Retrokki kuuntelee: Appiukko ”Tärkeintä on tie”, 2016

”Epärehellistä suomirockia” julistaa soittavansa Appiukko-yhtye Tuusulasta, vaikutteikseen kertovat YUP:n, Samuli Putron ja Absoluuttisen Nollapisteen. Siihen lokeroonhan kolme miestä ja nainen -kokoonpano kyllä luontevasti sujahtaa, ainakin musiikillisesti. Melodista, välillä suoraviivaista, välillä mukulaisempaa katurockia ja isoja kaupunkilaisia kertosäkeitä, useamman laulajan vuorottelu ja yhteispeli tarjoaa väriä. Soitto kulkee vastustamattomasti, esimerkiksi ”Setämiehen” rytminvaihdokset vakuuttavat.

Isojen, henkilökohtaisten tarinoiden ja parisuhdedraamojen sijasta Appiukko tarkkailee ympäristöään, outoja ihmisiä, tunnettuja kulmia, jokapäiväistä elämää, julkkiksiakin. Rytmipoppis, sympaattinen ”Nigella kokkaa” hymähdyttää kerta kerran jälkeen. Tällaisia hyvin rakennettuja melodisia biisejä tekivät esimerkiksi Paul McCartney ja Emitt Rhodes. ”Suoria sanoja” on hyvin 80-lukuista voimapoppia kuin myös ”Tarkkaile mun elämää”. Antti Wuokko, Mikko Dahlström, Tanja Huuskonen ja Juha Laakso selvittävät vaivattomasti tyylin kuin tyylin, myös mambamaisen ”Kuherruskuun”.

Horjuvan illan viimeisenä muuten hieman vaivaannuttava ”Tie kotiin” -valssikin toimii. Tunnelmointiin yhtye ei kuitenkaan ehkä vielä ole löytänyt omaa luontevaa tyyliään. Sen sijaan iloisena ja ironisenakin powerpop-poppoona Appiukko on ainakin tämän näytön perusteella kotonaan.

Pekka

Appiukko: Tärkeintä on tie (Don Ton Records APPI-07, 2016)

facebook.com/appiukkoyhtye

dontonrecords.com

Mainokset

Retrokki kuuntelee: Prinssi Rohkea ja Erämaan Rotat: ”Unelmoiden läpi elämän” (2015)

Prinssi RohkeaVaasalainen, parikymppisten kaverusten yhtye kutsuu musiikkiaan ”suomipunkkenrolliksi” ja kuka minä olen muuta väittämään. Jykevää ja innokasta asennetta, tarttuvia koukkuja, humoristisiakin sanoituksia – bändi jatkaa suomalaisen melodisen punkpopin perinnettä varhaisen Eppu Normaalin ja Kollaa kestään hengessä. Varsinkin jälkimmäinen tulee elävästi mieleen myös Eemu Laurilan lauluäänestä.

Sanoituksissa ei olla vihaisia tai tympiintyneitä, Prinssi Rohkea ja Erämaan Rotat eivät ole vaarallisia eivätkä halua vallankumousta. Nokkelat sanoitukset tarjoavat angstin sijaan teiniromantiikkaa, kasvutarinoita ja julkkiksia, laulujen aiheiksi pääsevät mm. Freeman ja Nalle Wahlroos. Eemu Laurila (laulu ja kitara), Sami-Pekka Kangas (kitara ja taustalaulu), Antti Väisänen (basso ja taustalaulu) sekä Heikki Haahkala (rummut ja taustalaulu) viuhtovat etukenossa, musiikillisesti vakavissaan, sanoituksellisesti naivistisessakin virneessä. Sopii siis hyvin, että omia biisejä täydentää Kari Peitsamon ”Nuorena tansseihin”.

Soundi on varsin tuhti, komppi puskee vastustamattomasti. Iloista ja ennakkoluulotonta!

Pekka

Prinssi Rohkea ja Erämään Rotat: Unelmoiden läpi elämän (omakustanne, 2015)

www.facebook.com/prinssirohkea
www.youtube.com/prinssitofficial

Retrokki kuuntelee: The Cosmic Remedy ”The Cosmic Remedy” (2013)

Cosmic RemedyJos melodinen McCartney-vaikutteinen pop-rock kiinnostaa, tähän unkarilaisen – tai oikeastaan transsilvanialaisen Ákos Bogáti-Bokorin verkostoimaan projektilevyyn kannattaa ehdottomasti tutustua.

Tämä levy tuli ostettua muutaman viikon takaisen Robert Webb-Paidarion keikan yhteydessä. Hyvinkin erityyppisistä ja -maalaisista muusikoista ja laulajista yhteenkurotussa kokoonpanossa kitaraa soitti Ákos Bogáti-Bokor. Vaikka mies oli toki teknisesti taitava, ehkä rooli tuossa nimenomaisessa projektissa jäi hieman irralliseksi. Itselleni tuon keikan merkittävintä antia olivat laulajatar Jenny Darrenin tanakat tulkinnat – ihan tuli mieleen varhaisen Vinegar Joen Elkie Brooks ja hänen pidäkkeetön naisenergiansa. Jo 70-luvulla uransa aloittaneesta Darrenista voisin sanoa, että ”täti antoi palaa”, jos se ei kuulostaisi niin kornilta ja alentavalta.

Anyway, koskapa kitaristien levyjä on tullut osteltua, kaappasin myyntipöydältä Ákos Bogáti-Bokorin nimissä myydyt ”The Cosmic Remedyn” ja ”Yesterdays”-kiekot. Odotuksia ei ollut niin minkäänlaisia. Itseriittoista vingutusta? Idän ja lännen ristisiitosta? Sähköistä vai akustista – sillä keikalla Bogáti-Bokor oli soittanut molempia?

”Yesterdays” osoittautui alun perin vuonna 2006 Unkarissa pikkumerkillä ilmestyneen ”Holdfénykert” albumin uudelleenjulkaisuksi. Melodista, ehkäpä eniten suomalaisen Scapa Flown mieleen tuovaa laulettua progerockia sävytettynä huilulla ja keveähköillä jazz-vivahteilla. Ei todellakaan sankarisoolojen varaan rakennettua pöhötystä tai kitaristin egon tyhjänpäiväistä pullistelua. Bogáti-Bokor paljastuu kelpo säveltäjäksi, joka pystyy hallitsemaan kokonaisuuksia. Jo ”Yesterdays” vilauttaa miehen pop-sensibiliteettiä.

Vasta nyt pääsemme otsikon aiheeseen

Sekä ”Yesterdaysin” että ”The Cosmic Remedyn” on julkaissut suomalainen Seacrest. Tuon merkin puuhamies, Paidarionin ja Mist Seasonin rumpali Kimmo Pörsti myös soittaa jälkimmäisellä. Bogáti-Bokorin ja Pörstin lisäksi The Cosmic Remedyn ydinnelikkoon lukeutuvat italialainen basisti Francesco Faiulo ja kultakurkku Brasiliasta, Tico De Moraes. Vierailijoita on monia, kuuluvimpina naislaulajat Iulia Paradau, Vera Klima ja jo ”Yesterdaysilla” pistäytynyt Andrea Ercsey.

Projektin nettisivuilla Bogáti-Bokor kertoo, että musiikki on syntynyt muutaman vuoden aikana, osin keskeneräisiä biisiraakileita viimeistelemällä. Yksittäiset sävellykset on ryhmitelty neljään temaattiseen osaan: ”Childhood Suite”, ”A Suite-case of Memories”, ”Lost Marbles Suite” ja ”Farewell Suite”. Ja hyvä niin, sillä tyylillisesti osat poikkeavat hyvinkin paljon toisistaan. Tehosekoittimeen laitettuna levyn 14 kappaletta olisi muodostanut erittäin kokkareisen smoothien.

”Childhood Suite” solahtaa melodiseen, lauluvoittoiseen Genesis-genreen, syntikalle, sähkökitaralle ja huilulle tarjotaan soolotilaa. Basisti Faiulo ja rumpali Pörsti kiristävät ja höllentävät rytmiruuvia vakuuttavasti. Avausbiisi ”Overture” on menevä jazz-rock-instrumentaali. Ajallisesti ollaan tukevasti 70-luvulla. Osan – ja seuraavankin laulaa Tico De Moraes.

Sitten vaihdetaan päälle kevyempi vaihde: ”A Suite-case of Memories” on selkeästi popimpi ja viihteellisempi osa. Nilsson, McCartney, Emitt Rhodes – ”Susie And Me” solahtaa melodisen popin mestareiden työkalupakkiin hieman melankolisine sävelineen, marssipianoineen,  jäntevine Pilot-kitarasooloineen ja falsettikuoroineen. ”I’ll Be Your Friend” on aivan loistava akustinen McCartney-pastissi, yksityiskohdat kuten taputukset ja loppuosan ukulele kertovat yksityiskohtien ymmärryksen tärkeydestä. Biisille löytyisi aitiopaikka Maccan varhaisilta soololevyiltä. En voi välttyä ajattelemasta myöskään Sondre Lercheä.

”Lost Marbles Suite” ja laulajaksi siirtyy ensin Vera Klima (”Daylight Dreaming”), sitten Iulia Paraday (”Story of a Prince” ja ”Blue Sea”) ja lopuksi Andrea Ercsey (”Song Without a Home”). Melodiset sävellykset, Bogáti-Bokorin täyteläiset taustasovitukset ja -soitot sekä kiireetön tunnelma muokkaavat osasta viihteellisimmän. Jos jonkun relevantin referenssin haluaisi mainita, se olisi ehkä Rumer. Tykkään, koska tykkään viihteestä! Varsinkin ”Song Without a Home” on sävellyksenä ja sovituksena dramaattisen upea.

”Farewell Suite” alkaa akustisella alkusoitolla (”Welcome to the Pepperland Lounge”), sopisi vaikkapa McCartneyn ”Ram”-albumille. ”Train to Nowhere” on 80-luvun parasta silloin julkaisematonta äärimelodista poppia, esimerkiksi Crowded House voisi olla tästä ylpeä. Tosin samaa puuta veistetään edelleen näinäkin päivinä, tähän se kyljellään oleva kasi eli äärettömän merkki. ”Hiding from the Sun” päättää levyn vähän samoissa tunnelmissa, melodiassa vinkataan 60-luvulle kuten myös takaperoisessa sähkissoolossa.

Aika nostaa hattua.

Ensin Ákos Bogáti-Bokorille: 14 melodista, vaihtelevaa ja tyylitajuista sävellystä. Pieteetillä toteutetut sovitukset: ei liikaa, ei liian vähän, soitinvalinnat nappiin – ja kuhunkin tyyliin – osuneita. Ja vaikka taitava instrumentalisti onkin, Bogáti-Bokor on malttanut olla täyttämättä biisejä sooloilla eli egolla. Toiseksi hattu päästä Kimmo Pörstille: ”The Cosmic Remedy”- ja ”Yesterdays”-tallenteiden julkaisu on kulttuuriteko. Toivottavasti saavat vastakaikua.

Pekka

The Cosmic Remedy: ”The Cosmic Remedy” (Seacrest SCR-1007, 2013)

www.cosmicremedy.com

www.seacrestoy.com

Retrokki kuuntelee: Milla Rumi ”Ilot, halut ja valheet” (Johanna 2014)

Milla TumiNuoren Milla Rumin esikoinen hätkähdyttää monipuolisuudella, tuoreudella, erinomaisilla sovituksilla ja täyteläisellä toteutuksella. Kuuluu tämän vuoden parhaisiin.

Lainaan Rumba-lehden Milla Rumi -jutusta Universal-levy-yhtiössä maineikasta Johanna-merkkiä luotsaavan Riku Mattilan kommenttia (jutun on kirjoittanut Saku Schildt): “Olen kokenut tämän useita kertoja urani aikana. Pointti on, ettei kusi sukassa synny mielenkiintoista uutta. Toivoisin, että Milla Rumi kirjoittaisi oman lukunsa suomalaisen popin isoon tarinaan. Hänellä on siihen kaikki mahdollisuudet.”

Ja Milla Rumin eli Milla-Mari Pylkkäsen musiikki – ainakin tämän levyn perusteella – todella on uutta, tuoretta ja raikasta. Hieman lapsenomaista. Piristävän vastasyntynyttä. Vasta 21-vuotiaan kotkalaissyntyisen näyttelijä-muusikko Rumin biisit ovat ennakkoluulottomia, leikkisiä, tarinallisia, joskus hieman kirjallisia – liian monia sanoja liian pienessä tilassa. Mutta tällä levyllä sekin on piristävää. Levykannen mustavalkoisuudella ei ole mitään tekemistä värikkään sisällön kanssa. Tai no, onhan joissain biiseissä vastakohtien dramatiikkaa.

Vaikka Rumin sävellykset ja sanoitukset ovat jo sellaisinaan omintakeisia ja kiehtovia, Anssi Växbyn sovitukset ne vasta arjen yläpuolelle nostavatkin. Välillä barokki-poppia, välillä pop-iskelmää, joskus pop-balladia, kuten nyt soiva loistelias ”Maalari”: Yarin ja Daven henkeä, henkevä ja herkkä. Rumin äänessä noin yleensä on haavoittuvuutta, nuoren naisen suurisilmäisyyttä, hieman Anna Puuta. En löydä tästä maasta vastaavaa artistia, ulkomailta ehkä Fiona Apple ja Aimee Mann ovat yhtä persoonallisia, villejä ja ennakkoluulottomia.

”Tässä olen minä” – Rumi selaa valokuvakansiota, kertoo perhekuvista (”naapurin saksanpystykorva jahtaa kuusivuotiasta pikkusiskoani”, tuon kuvan haluaisin nähdä), taustalla akustiset kitarat ja viulut näppäilevät, sello vetää draaman kaarta. Näen silmissäni ”Magnolia”-leffan. Yksinkertaisesti hieno. ”Linnanmäen laitteeseen” esittelee karusellimaisesti kokonaisen jousiston. ”Sellainen on koti” on makea 80-luvun riisuttu syntikkapoppis, kertosäkeessä Rumi saa revitellä. Sitten rullaava ”Hullulaulu” – jokainen biisi, jokainen sovitus, jokainen sovituksen yksityiskohta pistää virnistämään: loistotyötä! ”Luulaulu” tuo mieleen Nilssonin puhaltimien rytmittämät, nostalgiset barokki-popit. ”Hei ihminen” kasvaa gospel-kuoron myötä upeaksi ja kohottavaksi pienuuden ja inhimillisyyden ylistykseksi.

Tähän levyyn on satsattu, ja hyvä niin, sillä Rumin musiikki ja Växbyn sovitukset ovat sen arvoisia. Palaan Riku Mattilaan. Milla Rumissa todella on jotain uutta ja raikasta, ja siitä todella voi tulla suosittua. Onneksi se uusi on vanhaa ja perinteistä: sydämellä tehtyä ja taidokkaasti toteutettua rehellistä musiikkia.

Johannan kunniakas perinne elää vahvana, toivottavasti jatkoa seuraa.

Pekka

Milla Rumi: Ilot, halut ja valheet (Johanna 4701575, 2014)

facebook.com/MillaRumi

Kuuntelussa: Esa Linna ”This Is Who I Am”, 2013

esa linna this isHäpeilemättä ja ylpeästi voimapop-kategoriassa operoiva artisti ja albumi, Esa Linnan täyspitkä esikoinen.

Runsas vuosi sitten Esa Linnan EP ‒ ja eritoten sen aikaiset Soundcloudista löytyneet biisit innoittivat meikäläisen hyvinkin positiiviseen arvioon miehen powerpop-näkemyksestä. Kuulin ja koin miehen musiikin yhdistelmäksi perusamerikkalaista, aika raskaalla kädellä kohdeltua kitararockia ja brittiläistä, Beatles- ja ELO-melodioissa uitettua laulupoppia.

Tuon EP:n aikaisista kappaleista osa on periytynyt tälle kymmenen biisin debyytille, EP:n ”Meat Market” tosin eri miksauksena. Tuolloin Esa julkaisi kappaleen eriskummallisessa teknomoodissa.

Teknomiksauksen reivaus voimapop-muottiin liittynee myös Linnan tee-se-itse-tapaan työskennellä. Eri aikoina, ehkä eri olosuhteissa ja erilaisissa jaksoissa soitetut, äänitetyt ja miksatut biisit muotoutuvat väkisinkin itsenäisiksi persoonikseen. Monipuolisuus sekä tyylien ja toteutusten kirjo ovat asioita, jotka tuovat elävästi mieleen Bruce Brodeenin Not Lame -merkin julkaisemat ja jakelemat powerpop-lätyt. Samaa verevyyttä löytyy miehen nettisivujen mukaan häntä inspiroineiden artistien tuotannosta: The Who, Cheap Trick, Jason Falkner, Alice Cooper Band

Ohjat omissa käsissä

Mies soittaa tällä ”This Is Who I Am” -kiekolla lähes kaikkia soittimia itse. Rummuissa vauhtia piiskaa Seppo Alvari Pohjolainen, Roger Joseph Manning Jr. (ex-Jellyfish) antaa väriä ja nimeä koskettimissa tälle levylle päätyneessä, viime vuoden EP:n nimikappaleessa ”She’s Not a Human Being”. ”A Drop in the Ocean” esittelee Esan tyttären Miljan taustalaulussa.

Juuri ”A Drop in the Ocean” -biisi allekirjoittaneen alun perin Esa Linnan musiikkiin sytytti. Luontevasti monessa osassa etenevä, melodisesti kohottava ja sieluun vetoava sävellys sekä rikkaasti ja tukevasti hyökyaallon lailla vyöryvä toteutus koskettaa. Kappale on kaukaista sukua Arto Tammisen ”Neljän ruuhka” -sävellykselle. Ja se puolestaan jollekin Jeff Lynnen ja myös John Lennonin biisille ‒ ainakin henkisesti. Ne kaikki ammentavat yhteisestä melodia-nimisestä lähteestä matkalla mollikylvyssä henkistyen. Majesteetillinen.

Tuon kappaleen vastapainoksi albumilta löytyy myös pari akustisvoittoista, ehkä Egotrippimäistä vetoa (”Reuna”, ”Dawnbreaker” ‒ molemmissa miellyttäviä ruohontuoksuisia yksityiskohtia) sekä napakampia, enemmän kitararock-perinteeseen nojaavia pläjäyksiä. Kappaleet eivät kuitenkaan ole puolihuolimattomasti parista soinnusta kokoonkursittuja heittopusseja. Esimerkiksi ”D.I.Y.” puskee sielukkaasti ja voimalla, tarttuva ja säkeistöjen paineet purkava kertosäe osuu suoraan aivojen mielihyväkeskukseen.

”Isi, mitä se powerpop oikein on?”

Voimamelodiaa. Kitaravetoa. Kiimakomppia. Etukenovokaalia. Hunajakööriä. Jos powerpop pitäisi määritellä yhdellä musiikkinäytteellä, se voisi hyvinkin olla juuri ”D.I.Y.” kipakoine sooloineen ja melodisine väliosineen.

Tähän genreen, sen popimpaan laitaan istuu hyvin myös jo Soundcloudista löytynyt ”False Flag Show”. En ole niin postimerkkeilijä, että pystyisin sanomaan onko tämä sama versio. Biisin elementit ovat harmoniselle powerpopille tunnusomaisia: simppeli Emitt Rhodes- ja sitä kautta Jeff Lynne- ja Paul McCartneymainen, music hall -perinteinen, melkein marssirytmillä toteutettu melodia, jousimausteet ujuttavat toteutuksen ELOn klassispoppis-maailmaan.

Kaiken kaikkiaan monipuolinen kokonaisuus parhaassa powerpop-hengessä. Käsittääkseni joku biisi on jo löytänyt tai ainakin löytämässä tiensä jollekin genren kansainväliselle kokoelmalle. Suomi maailman kartalle powerpopilla!

Pekka

Esa Linna: This Is Who I Am (Castello Recordings CASTELLO 2, 2013)

www.esalinna.com

Konsertissa: The Zombies Korjaamolla 31.3.2012

zombiesBeatlesien ja Holliesien kanssa samoilla pop-apajilla 60-luvulla kalastellut Zombies lopetti muutaman keikan Skandinavian-kiertueensa Helsingin Korjaamolle. Beatlesien ja Holliesien kohtalon kaikki tiedämme, mutta entä Zombies, riittääkö kahdella jäljellä olevalla johtohahmolla, Rod Argentilla ja Colin Blunstonella vielä virtaa?

Kyllä! Hyvässä vedossa olivat paitsi Argent ja Blunstone, myös muu yhtye, eli basistilegenda Jim Rodford (mm. Argent ja Kinks), taitava kitaristi Tom Toomey sekä tukevasti vähän takakenossa rummuttanut Steve Rodford. Blunstonen tunnistettava, sametinpehmeä ääni on aika hyvin tallella, vaikka ne kaikkein korkeimmat äänet jäivätkin haaveeksi. Mutta neliääninen yhteislaulu oli mahtavaa! Rod Argent oli vähän niin kuin master of ceremonies kertoillen pitkät pätkät yhtyeen ja biisien taustoista – sekä kauppasi levyjä. Ihan rehellistä kauppamiehen meininkiä! Ja miksipäs ei, kyllä hänen muutaman kerran esille nostamansa viime vuoden lopulla ilmestynyt ”Breathe Out, Breathe In” kelpo kiekko on: Argentin sävelkynä on vielä yllättävän terävä ja varsinkin tyylitajuinen.

Biisit jakaantuivat aika selkeästi neljään kategoriaan: 60-luvun alkupuolen hienosti iskevät beat-biisit, popahtavammat mutta samalla kunnianhimoisemmat ”Odessey & Oracle” -sävellykset, uusimman kiekon ”varttuneemmat” kappaleet sekä ryhmä ”muut”, eli Argentin ”Hold Your Head Up” odotettuine kosketinsooloineen ja ”God Gave Rock And Roll to You”, Colin Blunstonen uraan liittyvät ”Say You Don’t Mind”, ”I Don’t Believe in Miracles”, ”What Becomes of the Brokenhearted” ja biisi Alan Parsons Projectin ”Eye in the Sky” -levyltä. Aikamoinen hittikavalkadi siis.

Rod Argent muistutti muutaman kerran Zombiesien merkityksestä uudempien bändien inspiraation ja myös biisien lähteenä (Paul Wellerin lempiyhtye, Tom Pettyn cover ”I Want You Back Again” -kappaleesta – ja olihan niitä muitakin). Olen vähän samaa mieltä, että Zombies on jäänyt nimekkäämpien aikalaistensa – ja yhtyeen jättihitin – varjoon. Musiikin kokonaislaatua siitä ei tosin ainakaan ole syyttäminen. Uran alkuaikojen beat-meininki oli ja on edelleen tiukka synteesi beat-iskelmää, jazz-vivahteita sekä Motown-rytmejä, sana ”mod” tulee etsimättä mieleen. ”Odessey & Oracle” on luku sinänsä; kannattaa muistaa, että levy äänitettiin jo vuoden 1967 loppupuolella, edelläkävijämeininkiä siis myös mellotronin käytössä. Argentin – samannimisen yhtyeen kera ja ilman – sekä Blunstonen soolourat ovat myös tutustumisen arvoisia. Esimerkiksi Blunstonen kaksi ensimmäistä soolokiekkoa ”One Year” ja ”Ennismore” ovat todella aliarvostettuja, noilla levyillä miehen sävellystaito ja varsinkin lauluääni ovat upeimmillaan.

Oli hienoa nähdä, että Argent ja Blunstone – sekä aikalaisensa Jim Rodford – jaksavat edelleen kiertää ja tehdä uuttakin musiikkia. Hyvä kunto ja positiivinen asenne sekä nuoremman polven taitava soitannollinen tuki pitävät Zombiesien musiikin hyvässä hapessa konsertissakin.

Pekka

PS. Alhaalla linkki pieneen pätkään Helsingin konsertista – sorry laadusta ja lyhyydestä, ehkä tämä tästä…

http://youtu.be/sneis1AQBvs

Pekka retroilee: Rick Nelson,”Another Side of Rick”, 1968, USA

rickTeini-idolin myöhäisempiä vaiheita parin country-kiekon jälkeen: hyppäys folk- ja pop- – jopa psykedelia- ympyröihin.

Kauniina teinipopparina – näyttelijänä ja laulajana – kuuluisaksi tullut Rick(y) Nelson (mm. ”Poor Little Fool”, ”Hello Mary Lou”, ”Travelin’ Man”) taisi uransa aikana ja varsinkin sen alussa joutua tahtomattaan managereitten ohjailemaksi levy- ja elokuvayhtiöitten lypsylehmäksi. Sama tietysti tapahtui – ja tapahtuu yhä – tahdottomille, ulkomusiikillisista ansioista eläville sätkynukeille. Sääli vaan niitä kunnianhimoisempia ja lahjakkaampia tyyppejä, joilla olisi jotain omaakin annettavaa: tiukasta muotista on vaikea rimpuilla vapaaksi.

”Isällä oli tapana sanoa, että hänen suurin pelkonsa elämässä oli joutua rinnastetuksi hohtavahampaisiin kiiltokuvakavereihin – tarkoittaen esimerkiksi Frankie Avalonia, Fabiania ja Bobby Rydellia. Isäni oli paljon enemmän kuin nätti poika. En ikinä hyväksy isäni aliarviointia,koska hän todellakin saavutti elämässään paljon. Isä ei voinut ymmärtää, miksi häntä ei ikinä arvostettu.” Noin sanoi Rick Nelsonin tytär Tracy Nelson isänsä kuoleman jälkeen. Nelsonin, hänen vaimonsa ja bändin jäsenten henget vaatinut lento-onnettomuushan tapahtui vuoden viimeisenä päivänä 1985.

Väitteessä on perää, sillä Rick Nelson porskutti – ainakin jollain tasolla – vielä vuosikymmeniä noiden muutamia hetkiä pinnalla liidelleitten siloposkien haihduttua. Nelson erosi puhtoisista poppareista siinäkin, että hän osallistui myös soittamiseen, säveltämiseen ja tuottamiseen. Vaikka ei musiikillisesti vallankumouksellinen ollutkaan, Nelson oli omalta osaltaan kehittämässä popin, folkin, rockin ja countryn liittoa. Tuon liiton kulmakiviä ovat countrya pienin rock-vivahtein edustaneet ”Bright Lights And Country Music” sekä ”Country Fever”.

Country-vaiheen jälkeiset, folkista ja rockista vaikutteita ammentaneet ”Another Side of Rick” ja sitä seurannut “Perspective” olivat John Boylanin tuottamia – mieshän menestyi muutamaa vuotta myöhemmin sinetöimällä countryn ja rockin liiton useammallekin suosikkiartistille (Ronstadt, Eagles, Pure Prairie League, Commander Cody, Charlie Daniels, Mickey Gilley, Little River Band – ja Boston!).

Ja nyt jotain ihan muuta

“Another Side of Rick” -kiekon siemeniä löytyy John ja Terry (Terence) Boylanin oman yhtyeen The Appletree Theatren musiikista sekä Tim Hardinilta (kolme lainaa), ehkä myös Nilssonilta (pienimuotoisia, herkkiä jousisovituksia).  Appletree Theatre -yhteys oli minulle täysi yllätys ennen kuin perehdyin Nelsonin levyn säveltäjätietoihin – useampi John ja Terry Boylanin sävellys. Muistin samoihin aikoihin ilmestyneen ”Playback”-kiekon (Verve Forecast FTS 3042), tsekkasin biisien nimiä ja perskules, kolme samaa sävellystä kuin Nelsonin levyllä: ”Don’t Blame It on Your Wife”, ”Barefoot Boy” ja ”I Wonder If Louise Is Home”. Kaiken lisäksi sovitukset ovat aika lailla samankaltaisia, vaikkakin Appletree Theatren kiekolla kokeilua ja soittimia on enemmän – veljesten musiikkia (ja biisien lomassa olevia sketsejä) on selvästi inspiroinut 60-luvun lopun vapaa, kokeiluja hyväksyvä ja niihin jopa kannustava ilmapiiri.

Takaisin Rick Nelsoniin ja hänen Tim Hardin -tulkintoihinsa. ”Reason to Believe”, ”Don’t Make Promises” ja ”Baby Close Its Eyes” ovat jo herkkinä sävellyksinä ja sanoituksina vertaansa vailla. Boylan ja Nelson tuovat niihin lisäväriä ja -sävyjä hienostuneilla jousisovituksilla (sovittajina mm. Jimmie Haskell ja Jack Nitzsche). Ei överiksi vedettyä siirappia, vaan hyvällä maulla ja pienillä siveltimenvedoilla biisejä rikastuttavia yksityiskohtia.

Ehkä eniten tällä levyllä kiehtoo ”Marshmellow Skies” – Nelsonin ja kitaristi James Burtonin yhteisluomus. Kevytpsykedelinen, melodisen popahtava biisi itämaisvaikutteisine kitara- tai sitar-lurituksineen. Jostain syystä mieleen juolahtaa Holliesien ”Butterfly”-albumi, jossa ehkä hieman samalla tavalla leikitellään psykedeliavaikutteilla: ei hypätä pää edellä happosammioon, vain vähän lipaistaan. Biisihän on päätynyt myös Rhinon tasokkaalle ”Where the Action Is!”-kokoelmaboksille. Kitaramestari Burton muuten soitti lähes jokaisella Nelsonin 60-luvun albumilla.

Kokonaisuutena ”Another Side of Rick” on aivan erinomainen postpop-albumi, vain ”Georgia on My Mind” ja John Sebastianin ”Daydream” ovat turhan kuluneita valintoja, vaikkakin ensin mainitun sovitus rock’n’roll-väliosineen ja dixieland-lopetuksineen tuokin kaluttuun biisiin uutta potkua. Samoin ”Daydreamin” dixieland-sovitus siirtää alun perin New Yorkin folk-piireissä syntyneen biisin New Orleansiin. Kaiken kaikkiaan outoja valintoja – tai sitten tuottaja Boylan on tavoitellut oman yhtyeensä ”anything goes” -prinsiippiä.

Nelsonin seuraava albumi – myös siis Boylanin tuottama – oli ”Perspective”, aika tavalla tätä levyä mukaileva, mutta ehkä vieläkin folk-painotteisempi. Sitten Nelson ottikin ruorin omiin käsiinsä ja suuntasi kohti country-rockia: ”In Concert” (taustalla melkein koko Eagles), ”Rudy the Fifth”, ”Rick Sings Nelson”, ”Garden Party”… jos alussa ihmettelit, mitä Rick Nelson tekee Retrokin kaltaisessa blogissa, niin kyllähän syitä löytyisi useitakin!

Rick Nelson: Another Side of Rick (US: Decca DL 74944, UK: MCA 302, 1968). Ace-levy-yhtiön CD:llä sekä Another Side of Rick että Perspective, CDCHD 690.