• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 36 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Sirja & Konfuusio ”Mielen sensuuri”, 2017

sirja-ja-konfuusio”Moi Keijo ja Pekka! Kiitos hyvästä ja hauskasta blogistanne. Tässä tammikuussa 2017 julkaistava debyyttialbumini.” Näin alkaa Sirja Puurtisen kirjoittama saate, aiheena hänen ja yhtyeensä debyytti ”Mielen sensuuri”. Sirjan mainitsema julkaisuajankohta tarkoittaa vinyyliä, koskapa cd tuli postissa jo joitain viikkoja sitten.

Mutta nythän onkin jo tammikuu 2017!

Virallisempi tiedote toteaa, että ”Puurtisen tavoite on pyrkiä tarjoamaan isolle yleisölle omaperäistä ja ajattelua vaativaa hengenravintoa vastapainona kaupalliselle tarjonnalle”. Ainakin osan tuosta tavoitteesta ”Mielen sensuuri” kyllä selättää, sen verran omaperäistä ja täräyttävää indierockia musiikki on. Hauras runotyttö Puurtinen ei ole, vaikka kappaleiden nimissä ja sanoituksissa riimitelläänkin. Nuorta vihaista naista hänessä on, mutta myös ihmetystä elämän ilmiöiden edessä.

Ison yleisön halattavaksi albumi saattaa kyllä vaatia liikaakin ajattelua ja avarakatseisuutta.

Sirjan sävellyksissä on särmää, samoin toteutuksissa, laulusta puhumattakaan. Naispuolinen Kauko Röyhkä ja hänen Narttunsa ehkä? Puurtisen ärhäkkä laulu ei jätä kylmäksi, taipuisista melodioista ja kurveja nuolevasta äänestä tulee mieleen Costi, puristuksesta ja intohimosta ehkä Moon Cakes -yhtyeen Aino Roivainen.

Biisit eivät sovi jokapäiväisiin kaavoihin, sähköistä vääntöä riittää. Silloin, kun sanoitukset vaativat, osataan hiipiä ja hissutella ja sitten taas päästellä menemään kuten sähköisessä ”Erehdys”-bluesissa. Sitä edeltävä ”Pääni on vankila” taas tarjoaa häröilyä ja pään sisäistä sekasortoa. ”Hiljainen paluu” aloittaa kulkunsa rauhallisesti, mutta kasvutarina kasvaa suorastaan kosmisiin mittoihin säröisen kitaran ja taustalla huojuvien koskettimien kannattamana. ”Kehyksissä eksyksissä” on popmainen, jopa iloisesti hyppelehtivä, ja sellaisenaan keventää levyn aika vakavaa ilmettä.

Vaikka kaikki biisit ovat Puurtisen käsialaa ja arvatenkin sielunmaisemaa, Ossi Nurmela, Tommi Wehmas ja Jussi Peevo vyöryttävät niihin omaa suurieleistä paatostaan, välillä räkärockin sekasortoisellakin svengillä (”Pääni on vankila”), välillä kunnioitettavalla tyyneydellä ja itsehillinnällä (”Humallun hurmiosta”).

”Mielen sensuuri” on varsin valmis debyytti. Ei kuitenkaan kypsä, vaan medium ja hieman verestävä, sellaisista voimaantuville.

Pekka

Sirja & Konfuusio: Mielen sensuuri (SIP-0013, 2016)

http://www.sirjakonfuusio.com/

www.facebook.com/sirjakonfuusio

Retrokki kuuntelee: Tomi Salesvuo East Funk Attack ”Rhythm”, 2016

tomi-salesvuoHelppo. Sana, joka tulee etsimättä mieleen rumpali Tomi Salesvuon ja yhtyeensä toisen albumin rytmimusiikista. Melodisuutensa vuoksi helppo kuunnella, jykevän ja elastisen rytminsä vuoksi helppo naputtaa tahtia. Keikalla eittämättä myös helppo bailata – siis niille, jotka bailaavat.

Helppouden toinen puoli on toteuttamisen vaikeus: kuinka ladata kotimainen, osin instrumentaalinen funk niin ytimekkääksi, että kuuntelija ei kuuntele toteutuksen detaljeja ja tihrua mahdollisia stipluja, vaan uppoaa kokonaisuuteen. Siinä Tomi Salesvuo East Funk Attack kyllä onnistuu, sillä soittajat ovat instrumenttiensa huippuja (mm. Marzi ”Nile Rodgers” Nyman kitarassa ja Jarkkis Toivanen möyryävässä bassossa, säveltäjä Tomi Salesvuo aistikkaissa ja rynnivissä rummuissa – rooli tarpeen mukaan). Erityisesti ilahduttavat puhaltimet – Roope Löfllund ja saksofoni sekä Mari Talala ja trumpetti: tiukkaa kuin polttava sinappi.

70-luvulla sen aikaiseen mustaan musiikkiin uponneena ”Funk That War” ja ”Funky Friday” muistuttavat esimerkiksi Earth, Wind & Fire -yhtyeen sekä Princen kunnian päivistä. Ylevät melodiat, riemastuttavasti yhteen soiva yhtye, sielukas laulu. Soulhymni ”We Got It Good” on laulaja Anniina Karjalaisen solistinen näyttö. ”Love (I Need Your Love)”, ”Mr. Prince II” sekä “Funking It With J” vuoroon jytisevät, vuoroon porisevat, Marzi Nyman loistaa, jälkimmäisessä kosketinsoittaja Kasperi Kallio keittää maukkainta Booker T -reseptiään. Hypnoottinen rytmivyörytys ”Messed Up World” -biisissä tarjoaa Nymanin venytyksille ja tiheälle tykitykselle jopa heavyfunk-pohjan.

Kuvittelisin, että tällaiselle iloluontoiselle, taitavasti toteutetulle rytmimusiikille olisi näillä armottomilla aavoilla näinä armottomina aikoina tilausta. Good times!

Pekka

Tomi Salesvuo East Funk Attack: Rhythm (Satomusic SATOMUSIC 10, 2016, vinyyli + cd)

http://www.eastfunkattack.com/

Retrokki kuuntelee: Joensuu Riihimäki ”Where’s the Fire, John?”

joensuuriihimakiMaanläheisten puurtajien toinen rhythm&blues-kiekko, jatkaa siitä mihin debyytti kuuntelijan jätti.

Myönnän auliisti, että tämän arvion laatiminen on ollut työn takana. En oikein itsekään ymmärrä syytä, sillä kyllähän Sami Joensuun ja Kari Riihimäen toinenkin yhteinen kiekko on tasalaatuista ja määrämittaista. Sujuvaa ja sointuvaa, tutun kuuloista. Laulaja-kitaristi Joensuun ja kitaristi Riihimäen lisäksi jämäkkää biittiä ja välillä hiipivää shufflea takovat rumpali Moilu Moilanen ja basisti Jakke Aho.

Myönnän, osa kaksi: olen nirso, odotan paljon ja vielä enemmän. Olen ottanut sen kannan, että jos musiikki ei iske, siitä on turha kirjoittaa puolivillaista, myötäsukaista arviota. Mieluummin sitten ei mitään. Ja sehän tarkoittaa vain ja ainoastaan, että tämä yksi onneton ihminen ei ymmärrä artistin tarkoitusperiä. Ei sitä, että musiikissa olisi jotain vikaa. Tuoteselosteet, jotka vain työstävät levyn julkisuutta eivät jätä lukijalle käteen edes luuta, lihasta puhumattakaan. Artisti on mielestäni ansainnut enemmän.

Entäs sitten ”Where’s the Fire, John?”?

Kuten totesin, tasalaatuista ja viihdyttävää rhythm&bluesia, jykevää komppia, iskeviä kertosäkeitä, viiltäviä kitaravälähdyksiä, hiipivää rytmiä, mukavia instrumentaalisia yllätyksiä kuten banjo. Sanoisin, että kokonaisuutena ihan ok.

Muutamat levyn helmet antavat kuitenkin välähdyksen yhtyeen ja lauluntekijöiden todellisesta potentiaalista – ja ne ovat huomattavasti enemmän kuin ok!

Esimerkiksi rauhallisesti askeltava, harkitusti näppäiltyjen akustisten kitaroitten ja raukean kompin tahdittama ”Whom the Gods Would Save”: ylväs, inhimillinen, Anna Kivisen herkällä taustalaululla henkistetty. Lähestytään Mark Knopfler-territoriota, ja sehän ei ole ollenkaan huono asia! ”The Great Divide” tarjoaa samaa herkkua, nyt Kari Riihimäen sähköisten kitarariffien ja -ulvaisujen vauhdittamana. Aapo Romun sello taustoittaa ”Highway (Which No One Gets Done)” -biisin aavikkomaisemaa. Tässä on samaa kohtalokkuutta kuin Neil Youngin ”Sleeps with Angels” -albumin unenomaisissa ja lohduttomissa tunnelmissa. Sami Joensuun sisäinen Bono pääsee ääneen.

Toisessa ääripäässä ovat vaikkapa sähköisesti rullaava ”Highland Queen” ja ränttätänttää runttaava ”Smokey Lady”. Täydellisessä maailmassa kuuntelija olisi seissyt silmät ummessa vaikut korvista karisten Kari Riihimäen kitaramyrskyssä. Enemmän on enemmän, kuten joku kitarasankari on aikoinaan lohkaissut. Jälkimmäisessä biisissä Joensuun laulu tarjoaa tulta ja tappuraa. Viestini taitaa olla, että ääripäät kunniaan: antaa mennä jos siltä tuntuu, silloin se tuntuu kuulijassakin. Potentiaalia kyllä riittää, sitä ei kannata piilotella.

Pekka

Joensuu Riihimäki: Where’s the Fire, John? (Puuma PUUCD 044, 2016)

http://www.jrofficial.fi/

http://www.facebook.com/joensuuriihimaki

http://www.runningmoose.fi/

 

Retrokki kuuntelee: Unicorn ”Uphill All the Way” (1971)

unicornBrittiläistä countryrockia Yhdysvaltain hengessä.

Joskus suosioon pullahtanut artisti voi ohjata vanhankin ketun uudelle polulle. Vaikutus suuntaa etsiville popparipojille on yleensä vieläkin järisyttävämpi: kun omaa ei vielä ole, laina kuuluu selvästi – eikä sitä aina edes peitellä tai kuorruteta omalla kiilteellä.

Crosby, Stills, Nash ja Young, yhdessä ja erikseen, iskivät kuin leka. Akustiset ja sähköiset kitarat, harmoniat ja monimuotoisetkin melodiat kiehtoivat, kuten myös maanläheisyys. Omakohtaisesti kuulin vaikutuksen, kun törötin muiden varusmiesten kanssa sotkussa ja kuuntelin jotain kautta Upinniemeen tiensä löytäneen akustisen trion musisointia. Leukani loksahti, kun ilmoille kajahti ”Suite: Judy Blue Eyes” harmonioineen kaikkineen. Kuvittelin että tuohon aikaan, keväällä 1973, CSN&Y olisi Suomessa marginaalia. Ja nyt marginaali ilmaantui Upinniemeen. Hämmentävää.

Myös brittiläisen The Late -yhtyeen jäsenet Pat Martin, Ken Baker, Trevor Mee ja Peter Perrier ottivat vaikutteensa samasta kvartetista sekä lähempänä kotinurkkiaan vaikuttaneesta Trafficista. Parikymppiset kaverit olivat jo ehtineet kiillottaa kannuksiaan popin parissa, pari viime vuotta Billy J. Kramerin taustalla. Samaan aikaan kypsyi oma, Yhdysvaltain länsirannikon innoittama musiikki. Kun se tuntui nuorten miesten mielestä olevan valmista poimittavaksi, Transatlantic ilmaisi kiinnostuksensa. Nimeksi muuttui Unicorn, ja ei kun studioon.

Syntyi ”Uphill All the Way”.

Jo albumin kannessa tunnustetaan, että omaan materiaaliin ja ilmaisuun muutenkin ovat vaikuttaneet Neil Young ja Traffic. Ei siis ihme, että mukana on Young-lainana ”I’ve Loved Her So Long”, esikuvaa rivakampana ja lähestyttävämpänä versiona. Koko nelikko laulaa, akustiset kitarat helisevät reippaasti. Alkuperäisen paatosta tässä ei ole: jos Young synkistelee versiossaan kappelissa, Unicorn kirmaa aurinkoisella kevätniityllä. Kaunis ja kaihoisa! Muita lainoja ovat Jimmy Webbin ”P.F.Sloan”, James Taylorin ”Country Road” ja Joe Cockerin ”Something to Say”.

Vaikuttajaksi kirjattua Trafficia löytyy eniten Cockerin biisin tulkinnasta. Raspikurkun omaan, erittäin tiukkaan ja sielukkaaseen vetoon Unicorn lisää hyppysellisen häröilyä ja länsirannikkoa. Versiossa on sähköistä kitaraa, äijäkööriä ja laulussa Winwood-puristusta sekä Ken Bakerin urkuja.

Myös alkuperäistä rockaavammaksi sovitettu ”Country Road” sekä oma hengentuote ”Ain’t Got a Lot of Future” ovat varsin mainioita hippihenkisiä toteutuksia useampine osineen. Jälkimmäisessä Peter Perrier piiskaa kiihkeästi congaa tai jotain muuta perkussiota, välillä biisi laukeaa ilmavaan countryrockiin hivelevine harmonioineen. Olisiko moniosaisuuden innoittajana ”Suite: Judy Blue Eyes”?

Ilmavuutta löytyy myös pianon tahdittamasta ”You, You, You Have” -biisistä, moniääninen laulu, kirkasääniset kitarat, melodiset bassokuviot – samoilla apajilla samoihin aikoihin aloitteli myös America-yhtye. Rytmiä löytyy harmonioiden pehmentämästä ”Please Sing a Song For Us” -kapakkarallista. ”115 Bar Joy” on hyvinkin selkeä johdannainen Stephen Stillsin ”Carry On” -kappaleesta tymäköine bassosaundeineen kaikkineen. Ja sehän puolestaan periytyy Stillsin Buffalo Springfield-aikaiseen ”Questions”-biisiin.

Kokonaisuutena ”Uphill All the Way” yllätti monen vuoden kuuntelutauon jälkeen erittäin positiivisesti. Kavereilla on selkeästi ollut omaa näkemystä ja taitoa soveltaa kuulemaansa, ei vain kopioida. Tästä esimerkkeinä folk-vaikutteitakin sisältävä ”Don’t Ever Give Up Trying” sekä letkeä ”Never Going Back”. Kuuntelua kestäviä, kuten koko albumi.

Unicornin tarina ei päättynyt tähän. Myöhemmin yhtyeen uraa vauhditti mm. David Gilmour. Täältäpä löydät lisää: www.unicornmusic.net

Pekka

Unicorn: Uphill All the Way (Transatlantic TRA 238, 1971)

PS. Syy miksi kaivoin Unicorn-levyn varaston uumenista oli kun Keitsi muisteli epäonnistunutta pakkausratkaisua, joka saattoi muuttaa vinyylin kuuntelukelvottomiksi. Vinyyli oli nimittäin sujautettu kansien väliin liimattuun muovipussiin, jonka sulkijana toimi pätkä vaahtomuovia. Iso virhe! Todennäköisesti jonkin kemiallisen reaktion vuoksi muovipussi – tai vaahtomuovi – muutti osan vinyylin pinnasta röpelöiseksi ja siltä osin aika pitkälle soittokelvottomaksi. Tämäkin eksemplaari räpsähtelee yhdessä biisissä juuri tuosta syystä.

Samaa pakkausinnovaatiota on käytetty muutamissa muissakin levyissä, itse tiedän vain Colosseumin tuplaliven, jonka nakkasin roskiin vuosia sitten.

Retrokki kuuntelee: Red Crickets “II”, 2016

Red CricketsLevollisesti virtaa Aurajoki.

“Red Crickets – indie band from Turku Finland”, määrittelevät kaverit itse itsensä Facebook-sivullaan. Voiko sitä enää yksinkertaisemmin ilmaista, vieläpä mielikuvia herättävästi? Itselleni pelkkä paikkakunta – Turku siis – kertoo taidepiireistä, undergroundista tietysti, sisäänleivotusta intellektualismista, kansainvälisyydestäkin. Ei räyhäkkyydestä, ei kaljanhuuruisesta mesoamisesta, ei rock’n’rollista.

Indie taas – no, sanan ensimmäinen mieleen juolahtanut synonyymi on The Smiths. Lauluvoittoista kitarapoppia, kuten myös Red Crickets. Tosin ainakin levyllä Red Crickets operoi ilman Morrisseyn paahteista laulua ja yhtyeensä vauhdikasta svengiä. Red Crickets on kohtalokkaampi, ”Bohemian decadence!”, julistaa bändin nettisivukin.

Ensimmäistä Red Crickets -tuotosta arvioimme kolmisen vuotta sitten sekä Keitsin että meikäläisen toimesta näin. Ehkä mukana oli sympatiapisteitä, niitä kun kertyy tyylipuhtaasta, tahdikkaasta ja näkemyksellisestä suorituksesta.

Välivuosina yhtyeen sointi on entisestään tarkentunut: soitto – ja varsinkin laulu – on itsevarmempaa ja varmaankin sen ansiosta myös levollisempaa. Perttu Lempisen lauluäänessä on Bill Callahanin matalaa ja soinnukasta auktoriteettia, myös Nick Caven uhkaa tihkuvaa paatosta. Jim Morrison -vainaan eläimelliseenkin alkukantaisuuteen jää hajurako.

Kuten ei edeltäjälläänkään, soitossa ei briljeerata virtuoositeetilla, vaan notkeasti kirmaavalla kokonaisuudella. Varmasta ja elastisesta rytmistä pitävät huolen Marko Karjalaisen rummut ja Tapio Laxströmin basso. Roy Gonzalezin koskettimet – urut ja sähköpiano – sekä Tuomas Polon toisinaan lohduttavasti helisevä, joskus arkisesti komppaava, toisaalla karusti sooloileva kitara värittävät biisejä milloin synkistellen, milloin tunnelmaa kirkastaen.

Turvallisesti boheemi? Sivistyneesti dekadentti? Estetiikkaa 20- ja 30-luvuilta? Red Crickets on tällä kakkoslevyllään löytänyt itselleen ominaisen, hyvinkin toimivan lokeron. Kuvittelen sen dramaattisena ja piilevästi uhkaavana puhuttelevan hyvin kohderyhmäänsä. Entisaikaan tehtävän olisi täyttänyt mahdollisesti Se-yhtye.

Pekka

Red Crickets: Red Crickets II (V.R. Label / Kajahdus VRLP001, 2016)

www.redcrickets.net

www.facebook.com/RedCrickets

Retrokki kuuntelee: Tommy Hoehn ”Losing You To Sleep” (1978)

Tommy HoehnOlkoon Tommy Hoehn esimerkkinä powerpopin 70-luvusta sekä rock’n’rollin ja beatin täydellisestä liitosta.

Samalla kun kuulokkeissa pauhaa The Rubinoosien täysin vastustamaton debyyttialbumi vuodelta 1977, palaan tuohon powerpopin kulta-aikaan – ainakin meikäläiselle se oli sitä. Beserkley-merkin myötä tutuiksi tulivat Rubinoosien lisäksi myös Jonathan Richman, Greg Kihn ja Earth Quake (joskus Earthquake). Kirkassilmäiset nuorukaiset olivat Beatlesinsa, Monkeesinsa ja Zombiesinsa kuunnelleet, ihastelun kohteina olivat ehkä olleet myös Left Banke, Badfinger, Curt Boetcher, Flamin’ Groovies, Raspberries ja Big Star.

Jotkut aloittavat genren historian jo garage-yhtyeistä, ja kyllähän Nuggets-kokoelmallakin löytyy erinomaisia esimerkkejä ilkeän rytmin, sydämellisen melodian ja sulavan harmonian täydellisistä liitoista. Joku siinä yhdistelmässä koskettaa: doowopista ja teinipopista periytyvä viattomuus, sydänystävyyden sinetöivä yhteislaulu, hunajanmakea melodia, veren lämpimäksi pumppaava rytmi. Mestariteokset sykähdyttävät kerta kerran jälkeen, ikään katsomatta. Ja niitä riittää!

Vaikka powerpop ei suuria massoja ole vuosien varrella häirinnytkään – poikkeuksina ehkä Blondie, The Knack ja Cheap Trick, innokas ja omistautunut kannattajakunta sillä kyllä on. En nyt sekoita tähän soppaan samaa liekkiä puhaltavia uuden aallon artisteja, sillä niitähän riittäisi.

Powerpopin yhteydessä pitää mainita erityisesti Not Lame -levymerkki ja -nettikauppa ja sen isähahmo Bruce Brodeen. Hän tutustutti lukuisiin loisteliaisiin artisteihin, jotka olisivat muuten jääneet hämärän rajamaille. Not Lame on menneisyyttä, mutta Brodeen häärii edelleen powerpopin parissa mm. julkaisemalla ja myymällä aiheeseen liittyviä kirjoja. Tällä hetkellä vyörytyksen kohteena on kirja Jellyfish-yhtyeestä.

From Memphis, Tennessee

Tommy Hoehn tuli tutuksi 70-luvun lopulla joidenkin lehtijuttujen myötä. Kotipaikka Memphis, yhteyksiä Alex Chiltoniin ja Chris Belliin, juu kiinnostaa. Samassa poppoossa kuin Jon Tiven ja Van Duren. Levyjä ei tähän maailman kolkkaan pahemmin eksynyt. Tämä ”Losing You To Sleep” on hänen esikoisalbuminsa, alun perin se ilmestyi vuonna 1977 nimellä ”Spacebreak” pienellä Power Play Records -levymerkillä. Iso London kiinnostui, ja julkaisi saman kiekon eri nimellä ja eri kannella seuraavana vuonna.

”Losing You To Sleep” on paitsi erinomainen powerpop-levy, samalla hyvä esimerkki genre-rajojen epämääräisyydestä. Joskus upotaan syvälle pehmoballadiin, toisaalla rämistään ja rytkytään, tuolla otetaan kantaa purkkaan ja jytään, tässä tarjotaan suurelle yleisölle sliipattu poppis. Monipuolisuutta, sanoisi joku, sillä kyllä se ydin eli vetoava melodia jokaisesta löytyy. Toisinaan samanlainen mikstuura ärsyttää, parhaissa tapauksissa – kertyneiden kuunteluiden myötä, se kertoo taitavasta ja moniulotteisesta tekijästä.

Nimikappaleessa on samanlaista koskettavaa ja viatonta melodisuutta kuin Todd Rundgrenin vastaavissa, esimerkkinä vaikkapa ”Can We Still Be Friends”. ”Losing You To Sleep” ei ole rytmillisesti ihan tango eikä lattarikaan, se soutaa ja huopaa rytmikkäästi. Boz Scaggs? ”The Heat” taas on sitä, mitä kai yleisimmin pidetään powerpoppina: terävästi nytkivä, ilkeän kitarasoolon rehevöittämä voimabiisi. ”She Might Look My Way”, ja toisena tekijänä Alex Chilton. Puolinopea, hieman epätäydellinen mutta siksi niin inhimillinen ja vetoava – aivan kuten Big Starin tuotanto. ”Fresh Matches” taas on pomppiva purkkabiisi tyylikkäine kitarakuvioineen.

Levy on äänitetty ja miksattu Ardent-studiolla, tuttu mm. Big Starin kotipesänä. Ehkä studion rhythm&blues-juuret yhdistettynä Tommy Hoehnin käheään lauluääneen ja kiihkeään tulkintaan selittää levyn terävyyden: biiseissä ei velttoilla, rytmit ovat tiukkoja, kitarat viiltäviä, aikaa ei tuhlata tyhjänpäiväisyyksiin. Levyn kansissa ei ole mainittu tuottajaa, mutta joku blogi ehdottaa sellaiseksi Alex Chiltonia. Ehkä näin onkin.

”Fight You (Anytime)” tulittaa litsareita puoleen ja toiseen, Hoehn pusertaa laulua, Gene Nunez soolokitaraansa. ”Blow Yourself Up” muistuttaa katkonaisella, etukenoisella rytmillään nimibiisiä, John Hamptonin rummut ja Keith Youngin basso tarjoavat räjähtäville kitarakuvioille väkevän tuen. Kunnon powerpop-albumin tapaan ”Losing You To Sleep” on lyhyt, ykköspuoli runsaat 15 minuuttia, kakkonen vaivoin pidempi. Lyhyestä virsi jne.

London ei syystä tai toisesta päättänyt jatkaa Hoehnin sopimusta, vaan kaveri sai pärjäillä omillaan. Aina rahatilanteen salliessa mies painui studioon, joitain kiekkoja julkaistiinkin, suurin osa Frankenstein-levymerkillä. Sen arveltiin olevan miehen oma. Hoehn niin sanotusti näkyi vain harvoin tutkassa ennen ennenaikaista kuolemaansa. Not Lame välitti levyistä joitain, nykyisellään albumeita ei taida oikein löytyä. Ja se on sääli, sillä vaikka Tommy Hoehn on jäänyt Memphis-mafian hohdokkaampien tekijöiden varjoon, hänen musiikkinsa kuuluu powerpop-eliittiin.

Pekka

PS. Spotify tarjoaa “Losing You To Sleep” -albumin muokattuna versiona, mukana on useita bonusraitoja, esimerkiksi Chris Bellin kanssa sävelletty ”Cuba” kolmena eri versiona, alkuperäinen biisijärjestys on kellistetty. Julkaisijaksi mainitaan Milk & Soda Records ja vuodeksi 2010 – vuosi, jolloin Tommy Hoehn menehtyi syöpään. Onko Hoehnin oma merkki ja oma biisimix, en tiedä. Sama versio löytyy näköjään myös Amazonin kautta, pitänee bonusbiisien vuoksi tilata.

Tommy Hoehn: Losing You To Sleep (London PS 719, 1978)

Retrokki kuuntelee: Love ”Love”, 1966

LoveBilebändin esikoinen, versot puoltatoista vuotta myöhemmin julkaistulle klassikolle jo iduillaan.

”Haa, tämä kiinnostaa. Tuosta hinnasta pitää tosin kyllä keskustella. Kun kuntokaan ei ole kummoinen.”

Suunnilleen näin kävi yksipuolinen keskustelu, kun yritin kaupata Love-yhtyeen ensimmäisen levyn ensimmäistä mono-painosta 40 eurolla. Koska kauppamiehelle jäi luu tai tässä tapauksessa tietysti levy käteen, otin kiekon kotiin tarkistaakseni kunnon, sillä tieten tahtoen en todellakaan yritä vedättää. Kansi oli mielestäni VG, vinyylissä pintanaarmua kuin vuosia skrapatussa auton ikkunassa. Pesunkin jälkeen rapinaa, pari räpsyä, ei systemaattista napsumista tai jumittamista. G+ sanoisin. Ehkä siis 25 euroa olisi oikeampi hinta, näin päättelin myös tiirailtuani discogs-tarjontaa ja toteutuneita kauppoja. Kysynnän ja tarjonnan laki jne. Katsotaan mikä on levyn kohtalo seuraavilla levymessuilla.

Kaivoin samalla hyllystä cd-version, jossa aiheesta löytyy mono- ja stereo-miksaukset sekä Andrew Sandovalin kiintoisaa taustoitusta, sekä musiikista että vinyylijulkaisusta. En esimerkiksi tiennyt, että kyseisen klassikon kansi oli jenkeissä ensimmäinen, jossa etu- ja takakansien kuvat painettiin suoraan kansikartongille sen sijaan, että ne olisi ensin painettu paperille ja paperit sitten liimattu neitseelliselle pahville. Muualla maailmassahan kartonkipainatus lienee olleen normi.

Tässä voisin sadatella tuota aiempaa jenkkikäytäntöä, joka useammassakin tapauksessa on irrottanut kansipaperit kartongista – yleensä kosteuden syytä. Ja toisaalta: paino- ja liimaustekniikan ansiosta Beatlesien ”Yesterday And Todayn” myöhemmin uudella kuvalla siistitty alkuperäinen teurastajakansi on joskus saatu höyryttämällä ja hivuttamalla esiin nostamaan levyn arvoa.

Mutta että Love olisi ”bilebändi”? Ei kai?

Myöhemmin mm. The American Four- ja The Grass Roots -nimillä aiemmin operoinut, Arthur Leen ja Johnny Echolsin perustama yhtye kyllä aloitti 60-luvun alussa instrumentaalibändinä Los Angelesissa: koulu- ja tanssisalikeikkoja, yksi esikuvista oli Booker T & the MG’s. Tuossa vaiheessa Arthur Lee oli yhtä kuin Booker T, eli kosketinsoittaja ja satunnainen vokalisti, Echols kitaristi. Lainakappaleita, surf-instrumentaaleja, omia beatbiisejä, rokkenrolleja. Autotallibändeiksi nuorten miesten opportunistisia, rock-tartunnan siittämiä kokoonpanoja taidettiin kutsua.

Useita miehistönvaihdoksia myöhemmin kasassa oli tämän ykkösloven purkittanut ryhmä, eli Lee, Echols, kitaristi Bryan Maclean, basisti Ken Forssi ja rumpali Alban ’Snoopy’ Pfisterer. Vuosien soittokokemus, juoksukilpailu ja ristiinvaikuttaminen paikkakunnan musiikillisessa sulatusuunissa oli luonnollisesti vaikuttanut musiikkiin. Suurena innoittajana mainitaan usein The Byrds. Myös Lee on todennut, että oikeastaan hänen ja Echolsin The Grass Roots -yhtyeensä oli esittänyt folk-rockia ennen Byrdsejä – jälkiviisauttako? The Byrds liittyy Loveen myös Macleanin kautta: hän tasoitti roudarin ominaisuudessa Roger McGuinnin ja muiden lintumiesten tietä lavoille ja lavoilta.

Vaikka Lee ja pienemmässä määrin Echols olivat pääosin vastuussa ”Love”-albumin sisällöstä, myös Bryan Maclean osoittautui omintakeiseksi ja omaääniseksi muusikoksi. Tämän levyn ”Softly To Me”, hänen ainoa oma sävellyksensä ja sanoituksensa, viitoitti tietä alle kahden vuoden kuluttua ilmestyvälle ”Forever Changes” -albumille: hieman viihteellinen, kauniiden kitarakuvioiden koristelema meksikolaissävyinenkin biisi Macleanin pehmeän hengästyneesti mikrofoniin laulamana puhuttelee pehmeää popmiestä minussa.

Albumin avaava Bacharach-David-teos ”My Little Red Book” oli pienoinen paikallinen hitti, Manfred Mannin beat-versiosta se poikkeaa iskevyydellään – vakuuttava alkulaukaus. Instrumentaali ”Emotions” hyväilee hiekkarantoja, lokkeja ja lainelautoja. ”Can’t Explain” on kitaroiltaan aika puhdasta Byrds-janglea, Leen laulussa on ilkeää uhmaa, Forssin vetävä bassokuvio siivittää biisiä. Enemmän tämä viittaa autotalliin ja mustille asfalttikaduille kuin lönkyttäviin maalaisrytmeihin. ”A Message to Pretty” on Echolsin mukaan osoitettu Arthur Leen silloiselle tyttöystävälle, hieman tässä on Dylanin tarinankerrontaa, myös Leen kärsivänkuuloisessa lauluäänessä ja huuliharpussa. ”My Flash on You” on aika suora laina ”Hey Joesta” – sekin siis tällä levyllä. Vaikka molemmissa kitarat helisevät viattomasti, Leen äänessä on ärtymystä. Miehen jousi tuntuu olevan piukalla. Ristiriitaisuus on lähes aina kiinnostavampaa ja kauaskantoisempaa kuin herttainen yksi-ilmeisyys.

”You’ll Be Following” ja ”Colored Balls Falling” ovat vauhdikasta, harmonioitten koristelemaa folkbeatia, hyvin 60-lukulaisia. Yhtyeen alkuaikojen rumpali Don Conka ja hänen huumeongelmansa ahdistivat Leetä sen verran, että syntyi synkkä ”Signed D.C.” – hengeltään hyvin verrattavissa Neil Youngin myöhäisempiin, epätoivoisiin huumetilityksiin.

”Love” kuulostaa hyvin aikaan ja paikkaan sidotulta, sen musiikki sijaitsee murroskohdassa popin, folkin ja rockin risteyksessä, Leen äänessä kuulen myös soul-vaikutteita. Nasevia muutaman minuutin biisejä: tämä oli aikaa ennen mutkitteluja ja äänikokeiluja, siis ennen psykedeliaa, kuinka sen itse kukin nyt sitten ymmärtääkään. Toki perinteisesti helisevillä kitaroilla, kertosäeharmonioilla ja kappalerakenteilla on tähän oma osuutensa: tulosuunnat ovat selvillä, menosuuntia voi olla monia. Hyvä ja runsas kokonaisuus joka tapauksessa.

Tähän debyyttiin oli ammennettu isolla kauhalla, sillä vielä samana vuonna ilmestynyt ”Da Capo” oli osin samaa puuta, osin se oli työstetty huokoisemmasta materiasta. Ja sitten syntyikin ”Forever Changes”.

Pekka

Love: Love (Elektra EKS-74001/EKL-4001, 1966, lukuisia uudelleenjulkaisuja sekä vinyylillä että CD:llä, definitiivisin lienee Elektra 8122 73567-2, jolla sekä stereo- että monoversiot parin bonusbiisin kera)