• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 40 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Appiukko ”Tärkeintä on tie”, 2016

”Epärehellistä suomirockia” julistaa soittavansa Appiukko-yhtye Tuusulasta, vaikutteikseen kertovat YUP:n, Samuli Putron ja Absoluuttisen Nollapisteen. Siihen lokeroonhan kolme miestä ja nainen -kokoonpano kyllä luontevasti sujahtaa, ainakin musiikillisesti. Melodista, välillä suoraviivaista, välillä mukulaisempaa katurockia ja isoja kaupunkilaisia kertosäkeitä, useamman laulajan vuorottelu ja yhteispeli tarjoaa väriä. Soitto kulkee vastustamattomasti, esimerkiksi ”Setämiehen” rytminvaihdokset vakuuttavat.

Isojen, henkilökohtaisten tarinoiden ja parisuhdedraamojen sijasta Appiukko tarkkailee ympäristöään, outoja ihmisiä, tunnettuja kulmia, jokapäiväistä elämää, julkkiksiakin. Rytmipoppis, sympaattinen ”Nigella kokkaa” hymähdyttää kerta kerran jälkeen. Tällaisia hyvin rakennettuja melodisia biisejä tekivät esimerkiksi Paul McCartney ja Emitt Rhodes. ”Suoria sanoja” on hyvin 80-lukuista voimapoppia kuin myös ”Tarkkaile mun elämää”. Antti Wuokko, Mikko Dahlström, Tanja Huuskonen ja Juha Laakso selvittävät vaivattomasti tyylin kuin tyylin, myös mambamaisen ”Kuherruskuun”.

Horjuvan illan viimeisenä muuten hieman vaivaannuttava ”Tie kotiin” -valssikin toimii. Tunnelmointiin yhtye ei kuitenkaan ehkä vielä ole löytänyt omaa luontevaa tyyliään. Sen sijaan iloisena ja ironisenakin powerpop-poppoona Appiukko on ainakin tämän näytön perusteella kotonaan.

Pekka

Appiukko: Tärkeintä on tie (Don Ton Records APPI-07, 2016)

facebook.com/appiukkoyhtye

dontonrecords.com

Mainokset

Retrokki kuuntelee: Tommy Hoehn ”Losing You To Sleep” (1978)

Tommy HoehnOlkoon Tommy Hoehn esimerkkinä powerpopin 70-luvusta sekä rock’n’rollin ja beatin täydellisestä liitosta.

Samalla kun kuulokkeissa pauhaa The Rubinoosien täysin vastustamaton debyyttialbumi vuodelta 1977, palaan tuohon powerpopin kulta-aikaan – ainakin meikäläiselle se oli sitä. Beserkley-merkin myötä tutuiksi tulivat Rubinoosien lisäksi myös Jonathan Richman, Greg Kihn ja Earth Quake (joskus Earthquake). Kirkassilmäiset nuorukaiset olivat Beatlesinsa, Monkeesinsa ja Zombiesinsa kuunnelleet, ihastelun kohteina olivat ehkä olleet myös Left Banke, Badfinger, Curt Boetcher, Flamin’ Groovies, Raspberries ja Big Star.

Jotkut aloittavat genren historian jo garage-yhtyeistä, ja kyllähän Nuggets-kokoelmallakin löytyy erinomaisia esimerkkejä ilkeän rytmin, sydämellisen melodian ja sulavan harmonian täydellisistä liitoista. Joku siinä yhdistelmässä koskettaa: doowopista ja teinipopista periytyvä viattomuus, sydänystävyyden sinetöivä yhteislaulu, hunajanmakea melodia, veren lämpimäksi pumppaava rytmi. Mestariteokset sykähdyttävät kerta kerran jälkeen, ikään katsomatta. Ja niitä riittää!

Vaikka powerpop ei suuria massoja ole vuosien varrella häirinnytkään – poikkeuksina ehkä Blondie, The Knack ja Cheap Trick, innokas ja omistautunut kannattajakunta sillä kyllä on. En nyt sekoita tähän soppaan samaa liekkiä puhaltavia uuden aallon artisteja, sillä niitähän riittäisi.

Powerpopin yhteydessä pitää mainita erityisesti Not Lame -levymerkki ja -nettikauppa ja sen isähahmo Bruce Brodeen. Hän tutustutti lukuisiin loisteliaisiin artisteihin, jotka olisivat muuten jääneet hämärän rajamaille. Not Lame on menneisyyttä, mutta Brodeen häärii edelleen powerpopin parissa mm. julkaisemalla ja myymällä aiheeseen liittyviä kirjoja. Tällä hetkellä vyörytyksen kohteena on kirja Jellyfish-yhtyeestä.

From Memphis, Tennessee

Tommy Hoehn tuli tutuksi 70-luvun lopulla joidenkin lehtijuttujen myötä. Kotipaikka Memphis, yhteyksiä Alex Chiltoniin ja Chris Belliin, juu kiinnostaa. Samassa poppoossa kuin Jon Tiven ja Van Duren. Levyjä ei tähän maailman kolkkaan pahemmin eksynyt. Tämä ”Losing You To Sleep” on hänen esikoisalbuminsa, alun perin se ilmestyi vuonna 1977 nimellä ”Spacebreak” pienellä Power Play Records -levymerkillä. Iso London kiinnostui, ja julkaisi saman kiekon eri nimellä ja eri kannella seuraavana vuonna.

”Losing You To Sleep” on paitsi erinomainen powerpop-levy, samalla hyvä esimerkki genre-rajojen epämääräisyydestä. Joskus upotaan syvälle pehmoballadiin, toisaalla rämistään ja rytkytään, tuolla otetaan kantaa purkkaan ja jytään, tässä tarjotaan suurelle yleisölle sliipattu poppis. Monipuolisuutta, sanoisi joku, sillä kyllä se ydin eli vetoava melodia jokaisesta löytyy. Toisinaan samanlainen mikstuura ärsyttää, parhaissa tapauksissa – kertyneiden kuunteluiden myötä, se kertoo taitavasta ja moniulotteisesta tekijästä.

Nimikappaleessa on samanlaista koskettavaa ja viatonta melodisuutta kuin Todd Rundgrenin vastaavissa, esimerkkinä vaikkapa ”Can We Still Be Friends”. ”Losing You To Sleep” ei ole rytmillisesti ihan tango eikä lattarikaan, se soutaa ja huopaa rytmikkäästi. Boz Scaggs? ”The Heat” taas on sitä, mitä kai yleisimmin pidetään powerpoppina: terävästi nytkivä, ilkeän kitarasoolon rehevöittämä voimabiisi. ”She Might Look My Way”, ja toisena tekijänä Alex Chilton. Puolinopea, hieman epätäydellinen mutta siksi niin inhimillinen ja vetoava – aivan kuten Big Starin tuotanto. ”Fresh Matches” taas on pomppiva purkkabiisi tyylikkäine kitarakuvioineen.

Levy on äänitetty ja miksattu Ardent-studiolla, tuttu mm. Big Starin kotipesänä. Ehkä studion rhythm&blues-juuret yhdistettynä Tommy Hoehnin käheään lauluääneen ja kiihkeään tulkintaan selittää levyn terävyyden: biiseissä ei velttoilla, rytmit ovat tiukkoja, kitarat viiltäviä, aikaa ei tuhlata tyhjänpäiväisyyksiin. Levyn kansissa ei ole mainittu tuottajaa, mutta joku blogi ehdottaa sellaiseksi Alex Chiltonia. Ehkä näin onkin.

”Fight You (Anytime)” tulittaa litsareita puoleen ja toiseen, Hoehn pusertaa laulua, Gene Nunez soolokitaraansa. ”Blow Yourself Up” muistuttaa katkonaisella, etukenoisella rytmillään nimibiisiä, John Hamptonin rummut ja Keith Youngin basso tarjoavat räjähtäville kitarakuvioille väkevän tuen. Kunnon powerpop-albumin tapaan ”Losing You To Sleep” on lyhyt, ykköspuoli runsaat 15 minuuttia, kakkonen vaivoin pidempi. Lyhyestä virsi jne.

London ei syystä tai toisesta päättänyt jatkaa Hoehnin sopimusta, vaan kaveri sai pärjäillä omillaan. Aina rahatilanteen salliessa mies painui studioon, joitain kiekkoja julkaistiinkin, suurin osa Frankenstein-levymerkillä. Sen arveltiin olevan miehen oma. Hoehn niin sanotusti näkyi vain harvoin tutkassa ennen ennenaikaista kuolemaansa. Not Lame välitti levyistä joitain, nykyisellään albumeita ei taida oikein löytyä. Ja se on sääli, sillä vaikka Tommy Hoehn on jäänyt Memphis-mafian hohdokkaampien tekijöiden varjoon, hänen musiikkinsa kuuluu powerpop-eliittiin.

Pekka

PS. Spotify tarjoaa “Losing You To Sleep” -albumin muokattuna versiona, mukana on useita bonusraitoja, esimerkiksi Chris Bellin kanssa sävelletty ”Cuba” kolmena eri versiona, alkuperäinen biisijärjestys on kellistetty. Julkaisijaksi mainitaan Milk & Soda Records ja vuodeksi 2010 – vuosi, jolloin Tommy Hoehn menehtyi syöpään. Onko Hoehnin oma merkki ja oma biisimix, en tiedä. Sama versio löytyy näköjään myös Amazonin kautta, pitänee bonusbiisien vuoksi tilata.

Tommy Hoehn: Losing You To Sleep (London PS 719, 1978)

Retrokki kuuntelee: Prinssi Rohkea ja Erämaan Rotat: ”Unelmoiden läpi elämän” (2015)

Prinssi RohkeaVaasalainen, parikymppisten kaverusten yhtye kutsuu musiikkiaan ”suomipunkkenrolliksi” ja kuka minä olen muuta väittämään. Jykevää ja innokasta asennetta, tarttuvia koukkuja, humoristisiakin sanoituksia – bändi jatkaa suomalaisen melodisen punkpopin perinnettä varhaisen Eppu Normaalin ja Kollaa kestään hengessä. Varsinkin jälkimmäinen tulee elävästi mieleen myös Eemu Laurilan lauluäänestä.

Sanoituksissa ei olla vihaisia tai tympiintyneitä, Prinssi Rohkea ja Erämaan Rotat eivät ole vaarallisia eivätkä halua vallankumousta. Nokkelat sanoitukset tarjoavat angstin sijaan teiniromantiikkaa, kasvutarinoita ja julkkiksia, laulujen aiheiksi pääsevät mm. Freeman ja Nalle Wahlroos. Eemu Laurila (laulu ja kitara), Sami-Pekka Kangas (kitara ja taustalaulu), Antti Väisänen (basso ja taustalaulu) sekä Heikki Haahkala (rummut ja taustalaulu) viuhtovat etukenossa, musiikillisesti vakavissaan, sanoituksellisesti naivistisessakin virneessä. Sopii siis hyvin, että omia biisejä täydentää Kari Peitsamon ”Nuorena tansseihin”.

Soundi on varsin tuhti, komppi puskee vastustamattomasti. Iloista ja ennakkoluulotonta!

Pekka

Prinssi Rohkea ja Erämään Rotat: Unelmoiden läpi elämän (omakustanne, 2015)

www.facebook.com/prinssirohkea
www.youtube.com/prinssitofficial

Retrokki kuuntelee: Octopie ”The Adventure of Harry and Walrus Kane”, 2015

OctopieProgressiivinen teema-albumi nuorilta suomalaisilta. Mukana muhkea librettovihkonen, ikään kuin rönsyilevässä ja äkkiväärässä musiikissa ei olisi tarpeeksi sulattamista .

Kirjoittaja kiirehtii lisäämään, että ei tämä mitään läpipääsemätöntä progeviidakkoa kuitenkaan ole, vaikka äkkiväärä-sana sinne voisi lukijan mielikuvituksen kuljettaakin. Melodinen, monesta lähteestä ammentava, monta mieleistä mielleyhtymää mieleen tuova tarinankerronta miellyttää monipuolisuutensa ja sulavuutensa vuoksi.

Hippunen Queenia, ripaus 10cc:tä, kourallinen Gentle Giantia, mausteina Pink Floyd, Barclay James Harvest, Yes, SparksOctopie kutittelee ja hivelee tällaisen jurakauteen juuttuneen juntteron muistilokeroita. Tuskinpa Tom Tamlander (laulu ja basso), Axel Thesleff (koskettimet), Jere Lehtomaa (kitarat) ja Visa Kivisaari (rummut) ovat kuitenkaan näitä pitäneet minkäänlaisina esikuvina tai malleina, eri sukupolvea kun ovat.

Sen sijaan Field Music ja tuon yhtyeen tai oikeastaan Brewis-veljesparin melodinen ja mutkikas, hieman powerpoppiinkiin kallellaan oleva musiikki saattaa hyvinkin kuulua kavereiden kuunteluelämyksiin: musiikkia voi tehdä näinkin, ilman perinteisiä biisirakenteita! Esimerkiksi avausbiisi ”I Am the Walrus” vierailee runsaan kuuden minuuttinsa aikana niin Yes-käänteissä, Queen-hempeilyssä, Who-dynamiikassa kuin lattaribileissäkin – ei tylsää hetkeä.

Koska jo biisien sisäinen elämä on värikästä, ja koska kappaleet sulautuvat toisiinsa melkoisen saumattomasti, albumi on yhtenäinen, kerralla kuunneltava kokonaisuus. Muutama lyhyempi laulu erottuu omaksi persoonakseen – esimerkiksi ”Lazy Saturday”, jossa on makea valssirytmin ryydittämä kitarasoolo.  Sen päälle puskeva ”Disco Pirates” voisi olla suoraan 10cc:n laulukirjasta, siitä Best of -nimisestä.

Koho- ja yksityiskohtia on lukuisia, kuunneltavaa ja sulateltavaa paljon. Tuo biisien tarrautuminen toisiinsa on yksi sulattelun syy: jotta kuuntelija ne erottaisi omiksi kappaleiksiin, on seurattava vihkosta. Suosittelen siis keskittymistä, sillä kaverit ovat ilmiselvästi suunnitelleet, harsineet ja tikanneet teoksensa ajalla ja vaivalla. Toki musiikin voi vain antaa virrata – meren armoillahan sankarimmekin seikkailee.

Pekka

PS. Tuossa taustalla raikaa nyt Keitsin suosittelema italialainen Universal Totem Orchestra ja teemallinen vinyylitupla ”The Magus”. Italiaanojen musiikki on kohtalokasta, tummanpuhuvampaa, raskaampaa ja taidoissa taidetaan olla ylemmällä vuosikurssilla kuin Octopien kaverit.

Siitä huolimatta Octopie vertaantuu saapasmaan mutkittelijoihin ihan luontevasti, toki popimpana, valoisampana ja perinteisempänä. Hyvän ja kestävän musiikkiperinteen ovat kaverit kuitenkin valinneet, sillä ”The Adventure of Harry and Walrus Kane” jättää ovet avoimiksi kaikkiin ilmansuuntiin.

Octopie: The Adventure of Harry and Walrus Kane (Khatru Music, 2015)

http://www.facebook.com/octopieband

Retrokki kuuntelee: The Cosmic Remedy ”The Cosmic Remedy” (2013)

Cosmic RemedyJos melodinen McCartney-vaikutteinen pop-rock kiinnostaa, tähän unkarilaisen – tai oikeastaan transsilvanialaisen Ákos Bogáti-Bokorin verkostoimaan projektilevyyn kannattaa ehdottomasti tutustua.

Tämä levy tuli ostettua muutaman viikon takaisen Robert Webb-Paidarion keikan yhteydessä. Hyvinkin erityyppisistä ja -maalaisista muusikoista ja laulajista yhteenkurotussa kokoonpanossa kitaraa soitti Ákos Bogáti-Bokor. Vaikka mies oli toki teknisesti taitava, ehkä rooli tuossa nimenomaisessa projektissa jäi hieman irralliseksi. Itselleni tuon keikan merkittävintä antia olivat laulajatar Jenny Darrenin tanakat tulkinnat – ihan tuli mieleen varhaisen Vinegar Joen Elkie Brooks ja hänen pidäkkeetön naisenergiansa. Jo 70-luvulla uransa aloittaneesta Darrenista voisin sanoa, että ”täti antoi palaa”, jos se ei kuulostaisi niin kornilta ja alentavalta.

Anyway, koskapa kitaristien levyjä on tullut osteltua, kaappasin myyntipöydältä Ákos Bogáti-Bokorin nimissä myydyt ”The Cosmic Remedyn” ja ”Yesterdays”-kiekot. Odotuksia ei ollut niin minkäänlaisia. Itseriittoista vingutusta? Idän ja lännen ristisiitosta? Sähköistä vai akustista – sillä keikalla Bogáti-Bokor oli soittanut molempia?

”Yesterdays” osoittautui alun perin vuonna 2006 Unkarissa pikkumerkillä ilmestyneen ”Holdfénykert” albumin uudelleenjulkaisuksi. Melodista, ehkäpä eniten suomalaisen Scapa Flown mieleen tuovaa laulettua progerockia sävytettynä huilulla ja keveähköillä jazz-vivahteilla. Ei todellakaan sankarisoolojen varaan rakennettua pöhötystä tai kitaristin egon tyhjänpäiväistä pullistelua. Bogáti-Bokor paljastuu kelpo säveltäjäksi, joka pystyy hallitsemaan kokonaisuuksia. Jo ”Yesterdays” vilauttaa miehen pop-sensibiliteettiä.

Vasta nyt pääsemme otsikon aiheeseen

Sekä ”Yesterdaysin” että ”The Cosmic Remedyn” on julkaissut suomalainen Seacrest. Tuon merkin puuhamies, Paidarionin ja Mist Seasonin rumpali Kimmo Pörsti myös soittaa jälkimmäisellä. Bogáti-Bokorin ja Pörstin lisäksi The Cosmic Remedyn ydinnelikkoon lukeutuvat italialainen basisti Francesco Faiulo ja kultakurkku Brasiliasta, Tico De Moraes. Vierailijoita on monia, kuuluvimpina naislaulajat Iulia Paradau, Vera Klima ja jo ”Yesterdaysilla” pistäytynyt Andrea Ercsey.

Projektin nettisivuilla Bogáti-Bokor kertoo, että musiikki on syntynyt muutaman vuoden aikana, osin keskeneräisiä biisiraakileita viimeistelemällä. Yksittäiset sävellykset on ryhmitelty neljään temaattiseen osaan: ”Childhood Suite”, ”A Suite-case of Memories”, ”Lost Marbles Suite” ja ”Farewell Suite”. Ja hyvä niin, sillä tyylillisesti osat poikkeavat hyvinkin paljon toisistaan. Tehosekoittimeen laitettuna levyn 14 kappaletta olisi muodostanut erittäin kokkareisen smoothien.

”Childhood Suite” solahtaa melodiseen, lauluvoittoiseen Genesis-genreen, syntikalle, sähkökitaralle ja huilulle tarjotaan soolotilaa. Basisti Faiulo ja rumpali Pörsti kiristävät ja höllentävät rytmiruuvia vakuuttavasti. Avausbiisi ”Overture” on menevä jazz-rock-instrumentaali. Ajallisesti ollaan tukevasti 70-luvulla. Osan – ja seuraavankin laulaa Tico De Moraes.

Sitten vaihdetaan päälle kevyempi vaihde: ”A Suite-case of Memories” on selkeästi popimpi ja viihteellisempi osa. Nilsson, McCartney, Emitt Rhodes – ”Susie And Me” solahtaa melodisen popin mestareiden työkalupakkiin hieman melankolisine sävelineen, marssipianoineen,  jäntevine Pilot-kitarasooloineen ja falsettikuoroineen. ”I’ll Be Your Friend” on aivan loistava akustinen McCartney-pastissi, yksityiskohdat kuten taputukset ja loppuosan ukulele kertovat yksityiskohtien ymmärryksen tärkeydestä. Biisille löytyisi aitiopaikka Maccan varhaisilta soololevyiltä. En voi välttyä ajattelemasta myöskään Sondre Lercheä.

”Lost Marbles Suite” ja laulajaksi siirtyy ensin Vera Klima (”Daylight Dreaming”), sitten Iulia Paraday (”Story of a Prince” ja ”Blue Sea”) ja lopuksi Andrea Ercsey (”Song Without a Home”). Melodiset sävellykset, Bogáti-Bokorin täyteläiset taustasovitukset ja -soitot sekä kiireetön tunnelma muokkaavat osasta viihteellisimmän. Jos jonkun relevantin referenssin haluaisi mainita, se olisi ehkä Rumer. Tykkään, koska tykkään viihteestä! Varsinkin ”Song Without a Home” on sävellyksenä ja sovituksena dramaattisen upea.

”Farewell Suite” alkaa akustisella alkusoitolla (”Welcome to the Pepperland Lounge”), sopisi vaikkapa McCartneyn ”Ram”-albumille. ”Train to Nowhere” on 80-luvun parasta silloin julkaisematonta äärimelodista poppia, esimerkiksi Crowded House voisi olla tästä ylpeä. Tosin samaa puuta veistetään edelleen näinäkin päivinä, tähän se kyljellään oleva kasi eli äärettömän merkki. ”Hiding from the Sun” päättää levyn vähän samoissa tunnelmissa, melodiassa vinkataan 60-luvulle kuten myös takaperoisessa sähkissoolossa.

Aika nostaa hattua.

Ensin Ákos Bogáti-Bokorille: 14 melodista, vaihtelevaa ja tyylitajuista sävellystä. Pieteetillä toteutetut sovitukset: ei liikaa, ei liian vähän, soitinvalinnat nappiin – ja kuhunkin tyyliin – osuneita. Ja vaikka taitava instrumentalisti onkin, Bogáti-Bokor on malttanut olla täyttämättä biisejä sooloilla eli egolla. Toiseksi hattu päästä Kimmo Pörstille: ”The Cosmic Remedy”- ja ”Yesterdays”-tallenteiden julkaisu on kulttuuriteko. Toivottavasti saavat vastakaikua.

Pekka

The Cosmic Remedy: ”The Cosmic Remedy” (Seacrest SCR-1007, 2013)

www.cosmicremedy.com

www.seacrestoy.com

Retrokki kuuntelee: Freak Out!

Freak OutKyseessä ei ole Zappa-kiekko, vaan pääkaupunkilainen levy-yhtiö ja sen suojissa operoivat kokoonpanot, mm. Sweet Moses ja Mesopotamia.

Ulkomaankielellä puhutaan sweet spotista ja honey holesta, käännän sen täten mansikkapaikaksi – tässä yhteydessä kuvaan sillä sielua syvästi ravitsevaa kokemusta. Sellaisena kuulen valtaosan Freak Out! -lafkan puuhamiesten lähettämän mehevän paketin musiikista.

Pohjalla vellovat rockin ydinmehut, rytmi ja svengi. Freak Out! -kokoonpanoista kukin miksaa ydinmehuun omia mausteitaan. Sweet Moses -yhtye sinkoaa tyylikokeilujaan 60- ja 70-lukujen brittiläisestä rock-ytimestä.”Suomen Dungen”, sanovat. Kotimainen Mehu kääntää kielen härmäksi, vääntää vadelmaista iskelmäpotikkaa. ”OLV on trio, joka soittaa elektronista musiikkia rock-asenteella”, kirjoittavat pojat itse. Ja Mesopotamia sitten – instrumentaalisesti svengaavaa urku-kitaragroovea vähän Niemisen ja Litmasen hengessä.

Kollektiivista kajahtaa

Jossain vaiheessa ajattelin piirtää Freak Out! -yhtyeistä sukupuun, mutta tulos olisi ollut hyvinkin simppeli: periaatteessa samat heput vaikuttavat ristiin ja rastiin kaikissa kokoonpanoissa.

Sweet Moses ja Kotimainen Mehu ovat yksi ja sama yhtye: Juho Ojala, koskettimet, laulu, Joni Ranta, puhaltimet, taustalaulu, Lauri Laine, basso, Joonas Vainiola, rummut sekä Timo Metsäpeura, laulu, akustinen kitara ja sähköpiano. OLV on yhtä kuin Ojala, Laine ja Vainiola – no guitar, folks. Mesopotamiassa vaikuttavat Lari Pulkkinen,urut, Lauri Laine basso, Kalle Kyttälä, sähkökitara ja Tommi Niskanen, rummut.

Hippimeiningiltähän tuo monipuolisuus haiskahtaa! Aloitetaan tällä:

Sweet MosesSweet Moses ja ”Bom Bom! Or the Adventure According to Taika-Jim” (Freak Out FO02, 2013 (?))

60-luvun tapaan albumi on herkullinen sekametelisoppa tyylillisesti erilaisia biisejä, niitä sitovat yhteen melodisuus ja laulumaisuus. On rockpoppia, heavypoppia, progepoppia, psykepoppia, jazzpoppiakin. Kuin kuuntelisi 60/70-luvun taitteen Suosikki-lehteä ja sen karvapäägalleriaa.

Valtaosa biiseistä on merkitty T.K.Arvosen nimiin – hyvin on kaverilla muoto – tai muodot hallussa. Bowie, the Move, the Zombies, the Beatles, Pink Floyd – kaikkia näitä maukkaana sekoituksena.

Yksittäisinä kappaleina sävellykset ovat napakoita, popin ja rockin formaateissa hyvin viihtyviä, mutta kuitenkin kekseliäitä. Perinteisen rock-aseistuksen lisäksi biisejä koristellaan mm. puhaltimilla ja syntikoilla, myös moniääninen laulu ilahduttaa. Soolojen sijasta painopiste on rikkaissa, instrumentteja ja yksityiskohtia pursuavissa sovituksissa.

Ja jotta pop-sana ei saisi liikaa keventävää painoarvoa, painotan, että Sweet Moses svengaa ja retrokkaa niin maan perusteellisesti! Erittäin tyylikäs ja tyylitajuinen kokonaisuus, Shindig– ja Flashback-lehtien lukijoille pakollinen hankinta.

Kotimainen Mehu (Freak Out, 2013) EP

Kotimainen Mehu on yhtä kuin Sweet Moses sillä erotuksessa, että yhtyeen kieli on suomi, biisit hieman popimpia ja modernimpia. Helsinkiläisempiä, sanoisin. Peräti siihen asti, että esimerkiksi ”Tapiiria metsästän” -kappaleessa nimetään paikkoja pääkaupungista (Siltanen, Mummotunneli). Ko. biisin voisin musiikillisesti sijoittaa 80-luvun alun powerpopgenreen.

”Hei hei Marylou” – kevyttä bossaa, jonka väliriffissä Procol Harum -muistuma (”Pandora’s Box”), suomalaismelankolinen sävel, kaihoisat sanat. Kuunnellaan sateisena päivänä. Muutenkin tunnelma on hyvin rauhallinen: korkea huone, valkoiset seinät, puulattia. Kotimainen Mehu suodattaa suomalaisen iskelmän parhaita paloja, väliaineena toimii Leevi & the Leavings. ”Ääriviivat” kääntyy bossanovasta vasempaan, progevääntöineen se on kuin Wigwamia popimmillaan.

Kokonaiskuva Kotimaisesta Mehusta on selkeän kaupunkilainen, kertooko EP:n mitta että kyseessä on vielä tyylikokeilu?

OLV (Freak Out FO05, 2014), EP

OLVAllekirjoituksena ”OLV – rauhan, edistyksen ja kosmisen yhteyden puolesta”. Muuten kolmen biisin instrumentaali-EP, mutta ”Valentina” lienee ylistyslaulu 60-luvun neuvostoliittolaiselle naiskosmonautille Valentina Tereshkovalle. Biisi lapsuuden sankarille tämäkin. ”Sirens of Sirius” lisää jytkettä Giorgio Moroderin ja Mecon hengessä. Ei laulua, mutta kerrottu tarina oletetusti ulkoavaruuteen sinkoutuneesta miehitetystä Sputnik 7 -satelliitista. Totta vai tarua?

Mukava tyyliharjoitus, toteutettu kokonaisuudessaan yhden viikonlopun aikana. Tästä pääsemme sujuvasti instrumentaaliseen Mesopotamiaan.

Mesopotamia ”Internationally Wanted: The Story of Paco” (Freak Out FO01, 2011)

MesopotamiaLienee Freak Out! Recordsin ensimmäinen julkaisu, urku- ja kitaravetoinen instrumentaalikiekko vähän Niemisen ja Litmasen hengessä, toki runsaammalla soitinarsenaalilla. Melodisuudessa on kuitenkin paljon samaa: suomalaista metsätietä ja melankoliaa (”Following Captain Walrus”). Samalla areenalla ovat mellastaneet myös ainakin Laika & Cosmonauts  ja Potatoes.

Tunnelma tihenee ”Toma-toesin” mainion jazzfunkin rytkeessä, ”George the Groper” lisää kierroksia, pinkeää kitarapuristusta seuraa ärjy urkuvääntö. ”(The Last Minutes of) Happy Hour” on leppoisampi sointukierrätys, 70-luvun leffan autolla-ajo kohtauksen taustamusiikki: auto kaartelee kapeita alppiteitä. Makoisa sähköpianosoolo. ”Agent Nuggetin” kruunaa Santana-henkinen kitarapurskahdus, lattaria tässä biisissä liikutellaan muutenkin.

Tiukkakäänteistä ”Slow Motion Larsia” seuraa ”King Strawberry”, ilmetty tunnari johonkin brittiläiseen veijarihumoristiseen agenttisarjaan. Pitkä ”Persian Boogaloo” seilaa vähän siellä ja täällä, lienee keikoilla mainio jamibiisi. Tietysti sillä edellytyksellä, että Mesopotamia on vielä olemassa ja tekee keikkoja. Netin mukaan vastaus on kyllä, ja että lavalla bändi ryydittää settiään iskelmäcovereilla.

Sehän istuu tähän musiikkiin mainiosti, sillä Mesopotamiassa on enemmän kyse tunnelmasta ja tunnelmallisesta kokonaisuudesta kuin sankarillisista sooloista. Hipahtaa pippalomusaa, sanoisin.

Retrokki toivottaa Freak Out! Recordsille pitkää ikää, neitseellistä vinyylien raaka-ainetta ja inspiraatiota urien täyttöön.

Pekka

https://fi-fi.facebook.com/freakoutrec

https://soundcloud.com/freakoutrecords

Kuuntelussa: Esa Linna ”This Is Who I Am”, 2013

esa linna this isHäpeilemättä ja ylpeästi voimapop-kategoriassa operoiva artisti ja albumi, Esa Linnan täyspitkä esikoinen.

Runsas vuosi sitten Esa Linnan EP ‒ ja eritoten sen aikaiset Soundcloudista löytyneet biisit innoittivat meikäläisen hyvinkin positiiviseen arvioon miehen powerpop-näkemyksestä. Kuulin ja koin miehen musiikin yhdistelmäksi perusamerikkalaista, aika raskaalla kädellä kohdeltua kitararockia ja brittiläistä, Beatles- ja ELO-melodioissa uitettua laulupoppia.

Tuon EP:n aikaisista kappaleista osa on periytynyt tälle kymmenen biisin debyytille, EP:n ”Meat Market” tosin eri miksauksena. Tuolloin Esa julkaisi kappaleen eriskummallisessa teknomoodissa.

Teknomiksauksen reivaus voimapop-muottiin liittynee myös Linnan tee-se-itse-tapaan työskennellä. Eri aikoina, ehkä eri olosuhteissa ja erilaisissa jaksoissa soitetut, äänitetyt ja miksatut biisit muotoutuvat väkisinkin itsenäisiksi persoonikseen. Monipuolisuus sekä tyylien ja toteutusten kirjo ovat asioita, jotka tuovat elävästi mieleen Bruce Brodeenin Not Lame -merkin julkaisemat ja jakelemat powerpop-lätyt. Samaa verevyyttä löytyy miehen nettisivujen mukaan häntä inspiroineiden artistien tuotannosta: The Who, Cheap Trick, Jason Falkner, Alice Cooper Band

Ohjat omissa käsissä

Mies soittaa tällä ”This Is Who I Am” -kiekolla lähes kaikkia soittimia itse. Rummuissa vauhtia piiskaa Seppo Alvari Pohjolainen, Roger Joseph Manning Jr. (ex-Jellyfish) antaa väriä ja nimeä koskettimissa tälle levylle päätyneessä, viime vuoden EP:n nimikappaleessa ”She’s Not a Human Being”. ”A Drop in the Ocean” esittelee Esan tyttären Miljan taustalaulussa.

Juuri ”A Drop in the Ocean” -biisi allekirjoittaneen alun perin Esa Linnan musiikkiin sytytti. Luontevasti monessa osassa etenevä, melodisesti kohottava ja sieluun vetoava sävellys sekä rikkaasti ja tukevasti hyökyaallon lailla vyöryvä toteutus koskettaa. Kappale on kaukaista sukua Arto Tammisen ”Neljän ruuhka” -sävellykselle. Ja se puolestaan jollekin Jeff Lynnen ja myös John Lennonin biisille ‒ ainakin henkisesti. Ne kaikki ammentavat yhteisestä melodia-nimisestä lähteestä matkalla mollikylvyssä henkistyen. Majesteetillinen.

Tuon kappaleen vastapainoksi albumilta löytyy myös pari akustisvoittoista, ehkä Egotrippimäistä vetoa (”Reuna”, ”Dawnbreaker” ‒ molemmissa miellyttäviä ruohontuoksuisia yksityiskohtia) sekä napakampia, enemmän kitararock-perinteeseen nojaavia pläjäyksiä. Kappaleet eivät kuitenkaan ole puolihuolimattomasti parista soinnusta kokoonkursittuja heittopusseja. Esimerkiksi ”D.I.Y.” puskee sielukkaasti ja voimalla, tarttuva ja säkeistöjen paineet purkava kertosäe osuu suoraan aivojen mielihyväkeskukseen.

”Isi, mitä se powerpop oikein on?”

Voimamelodiaa. Kitaravetoa. Kiimakomppia. Etukenovokaalia. Hunajakööriä. Jos powerpop pitäisi määritellä yhdellä musiikkinäytteellä, se voisi hyvinkin olla juuri ”D.I.Y.” kipakoine sooloineen ja melodisine väliosineen.

Tähän genreen, sen popimpaan laitaan istuu hyvin myös jo Soundcloudista löytynyt ”False Flag Show”. En ole niin postimerkkeilijä, että pystyisin sanomaan onko tämä sama versio. Biisin elementit ovat harmoniselle powerpopille tunnusomaisia: simppeli Emitt Rhodes- ja sitä kautta Jeff Lynne- ja Paul McCartneymainen, music hall -perinteinen, melkein marssirytmillä toteutettu melodia, jousimausteet ujuttavat toteutuksen ELOn klassispoppis-maailmaan.

Kaiken kaikkiaan monipuolinen kokonaisuus parhaassa powerpop-hengessä. Käsittääkseni joku biisi on jo löytänyt tai ainakin löytämässä tiensä jollekin genren kansainväliselle kokoelmalle. Suomi maailman kartalle powerpopilla!

Pekka

Esa Linna: This Is Who I Am (Castello Recordings CASTELLO 2, 2013)

www.esalinna.com