Rotten River Blues Band ”Electrophant”, 2019

Ei mätää, vaan mätäojamaista meininkiä. Sieltä, Vantaallakin virtaavan Mätäojan suistomaalta kertoo Rotten River Blues Band ponnistavansa. Nimi ja taustatarina kertovat paljon: ei hienostelua, ei hipsterismiä, ei lämmitettyjä jalkakäytäviä, vaan rehellisen mutaista räimettä ja punkahtavaa katupoikarokkia.

Pekka Muurinen (laulu, kitara), Teemu Laitinen (rummut), Matti Rautala (kitara) ja Juha Vilhunen (basso) tarjoavat toisella levyllään notkeaa mutta ei kuitenkaan velttoa, tarttuvaa mutta ei kuitenkaan mielistelevää menoa: Vantaalla ei periksi anneta.

Nimikappaleessa on hypnoottista CCR-kierrettä, avausbiisi ”Megalithic Groove” vyöryy nimensä mukaisena siirtolohkareena, ”Cool Wind Blows” on hionut teränsä Rolling Stones-, Aerosmith– ja Hanoi Rocks -tahkossa. ”No Champagne, No Ice” on pakollinen hidas blues, jossa kitaristit pääsevät venyttelemään terävillä fraaseillaan, Muurisen laulu uhoaa etukenossa. Napakan levyn päättävä ”I’m Gonna Rock” ei sen kummempia selittelyjä tarvitse: mennään eikä meinata. Laitinen ja Vilhunen nakkaavat armottoman rytmijyrän, jota Muurinen ja Lautala yrittävät parhaansa piiskata.

Kokonaisuutena ”Electrophant” on juuri sopiva annos. Se jättää suulakea kutittavan jälkimaun, täyttää rytmitarpeen mutta ei vie tilaa toistolta, toisin kuin monet tämän päivän turboahdetut ja ylipitkät kokoelmat. Pois löysät ja valmiiksi vettyneet fyllit, Vantaalla osataan ja uskalletaan olla ytimekkäitä!

Ja nimistöstä tarkoille maantietoniiloille tarkennan vielä, että vaikka siis yhtyeen nimessä puhutaan joesta, wikipedia kertoo ojan tai suureellisesti joen nimeksi Helsingin puolella Mätäjoki, Vantaalla Mätäoja.

Pekka

Rotten River Blues Band: Electrophant (Vandango 005, 2019)

Advertisement

Halla ”Kaukaa tuolta”, 2019

Kokkolan seudun monitoimimiehet jälleen jykevän rockin asialla: Moonwagon-trio Joni Tiela, Janne Ylikorpi ja Jani Korpi junttaavat omaa yhtyettään suoraviivaisempaa komppia lauluntekijä, laulaja ja kitaristi Tommi Tuomalan tueksi ja turvaksi. Halla on kvartetin nimi, musiikkinsa monipuolisuus on vaivannut allekirjoittanutta aikansa – kuulutan yksi-ilmeisiltä vaihtelevuutta ja nyt sitä saan.

”Kun sä lähdit pois” on kantrahtavaa menoa, vähän rockaavaa suomi-iskelmääkin, ”Tuhkaa” ja muutama muu jyrää vanhakantaisesti vaikkapa Uriah Heepin hengessä, ”Kuin itsestään” on puolestaan nätti akustinen balladi. ”Onni” sijoittuu instrumentaalisesti Moonwagonin avaruudelliseen maisemaan, biisinä se on jäntevä kertosäkeinen voimaballadi – koipi monitorin päälle, tukka tuulettimella takaviistoon. Kitarasoolo on komea. Sitten ”Viidellä pennillä”: tikkaava, nikottelevakin rokettirolli Albert Järvis-sooloineen. Nimibiisissä on mystistä ilmavuutta, instrumentaalista loistoa, CMX voisi olla tässä referenssi. Tuossa biisissä vilahtaa Jethro Tull, tai no, enemmänkin kuin vilahtaa. Yhden biisin olisin suosiolla jättänyt varikolle, vaikka uumoilen, että keikalla se toimii yleisön käynnistäjänä.

Itsenäisinä kappaleina Tommi Tuomalan biisit ovat hyvinkin toimivia. Jokaisesta löytyy koukkua ja ilmettä, soitto tarjoaa potkua silloin, kun sitä tarvitaan, ja vastaavasti herkkyyttä. Kitarat möyryävät nautittavasti, laulaja Tuomala eläytyy kunkin kappaleen tyyliin. Sanoituksissa liikutaan välillä jopa murhaavan synkissä maisemissa: Halla on siksikin kuvaava nimi.

Saatekirjeessä lukee lainausmerkeissä, että ”Hallan musiikissa Led Zeppelin kohtaa Kauko Röyhkän”. Ensimmäistä löydän vaikkapa ”Fiskars”-biisin terävästä riffittelystä, jälkimmäistä kerronnasta. Jos noustaan astetta ylemmäs, voisi Hallan musiikkia kuvailla valon ja varjon leikiksi, ronskiksi ja rennoksi – suomi-rockiahan tämä kuitenkin on.

Halla: Kaukaa tuolta (hlcd02, 2019)

Retrokki kuuntelee: Rack Doll ”Rowling And Bowling”, 2018

Ei suomalaisten kyltymättömästä perusrockin himosta pääse mihinkään, siitä on osoituksena tämäkin Rack Doll -yhtyeen toinen kiekko. Eihän se Hurriganesista alkanut, mutta Remu kumppaneineen sytytti sammumattoman liekin. Huomaan sen myös levymessujen myyntitiskillä: kaikki vähänkään perusmuotoiseen, suoraviivaiseen rock’n’rolliin kallellaan oleva revitään käsistä, myös ulkomainen vastaava.

Tälläkään levyllä ei himmailla, vaan laulaja Minna Ora, kitaristi Kari ”Gari” Ora, basisti Johnny Rocco ja rumpali Kai Schneider paahtavat tiukkaa putkea alusta loppuun. ”Bitch Kitty” basisti Roccon laulamana antaa hengähdystauon, rauha Cisse Häkkisen sielulle. Lainat, mm. John Fogertyn ”It Came Out of the Sky”, ”Red Hot Mama”, mm. Spencer Davis Groupin mukailema traditionaali “This Hammer” sekä “Price of Love” – tästähän löytyy kymmenittäin jos ei sadoittain tulkintoja, tällä levyllä biisin tekijätietoihin on Everlyn veljesten lisäksi merkitty myös C.Häkkinen – kuulostavat Rack Doll -repertuaarin luontevilta osilta. ”Burn” hipoo hevanderia, hitaasti kasvava ”Start All Over Again” päättää kiekon kohtalokkaasti.

Omista biiseistä ”Down Down” sujahtaa samaan klassikkokastiin. Olisiko omaa tuotantoa ollut enemmänkin?

Etukäteen arvelutti hiukan esmes ”It Came Out of the Skyn” versioiminen – sehän on varsin reipastahtinen ralli, myös laulun osalta. Kuinka Minna Oralta tässä tempossa taittuisivat englanninkieliset lyriikat? Totean ilolla, että hyvin pyyhkii! Kiihkeän laulun lisäksi kohokohtia ovat Kari Oran ilmeikäs, taitava ja terävä kitarointi sekä kertakaikkisen tukeva rytmi. Esimerkiksi ”This Hammerin” kitarataiturointi on soundia myöten tyylipuhdasta Albertia – loistava! ”Down Down” -biisissä slidea pistäytyy liu’uttamassa Tatu Mannberg.

Kyllä Rack Doll tämän näytön perusteella kuuluu kastin terävimpään kärkeen, keikalla varmasti kuumottaa.

Pekka

Rack Doll: Rowling And Bowling (RDCD002, 2018)

Retrokki kuuntelee kotimaista progea: Moonwagon ja Liquid Wolf

Moonwagon on entuudestaan hyvinkin tuttu, myös Liquid Wolf -yhteenliittymää ja varsinkin sen ydinryhmää nämä korvat ovat kuulleet useissa yhteyksissä. Vaikka molemmat yhtyeet on helppo luokitella progressiivinen-nimikkeen alle, väljän termin katto on niin korkealla ja seinät sen verran leveällä, että kumpikin erottuu täysin omaksi persoonallisuudekseen.

Liquid Wolfin kanssa olen samassa liemessä kuin jo porukan ensimmäisen, ”First Light” -albumin kanssa. Silloinkin etsin pitkistä, polveilevista kappaleista kiinnekohtia, alkua, keskiosaa ja loppua. Sikäli siis tämä uusi ”Second Wind, part I” polveutuu suoraan edeltäjästään. Kuten myös raskaitten kitaroitten, jyhkeän basson ja jyrisevien rumpujen osalta: tuhtia, kaikesta hötöstä vapaata tavaraa!

Jo lukuisista erirytmisistä ja -painoisista osista rakentuva aloitusbiisi ”Intro – In Shackles” pistää varautumattoman kuuntelijan polvilleen. Kun ”Toenails” jatkaa samaa menoa, kuuntelija – se olen siis minä – kamppailee: herpaannunko ja annan ajatusten lentää Ranskan vaalituloksiin, vai sinnittelenkö musiikillisten kurvien ja kaarteiden kiemuroissa? Tässä piilee ehkä albumin suurin haaste, ja samalla sen vahvuus – jotka toki ovat ominaisia koko musiikkityylille. Haaste: onko kappaleissa tarpeeksi sisäistä painovoimaa, pysyvätkö niiden osat kasassa muodostaakseen yhtenäisiä, hahmollisia yksiköitä. Vahvuus: ajattomuus ja yksityiskohtien rikkaus, joiden ansiosta musiikki paljastaa jokaisella kuuntelukerralla uusia värejä ja kerroksia.

Uskon, että Sami Sarhamaa kumppaneineen (Teijo Tikkanen, Samu Wuori, Sami Kuoppamäki, Pepa Päivinen ja Pekka Nyman) on painiskellut samojen kysymysten parissa. Sillä albumilta löytyy myös suvantoa, akustisia osuuksia, Tikkasen sekä jyhkeää että herkkää laulua, vibrafonia, pianoa, akustista kitaraa ja puhaltimia – joita viimeksi mainittuja olisin ehkä kaivannut enemmänkin vastapainoksi metallisille riffittelyille. ”Every Mistake” on hyvä esimerkki tästä saksofonin pehmentävästä merkityksestä, vastaavasti ”Spit It Out”-kappaleen huilun ja syntikan yhteispeli.

Useamman kappaleen ytimestä löytyy melodinen lauluosuus, joka jää yhdeksi kappaleen palaseksi, ei sen keski- ja kiinnekohdaksi. Koska olen laulumies, olisi mielenkiintoista tietää lisää Sami Sarhamaan sävellysprosessista: onko lähtökohtana laulumelodia, jonka ympärille rakennetaan instrumentaaliosia . Vai syntyykö kappaleen ytimeen melodia lähes sattumalta, sen jälkeen kun on lähdetty liikkeelle jostain instrumentaalisesta ideasta?

Onpa pisteitä yhdistelty sitten missä järjestyksessä tahansa, ”Second Wind, part I” on mielestäni selkeä edistysaskel debyyttiin, ja antaa odottaa paljon kakkososalta.

Moonwagonin karsina on Liquid Wolfia selkeämpi: vauhdikasta, kitaravetoista instrumentaalijyrää. Biisit perustuvat tarttuvaan ja helposti seurattavaan instrumentaalikoukkuun. Eksymisestä ei ole pelkoa, vaikka biiseissä onkin useampia, joskus jopa laulettuja osia ja rytminvaihdoksia – aina palataan turvalliseen perusideaan.

”Devil’s Labyrinth” on viiden biisin mini-albumi, kansien mukaan kappaleet periytyvät kolmen viime vuoden ajalta. Nimibiisi ja ”South of Bermuda” ovat ehkä Moonwagonia tyypillisimmillään: sähköisiä ja sähköistäviä, mukana hieman stoner-junnausta, kuitenkin ilmavia ja melodisia. Jälkimmäinen kurkottaa koskettimineen myös ambientin suuntaan. Joni Tielan terävä kitarasoundi, Jani Korven tiukka mutta svengaava rumputyöskentely sekä Janne Ylikorven melodiset bassolinjat saavat vauhtia kyllä yksinkertaisempiinkin riffeihin. Makeat syntikkasoundit nostavat useamman biisin korkeuksiin. Kuulostaa vanhahtavalle – ja hyvä niin!

”Haunted Hallways” on urkuvetoinen ja raskas – kunnes keskiosan kuulas kosketinosio valaisee tunnelmaa. Moonwagon ja bouzouki? No mikä ettei! Ylikorven kulkeva basso sekä Korven jew’s harp ja perkussiot värittävät ”Alchemy”-biisiä. Parin minuutin syntikkavälipala ”Dus Aster” sykkii melodisesti vaikkapa Jarre-hengessä. Olisihan tätä voinut pidempäänkin kuunnella.

Kaltaiselleni melodioista ja koukuista voimaantuvalle kuuntelijalle Moonwagon on herkkua, pienempinäkin annoksina.

Pekka

Liquid Wolf: Second Wind, part I (Samsara Records, SAMCD-017, 2017)
Moonwagon: Devil’s Labyrinth (Presence PRECD060, 2017)

Retrokki kuuntelee rockin räimettä: Underground Attack ja Jerry Kannu & Lentopetroolit

 

 

 

 

 

 

 

Rock on rajaton riemu. Näiden kahden yhtyeen kohdalla klisee kolisee kunnolla.

Underground Attackista en tiedä mitään, levyn piirretyssä kansikuvassa on neljä henkilöä – tiedä sitten onko se vain taiteilijan näkemys. Biisien tekijöiksi on merkitty Juha Petteri ja Juhis, keitä lienevätkään. Ja ”First of the Last Thirteen” on kiekkonsa nimi, kielensä englanti.

Jos nyt jonkun artistin nostaisin tähän referenssiksi, se olisi Joe Walsh. Hänenkin soololevynsä ovat seilanneet rockin aalloilla laidasta laitaan, Underground Attackin laulajan äänessä on persoonallisen kireä klangi aivan kuten Walshilla. Kummankaan artistin biisit eivät noudata konventioita: välillä sahataan jykevää ja laukkaavaa hard rockia, toisaalla rytmitellään tiiviisti sähköistä humppaa (!) itämaisin vivahtein, nyt juuri kiihkeä pianokuvio virittää tunnelmaa purkautuakseen melodiseksi powerballadiksi taivasta kohti kurkottavine kitarasooloineen. Bo Diddley -rytminen ”Bagfulla” kauhoo rock’n’rollmuhennosta luistavine kitarasooloineen ja pomppubassoineen.

Välillä kappaleet tuntuvat haarukoivan itse suuntansa.

Monipuolista, sitä Underground Attackin musiikki on. Mehukkaita yksityiskohtia tulvii – funkyssa ”Busted”-biisissä puhaltimiakin – sen verran paljon, että levy vaatii ja toki ansaitseekin herpaantumatonta kuuntelua.

Jerry Kannu & Lentopetroolit on tuttu jo kahden aikaisemman levynsä tiimoilta. Hyvin hallittua, nasevaa boogierockia, suomenkieliset sanoitukset, huumoria unohtamatta tällä ”Kehä III” -nimisellä albumilla. Kokoonpanon ote on sen verran kiinteä ja pureva, että leikittelyynkin on varaa. Vai mitä kertovat kappaleiden nimet ”Ne abduktoi sun dosetin”, ”Liidän kuin el condor pasa” ja ”Tortillat portilla”? Huumorirockia tämä ei kuitenkaan ole, vaan musiikillisesti hyvinkin täysipainoista, välillä peräti raskasta. Niskathan tässä nyrjähtää.

Kehä kolmosen liepeillä viihtyvänä sisäistän musiikin ytimen: ei kainoa ja hienostelevaa, vaan hieman rasvaista mutta rehellistä. Esimerkiksi ”Jerrykannut” on vastustamattoman jyräävä. ”Miss Vantaa” on kaikuvaa ja kaihoisaakin Suomi-rockia, uusi rumpali Teemu Laitinen tikkaa menemään ilmavasti. Rautalankasoolo on piste iin päälle – tyyli hallussa! Kielisoitintrio Matti Rautala, Pekka Muurinen ja Juha Vilhunen rappaavat sähköisen, sykkivän vallin, jonka päällä ja ympärillä laulava Joni Nuutinen ei todellakaan arkaile. Hienovaraisia viittauksia arvatenkin soittajien suosikkiartisteihin löytyy, mutta ne ovat niin vaivihkaisia ja tyylipuhtaita, että lähinnä hymyilyttävät. Näin se käy, kun sen osaa.

Fandango! sanon minä.

Pekka

Underground Attack: First of the Last Thirteen (UGA-003, PUUCD 047, 2016)

Jerry Kannu & Lentopetroolit: Kehä III (Vandango Levyt VANDANGOCD-003, 2017)

Retrokki kuuntelee: Riutta ”Sinun täytyy elää vielä kerran”, 2016

Painavaa, progressiivista sanottavaa Oulun seudulta.

Liekö armottomana ja arvaamattomana jylläävä Pohjanlahti painanut sinettinsä nelimiehisen Riutta-yhtyeen jäseniin ja sitä kautta musiikkiin? Tulkitsenko tumman meren raskauden ja painostavuuden inspiraation lähteeksi vai peräti painolastiksi? Kuvitelmaa tai faktaa, helpolla Riutta ei joka tapauksessa kuuntelijaa musiikkinsa syvyyksiin päästä.

Joitain vuosia sitten yhtyeen edellinen levy ”Kaikki on hyvin” tulkittiin tällä samaisella foorumilla kunnianhimoiseksi ja aikaa kestäväksi kuuntelulevyksi, vastakohtana läpikuuntelulevylle. Keitsi hämmästeli ’pystymetsäbändin’ toteuttamaa eheää kokonaisuutta, omat korvani vaativat useampaa kuuntelua ulottuakseen Riutan taajuudelle. Vaikka kokonaisuus oli kunnossa, joku soundin yksityiskohta vieraannutti – yksityiskohta sinänsä, mutta kun iskee korvansa johonkin, niin siellä se tököttää.

Edeltäjäänsä verrattuna ”Sinun täytyy elää vielä kerran” on tasapainoisempi ja aikuisempi: musiikki sinällään riittää ilman julkisivuun ripustettua huomionherättäjää. Raskas ja ilmava käyvät vuoropuhelua, metalliset riffit runnovat, kuulaat väliosat leijuvat – CMX lienee lähin vertailukohta, samoilta leveyksiltä. Avaaja ”Pyhäjoki” on vakuuttava mallisuoritus kuinka raskas ja kevyt kulkevat kauniisti käsi kädessä.

Tasapainoisuus voi joskus kääntyä tasapaksuudeksi. Sen vaaran uumoilen uhkaavan satunnaista kuulijaa. Esimerkiksi peräkkäiset ”Valkoinen kohina”, ”Takaisin pimeään” ja ”Sykli” sekä ”Kahdeksan minuuttiakin” askeltavat hyvin samantempoisesti, suorastaan sulavat toinen toisiinsa. Ehkä tarkoituksella? Biisikvartetti hypnotisoi kuuntelijan, kappaleiden vähäeleisyys ja vaivihkaa hiipivät juonenkäänteiset instrumentaaliosat uivat alitajuntaan.

Rytmisesti nykivän ”Terminaattorin” instrumentaalinen, aika tylykin jumitus ja lempeä laulu ovat hienossa balanssissa. Ja jos tähän mennessä on tuntunut, että Riutan musiikki on jähmeää ja staattistakin, ”Terminaattorin” rytminvaihdokset, päällekkäiset rytmikuviot ja äkilliset spurtit kertovat toista. ”Lorenz” on kaunis parin minuutin balladi, ”Anteeksi nimessä ja veressä” kuvaa sen sijaan ahdistavaa perhettä tai yhteisöä, josta kertoja haluaa kohteensa vapauttaa, raiteet vie etelään, josta löytyy uusi pihamaa. Biisi voisi hyvin olla takauma 80-luvun alusta, punkin jälkeisiltä melodisten kokeilujen ajoilta. Särötetty laulu, sähköpiano, Joy Division / New Order -tyyppinen hyppivä ja hypnoottinen rumpukomppi, vaelteleva basso, kaukainen kitara – hieno päätös!

Laulaja-instrumentalisti Henri Turunen tulkitsee vakuuttavasti, nyansoi, on laulun päällä. Soolojen sijasta Riutta toimii yhtyeenä, neljän soittajan yhteensulautuneena kollektiivina. Jarkko Kangas, Antti Takalo, Mikko Vuorela ja Turunen sekä pari puhaltajavierailijaa vakuuttavat tolkulla ja maltilla: homma pysyy hyvin kasassa, on löydetty toimiva, Riutalle ominainen sapluuna.

Pekka

Riutta: Sinun täytyy elää vielä kerran (Luova Records LUOVA0017 CD, 2016)

 

 

Rokettirollin ytimessä

Hurriganesia on syyttäminen monen nuoren suistamisesta munaskuita tärisyttävän rockin pariin. Ennen kaikkea Remua, Cisseä, Albertia ja Ileä käy kuitenkin kiittäminen: sadat ja taas sadat alttiit juipit ovat löytäneet ja tulevat löytämään rock’n’rollin yksinkertaisen ytimen.

Ei tarvitse olla soittimensa virtuoosi. Sävellystä ja sanoitusta tärkeämpää on helvetillinen, avoimella sielulla ja sydänverellä allekirjoitettu mekkala. Sellainen eläin on esimerkiksi ”Get On”. Sen aistii, se sytyttää sukupolven toisensa jälkeen.

Se on sytyttänyt myös The Rack Doll -kvartetin, eli laulaja Minna Oran, kitaristi Gari Oran, basisti Johnny Rocco Tokolan ja rumpali Biitti Niemisen. ”Hot City” -kiekko ei anna periksi tuumaakaan, kirves on terävä, on nautinto seisoa lastusateessa. Ylimääräistä sydänverta on varmasti vuodatettu myös laulaja Minnan syöpäsairauden ja -hoitojen vuoksi. Se kuuluu.

Useat Hurriganes-klassikot, muutama oma biisi ja “Long Cool Woman (In a Black Dress)” – juu, se Hollies-hitti – iskevät tulta. Versioissa sykkii alkuaikojen Hanoi Rocks, jossain kuvittelen kuulevani Pat Benatarin ja Ellen Foleyn parin ensimmäisen albumin hiomattomia powerpop-timantteja (”This Road Is Ending”). Gari Ora osoittautuu taitavaksi, särmikkääksi ja tilannetajuiseksi kitaristiksi: joskus vähemmän on enemmän. Tokola ja Nieminen pitävät rokkijunan pomminvarmasti aikataulussaan.

Hurriganesit aikoinaan perinpohjin kuunnelleena haluan onnitella yhtyettä mainioista biisivalinnoista ja tulkinnoista: uudessa yhteydessä ja jämäköillä toteutuksilla alun perin hellyttävän luonnosmaisilta ja horjuviltakin tuntuneet kappaleet jyräävät nyt niin maan perusteellisesti. Esimerkiksi nimi- ja avausbiisi, ”Fortissimo”-albumin ”Hot City” ei kyllä anna armoa. Muita kohokohtia ovat ameriikan meiningillä tasaisen tappavasti tamppaava ”Tonite” (alkuperäinen Remun soololla ”Zin-Khan”), ”Shorai Shorai” ja Gari Oran melodinen instrumentaali ”Riff Raff Song”. Niittinä vielä dramaattinen ”Pain in My Heart” (”Hurrygames”) tarkasti punnittuine kitarasooloineen – ei liikaa, ei liian vähän.

The Rack Doll on näine hyvineen valmis lauteille, yhtye ja tämä levy tarjoavat oivaa apetta suomalaisten rock’n’roll-himoon.

Peruskalliota louhimassa

“Rock Me Baby” ja “Thirty Days” – rockin peruslohkareita, jotka taitavat kuulua lähes jokaisen juurevan yhtyeen repertuaariin. Full Moon Rock’n’Roll Band kierrättää näitä kahta sekä John Lennonin ”Rock & Roll People”- ja Stonesien ”Let It Bleed” -murikoita ”Keep Rocking”-ep:llään. Bändi – Hans Vainikainen (laulu), Petri Majuri (kitara), Kai Asikkala (basso) ja Matti Mehtola (rummut) – tarjoaa tuttuihin biiseihin enemmän ytyä kuin mihin bilebändit yltävät, vaikka repertuaari hieman siihen suuntaan onkin kallellaan.

Varsinkin Majurin kitaroinnissa on sujuvaa ja ilkeääkin napakkuutta. Asikkala ja Mehtola jyystävät raskasta rytmiä amerikkalaisen 70-luvun boogierockin hengessä. ”Let It Bleed” notkuu, diesel kiehuu ja kiihtyy, Vainikaisen laulussa on alkuperäisestä tuttua röyhkeää kukkoilua. Let the good times roll, voisi Johnny Winterkin todeta – sillä hänen kunniakseen tämä on ilmeisestikin tehty!

Pekka

Full Moon Rock’n’Roll Band: Keep Rocking (Puuma Records PUUCD 036, 2015)

The Rack Doll: Hot City (O.R.A Music, 2015)

www.therackdoll.fi

www.facebook.com/TheRackDoll

http://www.oramusic.fi

http://www.runningmoose.fi

 

Retrokki kuuntelee: Stefan Piesnack Band ”Twisty Road”-EP, 2015

Tästä levyarviosta on objektiivisuus kaukana! Kirjoitelmani tässä vaiheessa en pysty vielä sanomaan, onko se eduksi vai haitaksi Stefan Piesnack Bandille…

Homman nimi on se, että Stefu on ollut hyvä ystäväni jo kouluajoista lähtien. Aluksi tuo minua viitisen vuotta nuorempi pojankloppi oli lähinnä yhden sortin maanvaiva ja perskärpänen, johon törmäsin vähän joka käänteessä. Stefussa nimittäin paloi hillitön halu oppia soittamaan sähkökitaraa.

Viiden vuoden kuluttua jammailimme jo kimpassa meikäläisen pihakämpässä. Muistaakseni ainakin Wishbone Ashin ”Argus”-albumilta löytyvän ”Throw Down the Sword”in kitarastemmoja opiskeltiin innokkaasti. Todistusaineistoa löytynee kätköistäni useammankin C-kasetin verran…

Pihakämpässäni bändisoitto-oppia saamassa kävi myös Taskisen Ari, josta tulikin pitkäaikainen bändikaveri Stefulle. Sen syvällisemmin en ala tässä yhteydessä Stefun musiikillisia taustoja purkamaan. Itse asiassa en edes ole niistä täysin selvillä. Tiemme nimittäin kulkivat sen verran eri suuntiin, että aiemmin lähes päivittäinen kanssakäynti vaihtui satunnaisiin törmäämisiin kivikylän kaduilla.

Mutta hei, kerran kavereita, aina kavereita!  Eikä se voi olla vaikuttamatta tuntemuksiini ”Twisty Road” -EP:stä.

Rokki-ikoni Piesnackin ystävänä voisin ilman isompia omantunnontuskia kehua levyä maasta taivaisiin. Toisaalta Stefun nuoruusvuosien ’mentorina’ joudun väkisinkin ottamaan tiukemman / analyyttisemman linjan bändin tekemisiin. 

Jos ”Twisty Road” olisi silkkaa paskaa, kelluisin minä itseni kanssa kaulaa myöten kusessa 🙂

No problem, ”Twisty Road” on varsin kelvollinen debyytti, itse asiassa parempi kuin osasin odottaa Youtubesta aiemmin bongaamieni otosten perusteella.

Tukevaa, tuhtia, tymäkkää!  Ja Luojalle jälleen kerran kiitos siitä, että siunasi meidät fuzzboxilla…

CD-EP:n neljästä biisistä minuun kolahtivat kovimmin ”My Rock’n Roll” ja ”Thirsty Man’s Blues”. Edellinen niistä on tarttuva hard rock -rynkytys, jonka b-osan sointukulut ja harmoniat koukuttavat kummasti.

”Thirsty Man’s Blues” taas on nimensä mukaisesti blues, a-mollissa kulkeva vahvasti särösointinen ja tunnelataukseltaan varsin väkevä sellainen. Lisäksi kunkin värssyn lopussa toistuvat häntäsoinnut tuovat tuoretta potkua läpikotaisin tuttuun blueskaavaan. Myös simppelin haikea munnarivälike on onnistunut oivallus.

Hyvin toimii! Livenä varmaan vieläkin paremmin…

Keitsi

Stefan Piesnack Band ”Twisty Road”, Puuma PUUCD 033

www.runningmoose.fi

https://www.facebook.com/StefanPiesnackBand?fref=ts

Retrokki kuuntelee uusvanhaa: Charlies ”Jail Sessions” (Shadoks, 2015)

Lahtelainen Charlies on jäänyt suomalaiseen rock-historiaan maineikkaana, raskaammanpuoleisena blues-rock-yhtyeenä. Lyhyt aktiivikausi ja harvat, harvojen kuulemat julkaisut ovat kasvattaneet legendaa, samoin aikalaisten muistelut hurjista keikoista. Nyt Charlies on jälleen ajankohtainen: Shadoks julkaisi juuri bändiltä ”Jail Sessions” -kiekon.

Myös levynkeräilijöille yhtye on ollut kova pala, sillä kahden alkuperäisen albumin – ”Musiikkia elokuvasta Julisteiden liimaajat” (Anarcinema) ja ”Buttocks” (Love) – hinnat ovat pilvissä, pienipainoksiset Shadoks-uudelleenjulkaisuvinyylitkin alkavat olla keräilykappaleita.

Undergroundia vai mitä?

”Musiikkia elokuvasta Julisteiden liimaajat” syntyi vauhdilla, yllättäen ulottuville tullutta mahdollisuutta hyödyntäen. ”Tarttis musiikkia elokuvaan, äänitys huomenna, käykö?”, uteli ohjaaja Tuomo-Juhani Vuorenmaa lahtelaisilta tuttavamuusikoiltaan. Kävihän se.

Charlies oli perustettu jo muutamaa vuotta aikaisemmin. Soittokokemusta ja biisejäkin oli kerinnyt kertyä, vaikka keikoilla covereitakin veivattiin. Albumin ykköspuolen musiikki elokuvaan, kakkospuolella Charlies sai soitella omiaan. Pieni painos, harvojen aikanaan löytämä.

Levyn jälkeen yhtye kasvatti mainettaan ahkeralla keikkailulla. Lavoilla ja klubeissa yleisö sai todistaa ankaraa blues-rockia, volyymia säästelemättä. Charlies oli kuuntelijoille hurja kokemus niin äänenvoimakkuudella kuin esiintymisen intensiteetilläkin mitaten, lajissaan ainoita Suomessa. Musiikin perusta oli tiukkatempoisessa rock’n’rollissa ja blues-rockissa, jota kitaristi Eero ”Ebro” Ravin villit soolot sävyttivät. Päällimmäisenä vertailukohtana mainitaan Cream ja sen soitannolliset seikkailut. Ravi kertoo, että myös Led Zeppelinin keikka Helsingin Kulttuuritalolla pisti ajatukset hyrräämään, samoin edellisenä vuonna nähty Jethro Tull. Ensimmäisen Ruisrockin avausesiintymisestä muodostui legendaarinen – käytössä kunnon vehkeet, samalla lavalla kuin esimerkiksi Colosseum, Family ja Argent.

Syntyi myös uusia biisejä, treenipaikkana toimi basisti Kari ”Pitkä” Lehtisen poliisi-isän myötävaikutuksella Uusikylän poliisiaseman juopposelli. Osa kappaleista oli jo keikoilla testattuja. Tarkoitus oli harjoitella biisejä, jotta ajatuksissa siintävä kakkoslevy olisi mahdollisimman edustava paketti. Tulevaa levytystä varten lavoilla pitkiksi jamibiiseiksi venähtävistä kappaleista muokattiin kompakteja versioita – keikoilla keskeiset basso-, rumpu- ja kitarasoolot saivat lähteä.

Kaverit ottivat treeneissä äänittämänsä nauhan referenssiksi, ja painuivat Pekka Nurmikallion Microvox-studioon kokoonpanolla Eero ”Ebro” Ravi (kitara), Kari ”Pitkä” Lehtinen (basso), Ari ”Kusti” Ahlgrén (rummut), siviiliin astunut Vesa ”Wellu” Lehtinen (laulu) sekä ammattimuusikko, puhaltaja (huilu, saksofoni, piano) Erkki ”Igor Sidorow” Summala. Igor Sidorow oli tuohon aikaan yhtyeen ulkojäsen, ja mukana keikoilla silloin, kun aikaa vakituisesti työllistävän tanssibändin aktiviteeteistä liikeni.

Edistyksellinen Love kiinnostui Microvoxissa äänitetyistä nauhoista, ja ”Buttocks” (Love LRLP 29) ilmestyi vuoden 1970 lopulla. Vaikka albumi sai asiantuntijoiden piireissä oivat arviot, sekä painos- että myyntimäärät olivat pieniä, ja kiekko jäi harvojen herkuksi. Asiaa ei auttanut, että Lahdesta tulevan yhtyeen oli vaikea saada palstatilaa pääkaupunkiin keskittyneistä valtakunnallisista julkaisuista.

Seuraavan vuoden heinäkuussa yhtye – tai ainakin tämä legendaarisin kokoonpano – sitten hajosi kesken Koria Roll -keikan. Täydellisen Charlies-historiikin löydät ”Buttocks”-uudelleenjulkaisun liitteestä.

Tarinamme katkeaisi tähän ilman Eero Ravin harmista kihisevää mieltä ja hänen nauha-arkistoaan.

”Buttocks” ei nimittäin saanut synninpäästöä Ravilta eikä Pitkä Lehtiseltä. Yhtyeen perustajien mielestä nauhoitus oli tylsyttänyt musiikin terän. Keikkojen ja treenien tukeva ja raaempi ote oli jäänyt matkan varrelle, lopputulos poikkesi ratkaisevasti mukana olleesta, juopposellissä äänitetystä referenssinauhasta.

”Istuimme Pitkän kanssa monta iltaa treenikämpällä murehtimassa, ottamassa olutta ja manailemassa, miten taas pääsi käymään näin. Kuinka saatoimme laskea ulos tuollaisen levyn? Yhtenä iltana Pitkä sanoi: ”Ebro, meidän olisi pitänyt tehdä se levy noilta sinun nauhoiltasi, tulos olisi jo niinkin ollut aivan toinen”,” kuvailee Eero Ravi.

Treeneissä musiikki oli äänitetty ”analogisesti livenä yksillä otoilla, vain itsellemme kuultavaksi. Mitään uusintaottoja ei tehty. Magian vangitsemiseen tarvitsimme vain Akai-kotinauhurin ja kaksi mikrofonia. Vuoden 1970 äänitys tehtiin kuukausi ennen varsinaisia ”Buttocks”-studioäänityksiä ja otimme nauhan studiolle referenssiksi siitä, millaista soundia halusimme. Pieleen kuitenkin meni. Nauhat jäivät kaikkine pienine virheineen odottamaan aikaa parempaa.”

Varsinkin Raville pettymys oli kova, ja hän lopettikin Koria Roll -episodin jälkeen soittamisen tyystin. Pitkä Lehtinen sen sijaan jatkoi uraansa lukuisissa yhtyeissä (mm. Sleepy Sleepers, Dave Lindholmin eri viritelmiä). Myös Wellu Lehtinen ja Kusti Ahlgren jatkoivat musisointia tahoillaan.

Charlies vuoden 1970 Ruisrockissa, Buttocks-uudelleenjulkaisun sisäpussista. Kuva Apu / Martti Brandt

Tältä sen olisi pitänyt kuulostaa

Shadoksin nyt julkaisema ”Jail Sessions” (Shadoks 173) koostuu siis vuosina 1969 ja 1970 treenikämpällä eli juoppoputkassa tehdyistä äänityksistä. ”Meillä oli käytössä kaksi Akai-kotinauhuria ja kaksi laulumikkiä, joilla kaikki tallennettiin tuossa pienessä huoneessa. Soitimme tietenkin koko ajan keikkavarusteilla ja nappulat kaakossa, joten on ihmeellistä, että tällaistakin jälkeä saatiin aikaiseksi.”

Niin totta, sillä svengi on aivan hillitön!

Ennen kuin olin kuullut ”Jail Sessions” -nauhoituksia, puhuin Eero Ravin kanssa. Kuuntelin hieman epäuskoisena, kun hän kertoi studio- ja treenikämppä-nauhoitusten eroista. Studio siisti ja hengetön, treenikämppä primitiivinen ja lihallinen. Kuinka yksi ja sama yhtye pystyisi tuottamaan kahdessa eri yhteydessä yhdestä ja samasta materiaalista kaksi totaalisesti toisistaan poikkeavaa lopputulosta?

Kyllä se näköjään pystyy.

”Jail Sessions” on yhtä kuin Charlies raakana ja hienostelemattomana, sellaisena kuin yhtye olisi halunnut itse itsensä myös levyllä esitellä. Sellaisena, kuin yhtye shokkiherätteli moppitukkamusiikkiin tuudittautuneita ruotsalaisia helmikuun 1969 kiertueellaan. Pelottavan alkuvoimaisena, hieman härönä, ehkä undergroundina ja psykedeliana.

Ravi lykkää ilmoille paksuja, raskaita sointuja, riistää välillä kitarastaan purevaa sooloa. Wellu Lehtisen voin kuvitella seisovan vauhdikkaassa etukenossa, puristavan kaksin käsin mikrofonia, laulavan kuin kitarisat vastatuulessa lepattaen. Vaikka Pitkä Lehtinen ja Kusti Ahlgren työntävät komppia kaikin voimin, kuin henkensä hädässä, soitossa on yksioikoisen juntan sijaan irtonaista elastisuutta. Lehtinen ei tyydy pitämään biisiä pystyssä ja etukenossa. Hän kirittää soittoa omilla melodisilla kuvioillaan, luo biisin sisälle toisen biisin. Myös Ahlgrenin energia on hengästyttävä: ei Keith Moonin tuulimylly, ehkä enemmän Ginger Bakerin ja Mitch Mitchellin rytmillisiä purskahduksia ja rumpusetin totaalista hyödyntämistä.

Sellissä kiehuu, ilman puhaltajaakin.

Esimerkiksi ”Like the Purpose Told Me”: Ravin harkitusti pudottamat riivinrautasoinnut saavat alleen Lehtisen ja Ahlgrénin vastustamattomasti rullaavan, kiskoja kolistelevan junakompin. Ravin soolossa on pistävyyttä ja vääntöä, Wellu Lehtinen ei säästele äänijänteitään. Rockin alkuvoimaista ydinmehua. Voin vain kuvitella millainen loistava mekkala pienessä sellissä on ollut!

Saman biisin ”Buttocks”-versiolla Sidorowin saksofonilla on merkittävä osuus, komppi kulkee kevyemmin, ei kuitenkaan ihan bossanova-hengessä, sillä kyllä Ahlgrén settiään potkii kiitettävällä tarmolla. Biisissä on häröä ja julistavuutta siinä missä sellinauhoissa on puhdasta rock’n’roll-riemua. Tuo soittamisen riemu, nuoruuden adrenaliini ja rock’n’roll-asenne paistavat läpi jokaisessa biisissä. Ei armoa! Muistuu mieleen Pete Townshendin asenne ja ajatus ennen lavalle astumista: olemme menossa taisteluun, jossa voitamme yleisön puolellemme.

Sen Charlies voittaa myös esimerkiksi ”Try Try Or You’ll Never Die” -biisillä: kavereilla on pytyssään niin korkeaoktaanista polttoainetta, että tätä junaa on turha edes yrittää pysäyttää! Olisiko levyn kovin veto? Samaan rintamaan liittyy ”Feeling That Feeling” ‒ ykkösosan riffi on äärimmäisen simppeli ja komppi suoraviivainen, mutta juuri siksi niin nerokas: yksinkertaisuudessa on voimaa. Kuuluisiko tässä Zeppelin-vaikutus?

Kevyesti svengaava ”Smoggy Story” keinuu myös sellisessioissa, ei ehkä niin ilmavasti ja jopa hienostuneesti kuin ”Buttocksilla”, mutta livevedoksi versio on erinomainen: Pitkä Lehtinen ankkuroi ja kuljettaa biisiä, Ahlgrén kolisuttaa ja helisyttää koko arsenaalillaan, Ravi vetäisee jazzahtavan soolon ja Wellu Lehtisen kaikuisessa laulussa on auktoriteettia.

Sen lisäksi että ”Jail Sessions” sisältää kaikki ”Buttocks”-biisit lihallisina versioina, levyllä on myös sessioita vuodelta 1969, laulajana oli tuolloin Juha Saali. Energiaa löytyi silloinkin, kohteina olivat mm. ”Rock Me Baby” ja ”I’m So Glad”. Tuttuja lainoja molemmat, levyllä Charlies-voimakvartetin voimaannuttamina. Ravin kitarassa oli tuolloin puhtaampi mutta ei missään nimessä kiltimpi sävy. Eron Ravi kertoo osin johtuvan eri kitarasta: -69-nauhalla soi Burns Black Bison, myöhemmin kitaraksi vaihtui puoliakustinen Gibson ES-330. Esimerkiksi puolihölkkäblues ”Down Together” – jossa Ravi vetäisee mahtisoolon, Bo Diddley -kompin serkku ”So Much More” sekä aiemmin mainitut lainat todistavat kavereiden taitoa, näkemystä ja tunnetta.

”Jail Sessionsin” CD-versiota maustetaan muutamalla bonusbiisillä, joista ”Going Around” rullaa niin maan perusteellisesti. ”Rumpalin ansiota”, toteaa Ravi turhan vaatimattomasti, sillä kyllä hänen Wilko Johnsonmainen tikkauskitaransa kiihdyttää kappaleen armottomaan menoon. Biisi on sama kuin ”Julisteiden liimaajilla” julkaistu ”Taiteen kritiikistä” – tuollakin levyllä hyvin kulkeva.

”Jail Sessionsia” nyt jonkin aikaa pyöritelleenä ymmärrän täysin mistä Eero Ravi puhui: Charlies livenä on täysin toinen peto kuin levylle päätynyt kesytetty versio. Myönnän tosin, että henkilökohtaisesti pidän molemmista. Niin ”Buttocksin” värikkäästä ja häröilevämmästä meiningistä kuin ”Jail Sessionsin” hienostelemattomasta ja hengästyttävän suoraviivaisesta rockistakin.

Nyt kun ”Jail Sessions” on ulkona, ja jo etukäteispöhinän ansiosta ensimmäisen painoksensa loppuunmyyneenä, Ravi suree enää sitä, että Pitkä Lehtinen ei ole enää todistamassa levyn julkaisua, vaikka aiheesta hänen elinaikanaan paljon puhuttiinkin.

Pekka 

Elettiin vuotta 1968, syksyä se taisi olla. Olin seitsemättätoista ikävuotta lähestyvä, rock-kärpäsen rankasti puraisema ja poikuuden menettämistäkin kiihkeämmin omasta bändistä haaveillut pojanmulkku Helsingin Tapanilasta.

Ystäväni Erkki Janatuisen kanssa lampsimme lähes joka ilta kolmen kilometrin matkan Jakomäen nuorisokerholle. Kavereiden kanssa hengailun lisäksi kerhoelämä tarjosi keskimäärin kerran viikossa elävää musiikkia – pääosin tuikituntemattomia kotimaisia bändejä, joilla oli hirveä himo päästä esiintymään. Palkkioksi riitti, että sai KTK:lta kuljettajineen vuokratun keikkapakun maksetuksi. Ja jos jotakin yli jäi, se tuhlattiin porukalla lähimmällä snagarilla.

Jakiksessa näkemistäni bändeistä on jäänyt mieleen vain kaksi. Toinen oli Lido Salosen luotsaama Kalevalan esiaste Oscar Band (kirjoitusasusta en ole aivan varma), ja se toinen raskassointinen bluesrocktrio Charlies Lahdesta.

Oscar Bandista en muista musiikillisesti mitään. Sitä vastoin Charliesin osalta audiovisuaalisemotionaaliset tuntemukset ovat hyvinkin vahvoja.

Kolme tummanpuhuvaa, suorastaan uhkaavanoloista pitkätukkaa. Räkäläkeikoille turhan isot kamat ja tavanomaista paremmat soundit / tuhdimmat desibelit. Aito, nirppanokkaisuutta nöyristelemätön rock & roll -asenne ja kyky tartuttaa se myös yleisöön.

Vielä tuolloin bändi soitti keikoilla pääosin coverbiisejä. Nimeltä en kuitenkaan muista  kuin Creamilta kierrätykseen napatun ”I’m So Gladin” ja Steppenwolfin tammikuussa julkaistulta esikoisalbumilta kopsatun ”Sookie Sookien”.

Sen kuitenkin muistan, että Eero Ravin tummapintainen Burns-kitara soi vallan herkeleen hienosti, ja että  koko Charlies oli sinä(kin) iltana liekeissä!

Ekin kanssa Malmin lentokentän kupeessa taitettu kotimatka maistui poikkeuksellisen hyvältä. Uskoakseni myös satakunta kilometriä Vanhaa Lahdentietä pohjoiseen kuluivat nekin hyvissä fiiliksissä.

Keitsi

 

Retrokki kuuntelee: Something’s At The Sky “From the Rain” (Presence, 2014)

Pääkaupunkiseutulaisen yhtyeen esikoinen, raskaampaa rockia persoonallisella twistillä.

Tämä ei meikäläiselle auennut helpolla, en tiedä onko auennut vieläkään. Sillä osa heavyn tyyppiominaisuuksista on paikallaan ja sellaisina kuin ne on totuttu tässä tyylilajissa kuulemaan, kuten kitaran, basson ja rumpujen jämäkkä tykitys. On myös paljon muuta: vaihtuvarytmisiä kappaleita, herkkää, hölkkää ja sitä heavya – joskus jopa samassa kappaleessa.

Yksisilmäisen tönkkötykittävästä metallista poiketen ”From the Rain” tarjoaa valoa ja varjoa, kurveja ja kaarteita. Myös instrumentaalisesti, sillä kitarakoukerot ja erityisesti koristelut syntikoilla vievät aikamatkalle 70-luvulle, progressiivisen musiikin kiemuroihin.

Progesta en ehkä kuitenkaan puhuisi, sillä elementit ovat hyvinkin perinteisiä. Niiden järjestys vaan poikkeaa totutusta, ne eivät myöskään tarjoa kuuntelijalle helposti omaksuttavia kiinnekohtia tai seurattavia polkuja. Twistiä siis löytyy, sellaista joka saattaa hämmentää / kiehtoa / häiritä – vaikutus on kuuntelijakohtainen.

Sitten on laulaja Alan Kimbrian. Rohkeaa, välillä uhkarohkeaakin paatosta ja tulkintaa, ei ihan sankaritenori tai oopperakukko, mutta etenkin tässä tyylilajissa normista poikkeava. Hänellä on erittäin muuntautumiskykyinen ääni, ensin lempeä ja seuraavassa hetkessä uhkaava ja volyymimittaria uhmaava.

Kirjoitan tähän nyt nimen Freddie Mercury jonkinlaisena kalpeana osviittana, toinen nimi jonka voisin mainita on Bruce Dickinson. Kimbrian yltää niin hurjiin sotahuutoihin kuin myös melodisempiin ja melodramaattisempiin tyylittelyihin. Laulua ei todellakaan pidetä vakan alla, se myös profiloi yhtyettä.

”Strange Whispering” on ehkä eniten Iron Maiden -lokerossa, uljas tykitys ujeltavine syntikoineen. ”Dreams” on puolestaan lähes puhdasverinen pianoballadi, vain korkeuksiin kohoava kitarasoolo muistuttaa naapurikappaleiden raskaudesta. Sillä ”Trust” tykittää jos ei ihan kympillä, niin kasilla ainakin – joku jarru tässä jumittaa, sellainen joka voi konsertissa hyvinkin aueta.

Persoonallinen yhtye – Vesa Koivunen, koskettimet, Pasi Luoma, basso, Alan Kimbrian, laulu, Patrik Albrecht, rummut ja Kimmo Pitkänen, kitarat – on kuitenkin kyseessä, musiikkia joka jakaa mielipiteitä.

Kannattaa tutustua, jos haluat ravistella kuuntelutottumuksiasi.

Pekka

Something’s At The Sky: From the Rain (Presence PRECD 041, 2014)

www.somethingsatthesky.net

facebook.com/somethingsatthesky