.

”Rolling Out” ansaitsee enemmän.

Musiikki on anteeksipyytelemätön ja röyhkeäkin yhdistelmä garagea, glam-rockia ja  grungea – ajatonta rockia siis. Ei heavya, ei rhythm & bluesia, ei rock’n’rollia, vaan kaikkia näitä, mehukkaasti. Myös stoner-termi mainitaan yhtyeen kotisivuilla. Alpha Indigon dynamo on Teijo Tikkanen, säveltäjä / sanoittaja / laulaja / kitaristi. Hänen äänessään on jylhää auktoriteettia: tälle karjulle ei ryppyillä! Vokalisoinnissa kuulen Eddie Vedderiä ja Ozzyakin, hivenen myös Paul Rodgersia. En ketään suomalaista – vaikka en toki heavylaulajaspesialisti olekaan.

Tikkasella on pitkä kokemus erityyppisistä kokoonpanoista sekä taustayhtyeistä. Tässä lista Tikkaseen yhdistetyistä nimistä ilman sen kummempaa tarkennusta (kiitos Wikipedia): Elastic Family, Tracey, Jonna Tervomaan yhtye, Jo Hope Band, Hanoi Rocks, Michael Monroe, Havana Black, Veeti Kallio, Pelle Miljoona, Problems?, Niko Ahvonen, Riho Sibul, Wolf Larsen, Kataya ja taitaa niitä muitakin vielä olla. Takaisin Nurmekseen muutettuaan Tikkanen perusti Alpha Indigon, sen muut jäsenet ovat Riikka Muikku (koskettimet ja laulu), Pasi Laakkonen (basso ja taustalaulu) sekä Kai Vainionpää (rummut ja taustalaulu).

Hyvin on kokoonpano marinoitunut Pohjois-Karjalan vaaramaisemissa, liemi on ollut sakeaa ja tuhtia.

“222” avaa pelin suoraviivaisella rock’n’rollilla – piano sykkii kimeästi, särökitara ulvahtaa, Tikkasen laulu haastaa. Tästähän Suomessa pidetään, Hurriganes ja Hanoi Rocks ovat inspiroineet satoja soittajia. ”Unicorn” Riikka Muikun välillä hyvinkin Doors- ja garagemaisesti soivine Farfisa-urkuineen on popimpaa meininkiä. Samat Farfisat keventävät ja jopa lapsenomaistavat ”Waiting for Miracles” -biisin grungemaista puristusta. Ja jos nyt jonkun relevantin vertailukohdan ottaisin, se olisi The Stranglers. Tuosta yhtyeestä muistumana hieman rauhallisempi ”Darkness Before the Dawn”. Ja kun nyt vanha uusi aalto tuli puheeksi, niin mainitaan myös ”Heads Will Roll” – kuulen vihaisen ja energisen Elvis Costellon tiukkoine ryhmineen jossain ”This Year’s Model” -moodissa.

Rhythm & blues-elkeetkin Alpha Indigo osaa: ”Wicked Ways” on perinteikkään ja runsaasti harrastetun amerikkalaisenglantilaisen sähköisen rytmibluesin pohjois-karjalalainen serkku, ei ihän ränttätänttää, mutta samaa sukujuurta. Tikkasen kompaktissa kitarasoolossa on pistävyyttä. ”Tangled in the Wires” on syvempiä ja tummempia vesiä kauhova variaatio, odotan Tikkasen pitkää ja sisuskaluja vääntävää sinisävyistä kitarasooloa, turhaan. Pitkä tarina odottaa Kossoffmaista puristusta, Free-paalutusta. Raskaimmillaan Alpha Indigo on albumin päättävässä maukkaan riffin ryydittämässä, keskellä herkän piano-osuuden rauhoittamassa ”Voluntary Slaves” -biisissä, ja siellähän se Tikkasen kitarasoolokin lymyilee!

Ehkä yhtyeestä on haluttu demokraattinen kollektiivi. Ehkä Tikkasen roolia säveltäjänä, sanoittajana, laulajana ja kitaristina ei ole haluttu ylikorostaa kitarasankaruudella. Ehkä. Ehkä pari pitempää ja hikisempää rutistusta olisi puhaltanut Alpha Indigoon nykyistä enemmän pyhää henkeä. ”Rolling Out” esittelee yhtyeen vauhdikkaana, rockaavana bailukoneena, ja hyvä niin. Odotan mielenkiinnolla, mihin suuntaan Alpha Indigo kehittyy, sillä mahdollisuuksia on moneen.

Pekka

Alpha Indigo: Rolling Out (11/22 Records 1122CD002, 2014)

alphaindigo.net

PS. Joskus mietiskelin kuinka saisin yksiin aakkosiin sekä älpeet että ceedeet, jotta kaikki saman artistin tuotokset arkistoituisivat rinta rinnan. Tämähän se ratkaisu olisi ollut ‒ LP:n kokoiset aukeavat kannet, sisällä hahlossa CD ‒ mutta piru vieköön kun levy-yhtiöt tekevät yhä edelleen noita muovi- ja pahvikoteloita!

 

Autossa soi: Jerry Kannu & Lentopetroolit ”Kiertoradalla”, 2014

KiertoradallaAuto on täsmälleen oikea paikka kuunnella kainostelematonta, tien epätasaisuudet, kiertokangen kolinan ja pelkääjän paikalta kantautuvan särön peittävää perusrockia. Keikkalava lienee myös suositeltava.

Länsi-vantaalaisen retkueen kakkoskiekko jatkaa siitä, mihin esikoinen jäi: ei neitimäistä sipsuttelua, ei potikoiden hienosäätöä, ei hipsterielkeitä. Niiden sijasta ”Kiertoradalla” tarjoaa lahkeita lepattavaa roisiakin rokettirollia, koukuttavaa tasatahdin tahkoamista ja suoraviivaista, jopa uhkarohkeaa vokaalipaahtoa. Kaverit käyttävät ilmiselvästi korkeaoktaanista.

Edellisen levyn kohdalla naitin Ronski Gangin ja Alice Cooperin, kun kuvailin Jerry Kannun ja Lentopetroolien musiikkia. Vetäydyn tuosta naimakaupasta musiikin osalta, asenne tosin pätee edelleen. ”Kiertoradalla” on edellistä levyä – ja Cooperia – sähäkämpi. Kiekolle on päätynyt roiskeita rock’n’rollista ja rockabillystä, Hurriganesta ja haisaapasta, sitä alkuperäistä. Osa retroilusta on varmasti tarkoituksellista wah-wah- ja fuzz-pedaaleineen. Kitarat on roolitettu selkeästi, ehkä niiden tiiviimpi kanssakäyminen ja vuoropuhelu olisi rikastuttanut nyt aika paljon lauluun perustuvia biisejä.

Jossain olen havaitsevinani, että kitarat ryhmittäytyisivät lentoonlähtoon. Sytytys iskee kipinää, mutta polttoaine ei kuitenkaan leimahda. Näen silmissäni ja kuulen korvissani vantaalaisversion Lynyrd Skynyrdistä. Asenne on oikea, maltilla ja maukkailla kitaramausteilla, esimerkiksi työstetyillä tuplariffeillä voisin ehdottaa uutta naimakauppaa. Näin laulu saisi sparrauspartnerin ja kokonaisuus lisäväriä. Thin Lizzy, anyone?

Ohjauspyörän äärestä totean: hyvää työtä tähän asti, Joni Nuutinen, laulu, Matti Rautala ja Pekka Muurinen, kitarat, Juha Vilhunen, basso ja Janne Ojalehto, rummut!

Pekka

Jerry Kannu & Lentopetroolit: Kiertoradalla (Vandango Levyt VANDANGO-002, 2014)

https://fi-fi.facebook.com/jerrykannulentopetroolit