• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 132 318 hits

Teri Mantere ”Everything Needs to Breathe”, 2020

Näinkin voi käydä: kaveri julkaisee vuosien varrella persoonallisia muutaman biisin omakustanteita – haastavia, mutta lupaavia, akustisvoittoisia ja vapaasti sekä pelottomasti leijuvia biisejä, ei välttämättä perinteisiä biisikaavoja noudattavia. Olisiko harrastus muitten musiikkipuuhien ohessa? Kaksi Teri Mantereen ep:tä arvioin Retrokissakin, nimiä pudotellen kuten tapanani on. Vihjeitä oli vähän, mutta tartuin hanakasti pienimpiinkin. En toista niitä, arviot löydät hakutoiminnolla tuosta ylhäältä oikealta.

Parin vuoden tauko, suunnan hiontaa ja katso: Eclipse Music julkaisee täysimittaisen, mestarillisen ”Everything Needs to Breathe”. Samalla, kun Mantere on kehittänyt ilmaisuaan, myös maailma ympärillä on pyörähtänyt. Meillä on Ryley Walker, meillä on Ed Sheeran, meillä on valtava määrä heistä innoituksensa saaneita muusikoita. Ja korostan, että ennen kuin oli Ed Sheeran tai Ryley Walker, meillä oli Teri Mantere.

Levyn saatteessa lukee, vapaasti suomennettuna, että siinä kuin Terin aikaisempi tuotanto oli suht oma- ja vaihtoehtoista, uusissa kappaleissa on tuoretta pop-ilmettä ja aiempaa enemmän laulaja-lauluntekijäperinnettä. Toteutustapa on sama kuin aiemmissa omakustanteissakin: Teri Mantere vastaa kaikesta, laulusta, kitaroista, bassoista, koskettimista, perkussioista – ja tietysti sävellyksistä ja sanoituksista. Poikkeuksena ”Quota”, jossa vierailee laulaja ja viulisti Aili Järvelä – huikea, elämää isompi, pakahduttavan kaunis kappale!

Ilmava ja rytmikäs. Näitä kahta adjektiivia käyttäisin, jos kölin ali uhattaisiin vetää. Akustiset kitarat säestävät ja rytmittävät, antavat korkealla piruettejaan tekevälle laululle herkän ja harkitun esiintymislavan. Jossain laulukin on instrumentti (”Beautiful Being”), mieleen muistuu Joanne Newsom, toisaalla David Crosby. Muualla lauluäänessään on jo aikoinaan vinkkaamiani Tim ja Jeff Buckleyta. Kappaleista en halua käyttää termiä ”biisi”, sillä Mantereen harkituilla siveltimenvedoilla maalatut sävellykset ovat teoksia joka ikinen. Omanlaisiaan, persoonallisia, välillä herkkiä, välillä hurjia. Yksityiskohtia on valtavasti – soitinnuksia, monikerroksista laulua, mainioita kosketinosuuksia, pirskahtelevia rytmisoitinkorostuksia.

”Everything Needs to Breathe” – henkeä ja hengittävyyttä tällä Teri Mantereen ensimmäisellä ”isolle” merkille tehdyllä albumilla todella riittää. Suosittelen keskittynyttä kuuntelua, pelkkä kuuleminen jättää ison osan hengestä piiloon. Levystä on tulossa myös vinyyliversio.

Teri Mantere: Everything Needs to Breathe (Eclipse Music ECD 2020103, 2020)

Esa Kotilainen ”Tellus”, 2019

En lainkaan ihmettele, että Esa Kotilaisen uusimman teoksen julkaisukonsertti järjestettiin Temppeliaukion kirkossa: jo nimibiisi ”Tellus” nousee taivaan ääriin porisevien syntikoitten ja Anssi Nykäsen perkussioiden rytmittämän alun jälkeen. Kohtalokas, hitaasti kierroksia keräävä, kuulaiden koskettimien kartoittama melodia. Taustalla kohisee avaruus. Mahtava ja mahtipontinenkin aloitus Kotilaisen hienolle uutuudelle. Kuulenko jylhässä biisissä maapallon tuskankouristuksia, tai ainakin alistunutta melankoliaa?

Tuotteliaan ja musiikillisesti monipuolisen Kotilaisen uraan on mahtunut niin haitarimusiikkia, soivia koneita, muokattuja luonnon ääniä kuin Wigwamin progepoppiakin. Henkilökohtaisesti miellän hänet kuitenkin ennen kaikkea syntikkavelhoksi – tälläkin levyllä kosketinarsenaalia on pitkä lista. Varmemmaksi vakuudeksi kansien kaneetti lupaa, että ”No computers were used in this production”.

”Tellus” ja sen viisi kappaletta edustavat tutumpaa ja turvallisempaa Kotilaista. Nykäsen rummut pitävät musiikin liikkeessä, melodiakoukkujen ympärillä kuohuu, pulputtaa, jyrisee. On ”Tellus”, ”Musta kuu”, ”Punainen kuu”, ”Seulaset” ja ”Avaruusromua”, vilkkuvia tähtiä ja mustaakin mustempaa avaruutta, myöhäisillan ja yön musiikkia. ”Punaisen kuun” itämaisia kiemuroita maustaa Nykäsen rumpujen lisäksi Lauri Porran basso. Kun hymnimäinen ”Seulaset” kiertyy loppuliukuunsa, huomaa tehneensä Kotilaisen johdattamana melkoisen matkan sisäavaruuteen.

”Tellus” soi samoilla taajuuksilla, joilla jo Kotilaisen ”Turquoise Planet” kiehtoi. Sävy on nyt ehkä tummempi, varjot pidempiä. Samalla ”Tellus” on loistava osoitus pitkän linjan muusikon horjumattomasta näkemyksestä ja tyylitajusta.

Pekka

Esa Kotilainen: Tellus (Presence PRECD 073, 2019)

Halla ”Kaukaa tuolta”, 2019

Kokkolan seudun monitoimimiehet jälleen jykevän rockin asialla: Moonwagon-trio Joni Tiela, Janne Ylikorpi ja Jani Korpi junttaavat omaa yhtyettään suoraviivaisempaa komppia lauluntekijä, laulaja ja kitaristi Tommi Tuomalan tueksi ja turvaksi. Halla on kvartetin nimi, musiikkinsa monipuolisuus on vaivannut allekirjoittanutta aikansa – kuulutan yksi-ilmeisiltä vaihtelevuutta ja nyt sitä saan.

”Kun sä lähdit pois” on kantrahtavaa menoa, vähän rockaavaa suomi-iskelmääkin, ”Tuhkaa” ja muutama muu jyrää vanhakantaisesti vaikkapa Uriah Heepin hengessä, ”Kuin itsestään” on puolestaan nätti akustinen balladi. ”Onni” sijoittuu instrumentaalisesti Moonwagonin avaruudelliseen maisemaan, biisinä se on jäntevä kertosäkeinen voimaballadi – koipi monitorin päälle, tukka tuulettimella takaviistoon. Kitarasoolo on komea. Sitten ”Viidellä pennillä”: tikkaava, nikottelevakin rokettirolli Albert Järvis-sooloineen. Nimibiisissä on mystistä ilmavuutta, instrumentaalista loistoa, CMX voisi olla tässä referenssi. Tuossa biisissä vilahtaa Jethro Tull, tai no, enemmänkin kuin vilahtaa. Yhden biisin olisin suosiolla jättänyt varikolle, vaikka uumoilen, että keikalla se toimii yleisön käynnistäjänä.

Itsenäisinä kappaleina Tommi Tuomalan biisit ovat hyvinkin toimivia. Jokaisesta löytyy koukkua ja ilmettä, soitto tarjoaa potkua silloin, kun sitä tarvitaan, ja vastaavasti herkkyyttä. Kitarat möyryävät nautittavasti, laulaja Tuomala eläytyy kunkin kappaleen tyyliin. Sanoituksissa liikutaan välillä jopa murhaavan synkissä maisemissa: Halla on siksikin kuvaava nimi.

Saatekirjeessä lukee lainausmerkeissä, että ”Hallan musiikissa Led Zeppelin kohtaa Kauko Röyhkän”. Ensimmäistä löydän vaikkapa ”Fiskars”-biisin terävästä riffittelystä, jälkimmäistä kerronnasta. Jos noustaan astetta ylemmäs, voisi Hallan musiikkia kuvailla valon ja varjon leikiksi, ronskiksi ja rennoksi – suomi-rockiahan tämä kuitenkin on.

Halla: Kaukaa tuolta (hlcd02, 2019)

Jarmo Nikku ”Line by Line”, 2019

Superkitaristin ensimmäinen sooloalbumi, omaa sävellystuotantoa kahta Jari “Heinä” Niemisen biisiä lukuun ottamatta. Lohdullisen melodista jazzrockia tai fuusiota, kuuntelijaa hellitään sujuvilla kitarakuvioilla ja sulavilla sooloilla. Ei riitasointuja, ei itsetarkoituksellista vääntöä eikä oman erinomaisuuden alleviivaamista. Jarmo Nikku on nöyrästi musiikin – ja kitaran – asialla. Tarkoittaen myös, että silloin, kun on suvannon paikka, se maltetaan jättää väreilemään.

Ettäkö pelkää vingutusta? No ei todellakaan, sillä kitaristeja Nikkua ja Niemistä vauhdittavat rumpali Topi Kurki ja basisti Jari Heino. Svengaa niin maan perinpohjaisesti, silloin kun tarvitsee! Peruskvartettia täydentävät koskettimissa Tuomas Kesälä ja Timo Pratskin, puhaltimissa Panu Syrjänen ja Jukka Tiirikainen sekä perkussioissa Leevi Leppänen, tekijämiehet asialla siis.

Lokeroituna ”Line by Line” osuu 70-luvun puolivälissä aloittaneiden melodisten kitaristien kuoroon, sinne Steve Khanin, Al Di Meolan, Georg Wadeniuksen ja Janne Schafferin teosten rinnalle. Ja kun nyt Khan mainittiin, niin korotan panoksia nimeämällä Steely Danin. Vaikka ”Line by Line” on puhtaasti instrumentaalikiekko, se tuo vahvoja muistumia Steely Danin parista viimeisestä klassikosta: ajattomat ”Aja” ja ”Gaucho” – jolla jälkimmäisellä valtaosan kitaroista soitti juurikin Steve Khan. Enkä pysty ohittamaan Nikun sävellysten tyylillistä samankaltaisuuttakaan Beckerin ja Fagenin vastaaviin. Laadussa siis löytyy. Esimerkiksi ”Blues Express” voisi olla ”Bodhisattvan” muinainen esi-isä, väkevämpi lihansyöjä tosin.

Pari biisien nimiin ulottuvaa kunnianosoitusta kertovat Nikun diggauksen kohteista, ”Hiram B” ja ”How’s Wlodek” – tietty Bullockia ja Gulgowskia tarkoittaen (”dedicated to Vesa Aaltonen”, lukee kannessa jälkimmäisen kohdalla – Made In Sweden mainittu!). ”Hiram B” on letkeä mutta ei laiska, ”How’s Wlodek” riffittelee sähköpianopatjalla funkysti, mainiot soolot molemmissa.

Nyt soi ”Hat Matter” -biisin soolo, välillä tuplattuna. Se saa irvistämään – mielihyvästä! Just noin minäkin soittaisin, jos siis osaisin ollenkaan soittaa! Järkyttävän sujuvaa ja melodista, aina tippuu jaloilleen. ”Bluesville Expressissä” kitaristit kirittävät ja kurittavat toinen toistaan, Nikku vääntää slidellä, Nieminen nokittaa. Ja sitten Niemisen akustinen ”Just a Little Bit” – herkkä kahden kitaran helisevä duetto. Periaatteessa yksi kitarakuvio ja sen muunnelmia. Mutta toimii, kuten koko albumi!

Pekka

Jarmo Nikku: Line by Line (Turenki Records TurenkiLP 14200-77, 2019)

Help Yourself ”5” (1973, 2004, 2019)

Ainutlaatuinen yhdistelmä englantilaista, vihreiden nummien romantiikkaa – pastoraalia, sanoisi joku – ja Amerikan länsirannikon sähköistä hippimeininkiä, askeleen päässä Man-yhtyeen sähköisyydestä. Brittien vastine Buffalo Springfieldille ja Quicksilver Messenger Servicelle. Kosketinsoittaja, biisintekijä ja laulaja Malcolm Morley, kitaristi ja laulaja Richard Treece, basisti Ken Whaley ja rumpali Dave Charles sekä satunnaiset tuuraajat hallitsivat pehmeän ja kovan, makean ja suolaisen. Help Yourself siis.

Diggareiden piirissä yhtyettä palvottiin, mutta piiri taisi olla liian pieni – tässä maassa suosio perustui Musan ylistäviin levyarvioihin.

Tarina kertoo, että Help Yourself -miesten motivaatio hiipui, kun yhtyeen neljäskään levy, ”The Return of Ken Whaley” ei saavuttanut haviteltua menestystä. Yritystä oli vielä seuraavaankin kiekkoon, mutta tulokset jäivät hajanaisiksi, vaikka levy-yhtiö uutta tuotetta peräsikin. Pääasiallisen säveltäjän Malcolm Morleyn puhti oli poissa. Yhtye päätti kuitenkin yrittää, ja nauhoitti kahdeksan kappaletta kesällä 1973. Ei riittävästi materiaalia julkaisuun, pääteltiin. Myöhemmin Ptolemaic Terrascope -lehti julkaisi biiseistä kolme, yksi päätyi Morleyn soolokiekolle. Levyn etukansikin saatettiin valmiiksi: Rick Griffin -tuotantoa vuodelta 1973 – teemana jakoavainmies ”Monkey Wrench” -biisin mukaan.

”Minulta kysyttiin vuosien varrella jatkuvasti, milloin Help Yourself -yhtyeen seuraava albumi ilmestyisi. Vastasin aina, että äänitykset jäivät kesken, ei ole valmista julkaistavaa. Lopulta mietin, että taitaisi olla helpompaa ja nopeampaa viimeistellä kiekko julkaisukuntoon, kuin käyttää aikaa selityksiin”, kertoo Morley tämän vinyylijulkaisun liitteessä. Niinpä vuonna 2003 Morley, Treece, Whaley ja amerikkalainen rumpali Kevin Spacey äänittivät kahdeksan jo tallennetun kappaleen lisäksi vielä kolme biisiä – ”5” voitiin siis julkaista, alun perin CD-muodossa, ja tänä keväänä myös pienipainoksisena vinyylinä.

Alkuperäistä nelikkoa täydentävät Kevin Spaceyn lisäksi muutamilla biiseillä kitaristit Sean Tyla ja Deke Leonard.

Hämmentävää kaikessa on, että vuonna 1973 äänitetyt biisit limittyvät lähes saumattomasti kolmekymmentä vuotta myöhemmin värkättyihin kappaleisiin! ”The Rock” on se suolainen, “Willow” makea. Edellinen pitkähkö, kevyen kompin ja raskaan kitaran sekä utuisten urkujen yhdistelmä – täydellistä englantilaista psykedeliaa Man-hengessä. ”Willow” leijailee akustisten kitaroitten näppäilykuvioiden koristamana vailla sähköisiä soittimia, nätti kuin mikä. ”Alley Cat” on tuolta väliltä: hitaasti keinuva, urkujen ja sähkökitaran värittämä äkäinen balladi. Ja sitten ”Duneburgers”, Neil Young ja Crazy Horse -territoriossa rauhallisesti kehittyvä, Richard Treecen ja Sean Tylan kitarataistoon yltyvä erämaablues.

Vaikka Malcolm Morley itse toteaa sävelkynänsä aikoinaan tylsistyneen neljän ensimmäisen Help Yourself -albumin jälkeen, sitä ei kyllä tältä istumalta havaitse. Ja kyllähän väite tuntuu oudolta, kun muistaa Morleyn myöhemmän vahvan panoksen Man-yhtyeessä – toki uusi ympäristö saattoi avittaa sävelten syntymistä.

”5” on kokonaisuutena mainio, ja mainio täydennys Help Yourself -diskografiaan. Musiikissa on ajattomuutta ja avaruutta, se on tehty aivan muilla perusteilla kuin rakkaudesta rahaan.

Pekka

Help Yourself: 5 (HUX 054 (CD, 2004), Sugarbush SB 057 (vinyyli, 2019))

Doug Ashdown ”The Age of Mouse”, 1970

Pitihän tämäkin albumi tarkistaa, kun se jollain messumatkalla osui näköpiiriin. Jospa Doug Ashdown ja ”The Age of Mouse” olisi löytämistään odottava psykemonsteri, folkharvinaisuus tai barokkihelmi? Miehestä en tiennyt muuta kuin että harvinaisen epäcoolin kansikuvan oli sallinut. No, nettihän paljasti, että kyseessä on Australiaan lapsena muuttaneen englantilaisen laulaja-lauluntekijän neljännen albumin jenkkiversio, kengurujen maassa levy oli julkaistu Australian ensimmäisenä tuplakiekkona. Folk, soft rock ja countrykin on tyylisuuntina mainittu.

Musiikkia leimaavat Ashdownin komea, mitäänpelkäämätön lauluääni ja värikkäät orkesterisovitukset. Lauluissa on tarinankerrontaa vaikkapa Harry Chapinin hengessä, Ashdown sukeltaa tosin arkipäiväisiä tilanteita ja tapahtumia syvemmälle, punaisena lankana lienee elämän oravanpyörä.

Joissain tapauksissa biisit ovat samassa oravanpyörässä, kiireisiä ja täysiä, Ashdownin laulu painaa armottomasti kaasua. Scott Walkerin tapauksessa mahtipontiset sovitukset nostavat biisit täysin uudelle tasolle, elävät välillä omaa elämäänsä, hengittävät. Ashdownin epäonneksi ”The Age of Mousen” sovittajalla ei ole ollut samanlaista tyylitajua, pauhu imaisee ilmat. Ashdownin laulut olisivat ansainneet parempaa, sillä niissä on keskivertoa enemmän jujua. Nyt sovitukset möyhentävät kappaleet samaan tasapaksusti tuuttaavaan viihdemuottiin.

Monipuolisemmilla sovituksilla Ashdownin äänikin olisi saanut enemmän painoarvoa. Esimerkiksi paatoksellinen laulu “I’ve Come to Save Your World” -biisissä osuu värikkääseen Demis Roussos -territorioon, vibratossakin löytyy. Kontrasti laulun ja orkesterin säästeliään säestyksen välillä toimii. Toisaalla molemminpuolinen maltti olisi ollut valttia.

Ei unohdettu mestariteos siis. Pitänee kuitenkin kuunnella myös vuoden 1974 ”Winter in America”, joka sekin on tullut jostain haalittua. Yrittänyttä ei laiteta.

Pekka

Doug Ashdown: The Age of Mouse (Coral CRL 757514, 1970)

Maury Muehleisen ”Gingerbreadd”, 1970

Mitäpä sitä levykaupoista ja -messuilta puolen vuosisadan keräilyn jälkeen vielä metsästäisi? Uusia – siis nuoria, vasta-aloittaneita tuttavuuksiahan osuu aina vastaan ja vakiintuneiden suosikkien repertuaaria tulee täydennettyä. Klassikkopuolen suhteen olen alistunut epätäydellisyyteen – kuulemattomat äänitteet eivät maailmasta lopu. Viime vuosina sattuma on säännöllisesti johdattanut eteen 60- ja 70-lukujen menestymättömien artistien ja yhtyeitten folk-, folkrock- ja countryrock-kiekkoja. Elektra, Capitol, Warner Brothers, Columbia – isojenkin merkkien kätköistä löytyy hetkessä haudattuja albumeita, joille tämän maan tai edes Euroopan markkinat eivät ole olleet tavoittelemisen arvoisia.

Esimerkiksi tämä Maury Muehleisenin ainoaksi jäänyt kiekko on vilahdellut ajan ja alan julkaisuissa ja artikkeleissa. Vasta nyt pääsin osalliseksi musiikista, lähes puoli vuosisataa ilmestymisensä jälkeen.

Yhteys Jim Croceen oli tiedossa, tuottajakrediiteissä Terry Cashman ja Tommy West kertoivat oma tarinaansa: akustisvoittoisesti toteutettuja, tavallista kunnianhimoisempia lauluja Muehleisenin miellyttävän melodisen, hauraan lauluäänen tulkitsemina, kaikki sävellykset ja sanoitukset omia. Nimisoittajat (mm. Eric Weissberg, David Bromberg) virittävät sovituksiin USA:n länsirannikon maanläheistä kepeyttä. Joitain biisejä on ryyditetty jousilla ja puhaltimillakin. Yli ei kuitenkaan ammuta, vaan mennään kappaleiden ehdoilla: jos muuta ei tarvita, riittäköön Muehleisenin oma akustinen kitara.

Sanoituksissaan Muehleisen ei ole protestoija eikä ystävänsä ja soittokumppaninsa Jim Crocen tapaan ironinen, kantaaottava tai filosofinen isojen tarinoiden kertoja. Romantikkoa hänessä sen sijaan on, ja ympäristön ystävää, levyn kansitaide kuvaa tätä hyvin. Kaivoin tähän samaan kuuntelusessioon Crocen levyjä ja huomaan Muehleisenin kitaran ison roolin Crocenkin musiikissa. Keikoilla muodostivat kuulemma taidokkaasti ja tehokkaasti soivan akustisten kitaroitten parivaljakon. En hetkeäkään epäile.

Täsmennän vielä kohtalokkaaksi muodostunutta Jim Croce -yhteyttä: Muehleisen soitti etevänä kitaristina Crocen pienessä taustayhtyeessä, myös tämän ”Bad Bad Leroy Brown”- ja ”Time in a Bottle” -miehen Cashman & West -parivaljakon tuottamilla levyillä. Muehleisen oli Crocen matkassa myös lennolla, joka päättyi järkyttävästi koneen rysähdykseen pellolle Lousianassa. Kukaan mukana olleista ei selviytynyt. Muehleisen oli tuolloin, 20.9.1973 vasta 24- ja Jim Croce 30-vuotias.

Ehkä Muehleisenin albumi ei ole se metsästämäni täydellinen, unohduksiin jäänyt mestariteos. Mukava täydennys kuitenkin. Tämänkaltaisten löytöjen vuoksi loppumattomien levylaatikoiden selaaminen ja ystävien ystävällisten vinkkien seuraaminen tekee harrastuksesta mielekästä.

Pekka

Maury Muehleisen: Gingerbreadd (Capitol ST 644, 1970)

PS. ”Gingerbreadd” jäi Muehleisenin ainoaksi albumiksi. Hänen perheensä on myöhemmin julkaissut levyn cd:nä, samoin kuin toisen kiekollisen kotiäänityksiä. Vaatimaton, musiikille omistautunut mies, toteavat Muehleisenin sisar ja äiti miehen muistolle omistetulla saitilla.