• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 132 318 hits

Kepa Kettunen Long Prairie River Band featuring Minna Lasanen “Maantien laulu”, 2020

Rumpalismin lisäksi sähkökitarapartion johtajana useamman instrulevyn julkaissut Kepa Kettunen on ottanut seuraavan askeleen: hei me lauletaan! Tai siis Minna Lasanen laulaa.

Musiikki on Kettusen aiemmilta kiekoilta tuttua 60-luvun alun biittiä, pustaa ja preeriaa, melodioissa mukana hiven slaavilaista melankoliaa. Asiallisesti toteutettua, tiukalla tempolla tykitettyä. Perusbändinä kitaristi Jaku Havukainen, rumpali, sähkökitaristi ja perkussionisti Kettunen sekä basisti Veede Sinivaara. Ja sitten merkittävässä roolissa Minna Lasanen, monessa aiemmin mukana ollut vahvaääninen laulaja.

Persoonallinen, eläytyvä, mitä adjektiiveja nyt haluaakaan käyttää kuumasta laulajattaresta, joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi – tarkoittaa, että jakanee mielipiteitä. Itselleni kyllä maistuu, samaan sarjaan lokeroin kuin Marjo Leinonen. Hyppää rohkeasti ratsaille, suuntaa katseen tiukasti eteenpäin, painaa kannukset biisin kylkiin ja kirittää matkaan. Mitäpä sitä himmailemaan! Ehkä jossain hitaammassa sävelmässä (”Sade”) paatos lyö liikaa löylyä, mutta mitäpä olisi musiikki ilman eläytymisen ihanuutta – menee ihon alle.

Kettusella on ilmiömäinen kyky säveltää tyylipuhtaita biisejä valitsemassaan kehässä. Esimerkiksi kevyt, äärimmäisen vetävästi twistaava ”Koeta ymmärtää” sopisi mille tahansa Agents-levylle, yhdeksi sen helmistä. Ja onhan mies mainio myös kepittäjänä: ”Jää kyyneleet” rullaa Albert Lee -tyylisen sähkisnokittelun voimin. Sinivaara ja Kettunen piiskaavat biisiin kuin biisiin vauhtia. Varsin mainio kiekko, Lasasen laulun ansiosta vielä pykälääkin parempi.

Kepa Kettunen Long Prairie River Band featuring Minna Lasanen: Maantien laulu (Puuma PUUCD-086, 2020)

Rotten River Blues Band ”Electrophant”, 2019

Ei mätää, vaan mätäojamaista meininkiä. Sieltä, Vantaallakin virtaavan Mätäojan suistomaalta kertoo Rotten River Blues Band ponnistavansa. Nimi ja taustatarina kertovat paljon: ei hienostelua, ei hipsterismiä, ei lämmitettyjä jalkakäytäviä, vaan rehellisen mutaista räimettä ja punkahtavaa katupoikarokkia.

Pekka Muurinen (laulu, kitara), Teemu Laitinen (rummut), Matti Rautala (kitara) ja Juha Vilhunen (basso) tarjoavat toisella levyllään notkeaa mutta ei kuitenkaan velttoa, tarttuvaa mutta ei kuitenkaan mielistelevää menoa: Vantaalla ei periksi anneta.

Nimikappaleessa on hypnoottista CCR-kierrettä, avausbiisi ”Megalithic Groove” vyöryy nimensä mukaisena siirtolohkareena, ”Cool Wind Blows” on hionut teränsä Rolling Stones-, Aerosmith– ja Hanoi Rocks -tahkossa. ”No Champagne, No Ice” on pakollinen hidas blues, jossa kitaristit pääsevät venyttelemään terävillä fraaseillaan, Muurisen laulu uhoaa etukenossa. Napakan levyn päättävä ”I’m Gonna Rock” ei sen kummempia selittelyjä tarvitse: mennään eikä meinata. Laitinen ja Vilhunen nakkaavat armottoman rytmijyrän, jota Muurinen ja Lautala yrittävät parhaansa piiskata.

Kokonaisuutena ”Electrophant” on juuri sopiva annos. Se jättää suulakea kutittavan jälkimaun, täyttää rytmitarpeen mutta ei vie tilaa toistolta, toisin kuin monet tämän päivän turboahdetut ja ylipitkät kokoelmat. Pois löysät ja valmiiksi vettyneet fyllit, Vantaalla osataan ja uskalletaan olla ytimekkäitä!

Ja nimistöstä tarkoille maantietoniiloille tarkennan vielä, että vaikka siis yhtyeen nimessä puhutaan joesta, wikipedia kertoo ojan tai suureellisesti joen nimeksi Helsingin puolella Mätäjoki, Vantaalla Mätäoja.

Pekka

Rotten River Blues Band: Electrophant (Vandango 005, 2019)

Kepa Kettunen ”Mestengo”, 2018

Mestarirumpalilla on myös toinen ja kolmaskin puolensa, kuten Kepa Kettusen kaksi aikaisempaa rautalankalevyä ovat osoittaneet. Sen lisäksi, että miehen käpälissä pysyvät kapulat, pysyy myös sähkis. Eikä tässä vielä kaikki, sillä mies on myös oiva ja oivaltava säveltäjä. Tyyli on hallussa, nyanssit samoin. Uutta uomaahan tässä ei aukaista, vaan Kettunen kyntää twistin, countryn, rockänrollin ja viihteen tuttuja kuvioita. Jos oikein pinnistää, ehkä vähän tarkoituksellisestikin, niin kyllä ”Mestengolla” voi aistia Esa Pulliaisen hengen – mikä ei tietty viimeaikaistenkaan tapahtumien valossa ole mikään ihme.

Kepa Kettusen teräkselle kaikuvaa kitaraa säestävät Jaku Havukainen akustisellaan, Ari Sinivaara bassollaan sekä joku Kepa Kettunen rummuillaan (levyä jakelevan Running Moosen nettisivut tosin toteavat rumpaliksi Vesa Räsäsen). Jylhää lännentunnelmaa löytyy – ja löytyy pari mainiota, tahallista tai tahatonta viittausta muualla menestyneisiin biisiklassikkoihin. ”Comanche Moon” liitelee hieman albatrossin lailla, ”Peaceful Valleyn” kertsi ja Abban ”Fernandon” vastaava periytyvät samasta sukuhaarasta tai ainakin saman maatalon isännän pojasta. Toisaalta: ne antavat tarpeellisia herätyksiä ja kiinnekohtia muuten ehkä liiankin tyylipuhtaaseen kokonaisuuteen. Enpä olisi pannut vaikkapa muutamaa täyslainaakaan pahakseni, tältä ryhmältä ne olisivat saaneet oman tyylikkään twistinsä.

”Mestengo” täyttää kyllä paikkansa ”Long Prairie Riverin” ja ”Gamblerin” jatkumossa. Onko tutkassa täyskäsi, sitä tarina ei kerro.

Pekka

Kepa Kettunen: Mestengo (Puuma Records PUUCD-065, 2018)

Sultans of Jungle “Punchlines”, 2018

Herkeämätöntä viidakkobiittiä, ronskilla kädellä annosteltua reverb-kitaraa, röyhkeästi keulivaa nokkapokkaa eli laulua, turpeentuoksuissa räimivää bassoa – Sultans of Jungle kurittaa kuulijaa ankarimman kautta: lyö, beibi, lyö! Samaa suota ovat peranneet esimerkiksi the Fuzztones, the Cramps, the Pirates ja aikaisemmin 60-luvulla sadat garagebändit.

Nyt asialla ovat jo 1990-luvulla aloittaneet, välillä turbaaninsa naftaliiniin säilöneet ja pari vuotta sitten päähineensä rehabilitoineet viidakkoveljet Jani J.J. Penttinen (laulu), Kola Pietiläinen (kitara), Rocking Ede Mikkola (basso, taustalaulu) ja Juha Litmanen (rummut).

Repertuaarinsa on naarattu pääosin genrensä tunnustetuilta nimiltä 60-, 70-, ja 80-luvuilta – tuttuja vähintään harrastajien nuotiopiireissä. Vanhin tosin juontaa juurensa aina vuoteen 1933, jolloin Bing Crosby esitti ”Temptation”-slovarin, toki myöhempiäkin versioita löytyy. Niin, kaikki ei siis ole pelkkää jumpsista jumpsista ja diddi-di-di, di-diddleytä, sillä Sultans of Jungle osaa myös fiilistellä omalla karulla tavallaan. Kuin käyttäisi viikatetta partahöylänä, sano.

Studioäänitetyt biisit täydentyvät kahdella rajulla livevedolla, Benny Joyn ”Button Nose” ja the Crampsien ”It Thing Hard On” tarjoavat samalla varoituksen keikkayleisöille: näillä lakeuksilla ei katsojille armoa anneta. Muutamat tuttujen tallentamat hikiset keikkakuvat ja -kokemukset todistavat samaa. Eikä tämän levynkään suhteen ole syytä volyymipotikkaa sääliä.

Pekka

Sultans of Jungle “Punchlines” (Jungle Records TCB-8484, 2018)

 

Retrokki kuuntelee: Rack Doll ”Rowling And Bowling”, 2018

Ei suomalaisten kyltymättömästä perusrockin himosta pääse mihinkään, siitä on osoituksena tämäkin Rack Doll -yhtyeen toinen kiekko. Eihän se Hurriganesista alkanut, mutta Remu kumppaneineen sytytti sammumattoman liekin. Huomaan sen myös levymessujen myyntitiskillä: kaikki vähänkään perusmuotoiseen, suoraviivaiseen rock’n’rolliin kallellaan oleva revitään käsistä, myös ulkomainen vastaava.

Tälläkään levyllä ei himmailla, vaan laulaja Minna Ora, kitaristi Kari ”Gari” Ora, basisti Johnny Rocco ja rumpali Kai Schneider paahtavat tiukkaa putkea alusta loppuun. ”Bitch Kitty” basisti Roccon laulamana antaa hengähdystauon, rauha Cisse Häkkisen sielulle. Lainat, mm. John Fogertyn ”It Came Out of the Sky”, ”Red Hot Mama”, mm. Spencer Davis Groupin mukailema traditionaali “This Hammer” sekä “Price of Love” – tästähän löytyy kymmenittäin jos ei sadoittain tulkintoja, tällä levyllä biisin tekijätietoihin on Everlyn veljesten lisäksi merkitty myös C.Häkkinen – kuulostavat Rack Doll -repertuaarin luontevilta osilta. ”Burn” hipoo hevanderia, hitaasti kasvava ”Start All Over Again” päättää kiekon kohtalokkaasti.

Omista biiseistä ”Down Down” sujahtaa samaan klassikkokastiin. Olisiko omaa tuotantoa ollut enemmänkin?

Etukäteen arvelutti hiukan esmes ”It Came Out of the Skyn” versioiminen – sehän on varsin reipastahtinen ralli, myös laulun osalta. Kuinka Minna Oralta tässä tempossa taittuisivat englanninkieliset lyriikat? Totean ilolla, että hyvin pyyhkii! Kiihkeän laulun lisäksi kohokohtia ovat Kari Oran ilmeikäs, taitava ja terävä kitarointi sekä kertakaikkisen tukeva rytmi. Esimerkiksi ”This Hammerin” kitarataiturointi on soundia myöten tyylipuhdasta Albertia – loistava! ”Down Down” -biisissä slidea pistäytyy liu’uttamassa Tatu Mannberg.

Kyllä Rack Doll tämän näytön perusteella kuuluu kastin terävimpään kärkeen, keikalla varmasti kuumottaa.

Pekka

Rack Doll: Rowling And Bowling (RDCD002, 2018)

Retrokki kuuntelee: Devil Dog Road ”Next Exit”, 2017

Vaikka Suomi on rock’n’rollin luvattu maa, näille korville suoraviivainen ja varsinkin rockabillyyn kallellaan oleva variantti kuulostaa usein muodon vuoksi tehdyltä. Ulkoiset puitteet ja genren ominaispiirteet ovat hallussa, sisällön ja hengen sekä variointikyvyn kanssa on vähän niin ja näin. On tietysti loistavia poikkeuksia kuten Melrose, jolta löytyi ja löytyy vimmaa ja viimaa.

Siksi tartuin Devil Dog Road -trion ”Next Exit” -kiekkoonkin varovasti: ”jos levyn 13 biisiä ovat yhtä ja yhdenmukaista tuuttausta…”.

No, tuuttausta löytyy, ja formaattikin pysyy aika pitkälti samana. Rock’n’rollia hienoisella americana-vivahteella, ei hienostelua, ei hikipisaroiden piilottelua. Miesten taakseen jättämät mailit lienevät kuitenkin tuoneen kyvyn katsoa kannen alle, ja virittää masiinaa. Laulaja, laulunkirjoittaja ja kitaristi Hynde Hynönen, basisti Arto ’Pieni’ Iso-Antila sekä rumpali Tapo Leppänen ovat taittaneet matkaa jo hyvän tovin, eikä kiinnostus pysähdy enää kiiltoon ja kimalteeseen. Soitossa ja laulussa on sopivasti rupea ja rähmää, biiseissä melodista kierrettä ja riffikiihkoa.

Vähän samantyyppistä mielihyvää tunsin vuosikymmeniä sitten, kun kuuntelin Dan Bairdin ”Buffalo Nickel” -kiekkoa. Se oli mehevä yhdistelmä kirpeää ja makeaa, mukaansa imaisevia melodisia kitarariffejä ja kadunkarheaa laulua. Jotain hämärästi countryyn vivahtavaakin musiikissa oli, vaikka en sitä oikein saa sormella tökättyä. Olisiko se soiton rentous, se pieni klappi joka erottaa inhimillisen mekaanisesta?

Sellainen on myös Devil Dog Road ja ”Next Exit”.

Pekka

Devil Dog Road: Next Exit (Devil Dog Road D2DCD0117, 2017)

http://www.devildogroad.fi/

www.facebook.com/devildogroad

Retrokki kuuntelee rockin räimettä: Underground Attack ja Jerry Kannu & Lentopetroolit

underground-attackjerry-kannu

 

 

 

 

 

 

 

Rock on rajaton riemu. Näiden kahden yhtyeen kohdalla klisee kolisee kunnolla.

Underground Attackista en tiedä mitään, levyn piirretyssä kansikuvassa on neljä henkilöä – tiedä sitten onko se vain taiteilijan näkemys. Biisien tekijöiksi on merkitty Juha Petteri ja Juhis, keitä lienevätkään. Ja ”First of the Last Thirteen” on kiekkonsa nimi, kielensä englanti.

Jos nyt jonkun artistin nostaisin tähän referenssiksi, se olisi Joe Walsh. Hänenkin soololevynsä ovat seilanneet rockin aalloilla laidasta laitaan, Underground Attackin laulajan äänessä on persoonallisen kireä klangi aivan kuten Walshilla. Kummankaan artistin biisit eivät noudata konventioita: välillä sahataan jykevää ja laukkaavaa hard rockia, toisaalla rytmitellään tiiviisti sähköistä humppaa (!) itämaisin vivahtein, nyt juuri kiihkeä pianokuvio virittää tunnelmaa purkautuakseen melodiseksi powerballadiksi taivasta kohti kurkottavine kitarasooloineen. Bo Diddley -rytminen ”Bagfulla” kauhoo rock’n’rollmuhennosta luistavine kitarasooloineen ja pomppubassoineen.

Välillä kappaleet tuntuvat haarukoivan itse suuntansa.

Monipuolista, sitä Underground Attackin musiikki on. Mehukkaita yksityiskohtia tulvii – funkyssa ”Busted”-biisissä puhaltimiakin – sen verran paljon, että levy vaatii ja toki ansaitseekin herpaantumatonta kuuntelua.

Jerry Kannu & Lentopetroolit on tuttu jo kahden aikaisemman levynsä tiimoilta. Hyvin hallittua, nasevaa boogierockia, suomenkieliset sanoitukset, huumoria unohtamatta tällä ”Kehä III” -nimisellä albumilla. Kokoonpanon ote on sen verran kiinteä ja pureva, että leikittelyynkin on varaa. Vai mitä kertovat kappaleiden nimet ”Ne abduktoi sun dosetin”, ”Liidän kuin el condor pasa” ja ”Tortillat portilla”? Huumorirockia tämä ei kuitenkaan ole, vaan musiikillisesti hyvinkin täysipainoista, välillä peräti raskasta. Niskathan tässä nyrjähtää.

Kehä kolmosen liepeillä viihtyvänä sisäistän musiikin ytimen: ei kainoa ja hienostelevaa, vaan hieman rasvaista mutta rehellistä. Esimerkiksi ”Jerrykannut” on vastustamattoman jyräävä. ”Miss Vantaa” on kaikuvaa ja kaihoisaakin Suomi-rockia, uusi rumpali Teemu Laitinen tikkaa menemään ilmavasti. Rautalankasoolo on piste iin päälle – tyyli hallussa! Kielisoitintrio Matti Rautala, Pekka Muurinen ja Juha Vilhunen rappaavat sähköisen, sykkivän vallin, jonka päällä ja ympärillä laulava Joni Nuutinen ei todellakaan arkaile. Hienovaraisia viittauksia arvatenkin soittajien suosikkiartisteihin löytyy, mutta ne ovat niin vaivihkaisia ja tyylipuhtaita, että lähinnä hymyilyttävät. Näin se käy, kun sen osaa.

Fandango! sanon minä.

Pekka

Underground Attack: First of the Last Thirteen (UGA-003, PUUCD 047, 2016)

Jerry Kannu & Lentopetroolit: Kehä III (Vandango Levyt VANDANGOCD-003, 2017)