Retrokki kuuntelee: Tomi Salesvuo East Funk Attack ”Rhythm”, 2016

tomi-salesvuoHelppo. Sana, joka tulee etsimättä mieleen rumpali Tomi Salesvuon ja yhtyeensä toisen albumin rytmimusiikista. Melodisuutensa vuoksi helppo kuunnella, jykevän ja elastisen rytminsä vuoksi helppo naputtaa tahtia. Keikalla eittämättä myös helppo bailata – siis niille, jotka bailaavat.

Helppouden toinen puoli on toteuttamisen vaikeus: kuinka ladata kotimainen, osin instrumentaalinen funk niin ytimekkääksi, että kuuntelija ei kuuntele toteutuksen detaljeja ja tihrua mahdollisia stipluja, vaan uppoaa kokonaisuuteen. Siinä Tomi Salesvuo East Funk Attack kyllä onnistuu, sillä soittajat ovat instrumenttiensa huippuja (mm. Marzi ”Nile Rodgers” Nyman kitarassa ja Jarkkis Toivanen möyryävässä bassossa, säveltäjä Tomi Salesvuo aistikkaissa ja rynnivissä rummuissa – rooli tarpeen mukaan). Erityisesti ilahduttavat puhaltimet – Roope Löfllund ja saksofoni sekä Mari Talala ja trumpetti: tiukkaa kuin polttava sinappi.

70-luvulla sen aikaiseen mustaan musiikkiin uponneena ”Funk That War” ja ”Funky Friday” muistuttavat esimerkiksi Earth, Wind & Fire -yhtyeen sekä Princen kunnian päivistä. Ylevät melodiat, riemastuttavasti yhteen soiva yhtye, sielukas laulu. Soulhymni ”We Got It Good” on laulaja Anniina Karjalaisen solistinen näyttö. ”Love (I Need Your Love)”, ”Mr. Prince II” sekä “Funking It With J” vuoroon jytisevät, vuoroon porisevat, Marzi Nyman loistaa, jälkimmäisessä kosketinsoittaja Kasperi Kallio keittää maukkainta Booker T -reseptiään. Hypnoottinen rytmivyörytys ”Messed Up World” -biisissä tarjoaa Nymanin venytyksille ja tiheälle tykitykselle jopa heavyfunk-pohjan.

Kuvittelisin, että tällaiselle iloluontoiselle, taitavasti toteutetulle rytmimusiikille olisi näillä armottomilla aavoilla näinä armottomina aikoina tilausta. Good times!

Pekka

Tomi Salesvuo East Funk Attack: Rhythm (Satomusic SATOMUSIC 10, 2016, vinyyli + cd)

http://www.eastfunkattack.com/

Mainokset

Pekka retroilee: Björn J:son Lindh ”Ramadan”, 1971, Ruotsi

lindhPitkän linjan ruotsalaishuilistin ensimmäinen omalla  nimellä julkaistu albumi; mukana kova kööri naapurimaan rockareita.

Jo 60-luvulla aloittanutta Björn J:son Lindhiä, huilistia ja kosketinsoittajaa, on vaikea välttyä kuulemasta, jos vähänkään rapsuttaa ruotsalaisen musiikin pintaa. Omia kiekkoja toistakymmentä, studiokeikkoja varmaan satoja, aktiivinen rooli useiden muusikoiden soolouralla (mm. Janne Schaffer, Ralph Lundsten) musiikkia näytelmiin, elokuviin, televisioon – ja aikoinaan jäsenyydet yhtyeissä Atlantic Ocean ja Jason’s Fleece.

Itselleni J:son Lindh tuli paremmin tutuksi vasta pianisti Staffan Schejan kanssa tekemistään kolmesta ”Spirits of Europe”-levystä 80-luvulla. Varsinkin levysarjan ensimmäistä osaa tuli kuunneltua todella paljon: selkäpiitäkarmivan upeita, jylhiä sävellyksiä; pohjoismaalaista mielenlaatua puhuttelevaa pelkistettyä, kaikesta turhasta karsittua soittoa. Musiikin pohjavire on vähän melankolinen, mutta kuitenkin oudosti toiveikas ja lohduttava. Sopii loistavasti loka-marraskuun kalseaan ja hailakkaan maisemaan.

Omaan instrumentaalimusiikkiinsa J:son Lindh on eri levyillään ottanut vaikutteita vähän kaikesta: itämailta, kotimaasta, new agesta, folkista, jazzista, klassisesta, psykedeliasta, fuusiosta… Miehen levyt eivät todellakaan ole mitään tavallisia huilistin  soolopuhalluksia – älä edes ajattele James Galwayta! Sillä vaikka omissa nimissään albumit ovatkin – ja lähes kaikki sävellyksetkin niillä J:son Lindhin käsialaa – kanssamuusikoiden kontribuutio on merkittävä.

Tällä, J:son Lindhin ensimmäisellä sooloalbumilla, soittaa ruotsalaismuusikoiden kerma: mm. Bobo Stenson (sähköpiano), Ola Brunkert (rummut), Kenny Håkansson (kitara) ja Georg Wadenius (basso!). Sooloinstrumentteina loistavat luonnollisesti J:son Lindhin huilu, mutta myös Stensonin sähköpiano ja Håkanssonin sähkökitara. Biisien teemat ovat huomattavan yksinkertaisia, mitään kimuranttia jazzrockia tämä ei ole. Luotetaan pikemminkin kunkin sävellyksen yksilölliseen tunnelmaan – näitä yhdistää albumin yleissoundi: kuulas ja ilmava, jäntevä ja jännittynyt jazzfunkgroove, jykevästi sykkivä basso koko ajan lähtövalmiina. Soundi tuo itselleni mieleen Tolosen ensimmäiset soolokiekot – ja Karelian ”Suomi Pop”-albumin.

Albumin avaavassa ”Lastbrygga”-biisissä Håkansson virittää säästeliään mutta maukkaan wah-wah-soolon; ei suurta sankarisooloa, vaan teräviä funk-haukahduksia: ”täältä kyllä pesisi, mutta nyt olen vieraskorea”. ”Daphnia” – ilmava kamarijazz, joka puhkeaa huilun ja sähköpianon dominoimaan ruotsalaislattariin, välillä heittäydytään polkalle. ”Benitos  Hare” on kiperä, tahtilajista toiseen ja takaisin siirtyvä vauhdikas… no, ehkä itämainen polska?

Nimikappaleessa on eniten yhtäläisyyttä aikaisemmin mainittuun skandinaavisen kuulaaseen ”Spirits of Europe” -kokemukseen, ”Ramadan” siirtää maiseman kuitenkin J:son Lindhin itse soittaman akustisen pianon ja tablojen (Jan Bandel) vaikutuksesta Lähi-itään. Biisin säveltäjä lienee kotoisin noilta main? Etukäteen uumoilin rajoittuneessa mielessäni, että Paul  Butterfield Blues Bandin tunnetuksi tekemä ”Love March” ei istuisi tähän kokonaisuuteen. Että se olisi yhtä outo musiikillinen ilmestys kuin se oli ”Woodstock”-kiekolla – siis sen vuoksi, että se ei todellakaan edusta Paul Butterfield Blues Bandin linjaa. No, väärässä olin, sillä J:son Lindh soittokavereineen (Wadenius nyt akustisessa kitarassa) ei marssita biisiä
yhtä alleviivaavasti kuin P. Butterfield sen hetkisine soittokavereineen, vaan tahti on rennompi. Toki Butterfieldin bändissä tuolloin mukana olleiden puhaltimien puuttuminen vaikuttaa myös.

Albumi päättyy muhevaan funk-rentoiluun, joka on saanut nimekseen “Kullens fyr”. Vakuuttava päätös kokonaisuudelle, joka ei esittele yksittäisten soittajien instrumentaalista virtuositeettia, vaan antaa musiikin kehittyä ja kasvaa maanläheisesti, luontevasti ja pyyteettömästi.

Björn J:son Lindh: Ramadan (Metronome MLP 15414, 1971. Julkaistu myös USA:ssa, joku yhteys taisi olla CTI-merkkiin, DIX 3000)

PS. Metronomen yhteys Creed Taylorin CTI Recordsiin selittyy netistä löytyvällä tiedolla: merkit edustivat ristiin toisiaan ja pyrkivät julkaisemaan omilla markkinoillaan edustamansa merkin kiekkoja.