• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 39 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Red Crickets “II”, 2016

Red CricketsLevollisesti virtaa Aurajoki.

“Red Crickets – indie band from Turku Finland”, määrittelevät kaverit itse itsensä Facebook-sivullaan. Voiko sitä enää yksinkertaisemmin ilmaista, vieläpä mielikuvia herättävästi? Itselleni pelkkä paikkakunta – Turku siis – kertoo taidepiireistä, undergroundista tietysti, sisäänleivotusta intellektualismista, kansainvälisyydestäkin. Ei räyhäkkyydestä, ei kaljanhuuruisesta mesoamisesta, ei rock’n’rollista.

Indie taas – no, sanan ensimmäinen mieleen juolahtanut synonyymi on The Smiths. Lauluvoittoista kitarapoppia, kuten myös Red Crickets. Tosin ainakin levyllä Red Crickets operoi ilman Morrisseyn paahteista laulua ja yhtyeensä vauhdikasta svengiä. Red Crickets on kohtalokkaampi, ”Bohemian decadence!”, julistaa bändin nettisivukin.

Ensimmäistä Red Crickets -tuotosta arvioimme kolmisen vuotta sitten sekä Keitsin että meikäläisen toimesta näin. Ehkä mukana oli sympatiapisteitä, niitä kun kertyy tyylipuhtaasta, tahdikkaasta ja näkemyksellisestä suorituksesta.

Välivuosina yhtyeen sointi on entisestään tarkentunut: soitto – ja varsinkin laulu – on itsevarmempaa ja varmaankin sen ansiosta myös levollisempaa. Perttu Lempisen lauluäänessä on Bill Callahanin matalaa ja soinnukasta auktoriteettia, myös Nick Caven uhkaa tihkuvaa paatosta. Jim Morrison -vainaan eläimelliseenkin alkukantaisuuteen jää hajurako.

Kuten ei edeltäjälläänkään, soitossa ei briljeerata virtuoositeetilla, vaan notkeasti kirmaavalla kokonaisuudella. Varmasta ja elastisesta rytmistä pitävät huolen Marko Karjalaisen rummut ja Tapio Laxströmin basso. Roy Gonzalezin koskettimet – urut ja sähköpiano – sekä Tuomas Polon toisinaan lohduttavasti helisevä, joskus arkisesti komppaava, toisaalla karusti sooloileva kitara värittävät biisejä milloin synkistellen, milloin tunnelmaa kirkastaen.

Turvallisesti boheemi? Sivistyneesti dekadentti? Estetiikkaa 20- ja 30-luvuilta? Red Crickets on tällä kakkoslevyllään löytänyt itselleen ominaisen, hyvinkin toimivan lokeron. Kuvittelen sen dramaattisena ja piilevästi uhkaavana puhuttelevan hyvin kohderyhmäänsä. Entisaikaan tehtävän olisi täyttänyt mahdollisesti Se-yhtye.

Pekka

Red Crickets: Red Crickets II (V.R. Label / Kajahdus VRLP001, 2016)

www.redcrickets.net

www.facebook.com/RedCrickets

Retrokki kuuntelee: The Groke ”Monstrorum Historia” (2014)

The GrokeOulusta jyrähtää taas, pilkettä unohtamatta.

Mitäköhän Oulun veteen on sekoitettu? Sen verran häröltä The Groke kuulostaa, että ihan kevyt mikseri ei tätä fuzzilla sakeutettua, turboahdetuilla riffeillä kyllästettyä rock’n’rollia kypsytä. Lopputulos sisältää myös häpeilemättömän rohkeaa laulua, muutaman suvannossa liplattavan rauhallisemman osuuden, tuplakitaroinnin siivittämää heavylaukkaa ja vatsaa vääntäviä monsteririffejä. Ja tämä kaikki vain ”Raconteurissa”. Kertakaikkisen tuhtia tavaraa!

Lyhyt ”Tequila Sunset” kieroilee valssitahtisella panhuiluilulla, ”Blind Eyes” vie sävelkulullaan silkkitielle, askellus on raskaan pätkivää, laulu yksitotisen junnaavaa. Jossain tätä taidetaan kuvata nimikkeellä ”stoner” – tylyn toisteista ja hypnoottista junttaa. ”Ain’t Worth a Dime” vuorottelee jytisevien kertosäkeitten ja rauhallisten säkeistöjen välillä, lisäpontta tuo moniääninen tai moniäänitetty laulu sekä miellyttävän akustinen väliosa.

”End of the Fearin” jytisevästi askeltava riffi on puhdasta Sabbathia, säkeistöt kiitävät mahtavaa laukkaa, seuralainen huomauttaa nykivästä jalasta. Levyn nimikappaleesta tehdyllä videolla Stratocaster ja Gibson nypläävät, näykkivät, vingahtelevat, kirskuvat ja jumittavat – makeaa kitarismia, jollaista itsekin soittaisin jos soittaisin, mutta perhana kun myin kitarani rahapulassa jo 80-luvulla. Ja helppohan se on soittaa, kun pohja ei anna tumaakaan periksi.

Kokonaisuutena the Groke eli Jesse Heikkinen (kitara, laulu), Miika Heinonen (rummut, laulu), Petri Henell (basso, laulu), Joonas Karjalainen (koskettimet, laulu) ja Juho Törmälä (laulu, kitara) on onnistunut esikoisellaan erinomaisesti. Stoner-jyrään kuuluvaa hypnoottisuutta ja biisien venymistä kompensoidaan ja koristellaan jopa Queenin tontille kurottavilla lauluosuuksilla, törähtääpä paikoin trumpettikin viitteenä bändin Ennio Morricone -mieltymykseen.

Ehkä oululainen mikseri tuottaa spektriin ylimääräisiä värejä, sillä genreen kuuluvaa yksitotisuutta tällä levyllä ei totisesti ole.

Pekka

The Groke: Monstrorum Historia (MediaCroco MCR050413, 2014)

thegroke.net

www.facebook.com/thegrokeofficial

Retrokki kuuntelee uusvanhaa: Charlies ”Jail Sessions” (Shadoks, 2015)

CharliesLahtelainen Charlies on jäänyt suomalaiseen rock-historiaan maineikkaana, raskaammanpuoleisena blues-rock-yhtyeenä. Lyhyt aktiivikausi ja harvat, harvojen kuulemat julkaisut ovat kasvattaneet legendaa, samoin aikalaisten muistelut hurjista keikoista. Nyt Charlies on jälleen ajankohtainen: Shadoks julkaisi juuri bändiltä ”Jail Sessions” -kiekon.

Myös levynkeräilijöille yhtye on ollut kova pala, sillä kahden alkuperäisen albumin – ”Musiikkia elokuvasta Julisteiden liimaajat” (Anarcinema) ja ”Buttocks” (Love) – hinnat ovat pilvissä, pienipainoksiset Shadoks-uudelleenjulkaisuvinyylitkin alkavat olla keräilykappaleita.

Undergroundia vai mitä?

”Musiikkia elokuvasta Julisteiden liimaajat” syntyi vauhdilla, yllättäen ulottuville tullutta mahdollisuutta hyödyntäen. ”Tarttis musiikkia elokuvaan, äänitys huomenna, käykö?”, uteli ohjaaja Tuomo-Juhani Vuorenmaa lahtelaisilta tuttavamuusikoiltaan. Kävihän se.

Charlies oli perustettu jo muutamaa vuotta aikaisemmin. Soittokokemusta ja biisejäkin oli kerinnyt kertyä, vaikka keikoilla covereitakin veivattiin. Albumin ykköspuolen musiikki elokuvaan, kakkospuolella Charlies sai soitella omiaan. Pieni painos, harvojen aikanaan löytämä.

Levyn jälkeen yhtye kasvatti mainettaan ahkeralla keikkailulla. Lavoilla ja klubeissa yleisö sai todistaa ankaraa blues-rockia, volyymia säästelemättä. Charlies oli kuuntelijoille hurja kokemus niin äänenvoimakkuudella kuin esiintymisen intensiteetilläkin mitaten, lajissaan ainoita Suomessa. Musiikin perusta oli tiukkatempoisessa rock’n’rollissa ja blues-rockissa, jota kitaristi Eero ”Ebro” Ravin villit soolot sävyttivät. Päällimmäisenä vertailukohtana mainitaan Cream ja sen soitannolliset seikkailut. Ravi kertoo, että myös Led Zeppelinin keikka Helsingin Kulttuuritalolla pisti ajatukset hyrräämään, samoin edellisenä vuonna nähty Jethro Tull. Ensimmäisen Ruisrockin avausesiintymisestä muodostui legendaarinen – käytössä kunnon vehkeet, samalla lavalla kuin esimerkiksi Colosseum, Family ja Argent.

Syntyi myös uusia biisejä, treenipaikkana toimi basisti Kari ”Pitkä” Lehtisen poliisi-isän myötävaikutuksella Uusikylän poliisiaseman juopposelli. Osa kappaleista oli jo keikoilla testattuja. Tarkoitus oli harjoitella biisejä, jotta ajatuksissa siintävä kakkoslevy olisi mahdollisimman edustava paketti. Tulevaa levytystä varten lavoilla pitkiksi jamibiiseiksi venähtävistä kappaleista muokattiin kompakteja versioita – keikoilla keskeiset basso-, rumpu- ja kitarasoolot saivat lähteä.

Kaverit ottivat treeneissä äänittämänsä nauhan referenssiksi, ja painuivat Pekka Nurmikallion Microvox-studioon kokoonpanolla Eero ”Ebro” Ravi (kitara), Kari ”Pitkä” Lehtinen (basso), Ari ”Kusti” Ahlgrén (rummut), siviiliin astunut Vesa ”Wellu” Lehtinen (laulu) sekä ammattimuusikko, puhaltaja (huilu, saksofoni, piano) Erkki ”Igor Sidorow” Summala. Igor Sidorow oli tuohon aikaan yhtyeen ulkojäsen, ja mukana keikoilla silloin, kun aikaa vakituisesti työllistävän tanssibändin aktiviteeteistä liikeni.

Edistyksellinen Love kiinnostui Microvoxissa äänitetyistä nauhoista, ja ”Buttocks” (Love LRLP 29) ilmestyi vuoden 1970 lopulla. Vaikka albumi sai asiantuntijoiden piireissä oivat arviot, sekä painos- että myyntimäärät olivat pieniä, ja kiekko jäi harvojen herkuksi. Asiaa ei auttanut, että Lahdesta tulevan yhtyeen oli vaikea saada palstatilaa pääkaupunkiin keskittyneistä valtakunnallisista julkaisuista.

Seuraavan vuoden heinäkuussa yhtye – tai ainakin tämä legendaarisin kokoonpano – sitten hajosi kesken Koria Roll -keikan. Täydellisen Charlies-historiikin löydät ”Buttocks”-uudelleenjulkaisun liitteestä.

Tarinamme katkeaisi tähän ilman Eero Ravin harmista kihisevää mieltä ja hänen nauha-arkistoaan.

”Buttocks” ei nimittäin saanut synninpäästöä Ravilta eikä Pitkä Lehtiseltä. Yhtyeen perustajien mielestä nauhoitus oli tylsyttänyt musiikin terän. Keikkojen ja treenien tukeva ja raaempi ote oli jäänyt matkan varrelle, lopputulos poikkesi ratkaisevasti mukana olleesta, juopposellissä äänitetystä referenssinauhasta.

”Istuimme Pitkän kanssa monta iltaa treenikämpällä murehtimassa, ottamassa olutta ja manailemassa, miten taas pääsi käymään näin. Kuinka saatoimme laskea ulos tuollaisen levyn? Yhtenä iltana Pitkä sanoi: ”Ebro, meidän olisi pitänyt tehdä se levy noilta sinun nauhoiltasi, tulos olisi jo niinkin ollut aivan toinen”,” kuvailee Eero Ravi.

Treeneissä musiikki oli äänitetty ”analogisesti livenä yksillä otoilla, vain itsellemme kuultavaksi. Mitään uusintaottoja ei tehty. Magian vangitsemiseen tarvitsimme vain Akai-kotinauhurin ja kaksi mikrofonia. Vuoden 1970 äänitys tehtiin kuukausi ennen varsinaisia ”Buttocks”-studioäänityksiä ja otimme nauhan studiolle referenssiksi siitä, millaista soundia halusimme. Pieleen kuitenkin meni. Nauhat jäivät kaikkine pienine virheineen odottamaan aikaa parempaa.”

Varsinkin Raville pettymys oli kova, ja hän lopettikin Koria Roll -episodin jälkeen soittamisen tyystin. Pitkä Lehtinen sen sijaan jatkoi uraansa lukuisissa yhtyeissä (mm. Sleepy Sleepers, Dave Lindholmin eri viritelmiä). Myös Wellu Lehtinen ja Kusti Ahlgren jatkoivat musisointia tahoillaan.

Charlies vuonna 1970, Buttocks-uudelleenjulkaisun sisäpussista. Kuva Apu / Martti Brandt

Charlies vuoden 1970 Ruisrockissa, Buttocks-uudelleenjulkaisun sisäpussista. Kuva Apu / Martti Brandt

Tältä sen olisi pitänyt kuulostaa

Shadoksin nyt julkaisema ”Jail Sessions” (Shadoks 173) koostuu siis vuosina 1969 ja 1970 treenikämpällä eli juoppoputkassa tehdyistä äänityksistä. ”Meillä oli käytössä kaksi Akai-kotinauhuria ja kaksi laulumikkiä, joilla kaikki tallennettiin tuossa pienessä huoneessa. Soitimme tietenkin koko ajan keikkavarusteilla ja nappulat kaakossa, joten on ihmeellistä, että tällaistakin jälkeä saatiin aikaiseksi.”

Niin totta, sillä svengi on aivan hillitön!

Ennen kuin olin kuullut ”Jail Sessions” -nauhoituksia, puhuin Eero Ravin kanssa. Kuuntelin hieman epäuskoisena, kun hän kertoi studio- ja treenikämppä-nauhoitusten eroista. Studio siisti ja hengetön, treenikämppä primitiivinen ja lihallinen. Kuinka yksi ja sama yhtye pystyisi tuottamaan kahdessa eri yhteydessä yhdestä ja samasta materiaalista kaksi totaalisesti toisistaan poikkeavaa lopputulosta?

Kyllä se näköjään pystyy.

”Jail Sessions” on yhtä kuin Charlies raakana ja hienostelemattomana, sellaisena kuin yhtye olisi halunnut itse itsensä myös levyllä esitellä. Sellaisena, kuin yhtye shokkiherätteli moppitukkamusiikkiin tuudittautuneita ruotsalaisia helmikuun 1969 kiertueellaan. Pelottavan alkuvoimaisena, hieman härönä, ehkä undergroundina ja psykedeliana.

Ravi lykkää ilmoille paksuja, raskaita sointuja, riistää välillä kitarastaan purevaa sooloa. Wellu Lehtisen voin kuvitella seisovan vauhdikkaassa etukenossa, puristavan kaksin käsin mikrofonia, laulavan kuin kitarisat vastatuulessa lepattaen. Vaikka Pitkä Lehtinen ja Kusti Ahlgren työntävät komppia kaikin voimin, kuin henkensä hädässä, soitossa on yksioikoisen juntan sijaan irtonaista elastisuutta. Lehtinen ei tyydy pitämään biisiä pystyssä ja etukenossa. Hän kirittää soittoa omilla melodisilla kuvioillaan, luo biisin sisälle toisen biisin. Myös Ahlgrenin energia on hengästyttävä: ei Keith Moonin tuulimylly, ehkä enemmän Ginger Bakerin ja Mitch Mitchellin rytmillisiä purskahduksia ja rumpusetin totaalista hyödyntämistä.

Sellissä kiehuu, ilman puhaltajaakin.

Esimerkiksi ”Like the Purpose Told Me”: Ravin harkitusti pudottamat riivinrautasoinnut saavat alleen Lehtisen ja Ahlgrénin vastustamattomasti rullaavan, kiskoja kolistelevan junakompin. Ravin soolossa on pistävyyttä ja vääntöä, Wellu Lehtinen ei säästele äänijänteitään. Rockin alkuvoimaista ydinmehua. Voin vain kuvitella millainen loistava mekkala pienessä sellissä on ollut!

Saman biisin ”Buttocks”-versiolla Sidorowin saksofonilla on merkittävä osuus, komppi kulkee kevyemmin, ei kuitenkaan ihan bossanova-hengessä, sillä kyllä Ahlgrén settiään potkii kiitettävällä tarmolla. Biisissä on häröä ja julistavuutta siinä missä sellinauhoissa on puhdasta rock’n’roll-riemua. Tuo soittamisen riemu, nuoruuden adrenaliini ja rock’n’roll-asenne paistavat läpi jokaisessa biisissä. Ei armoa! Muistuu mieleen Pete Townshendin asenne ja ajatus ennen lavalle astumista: olemme menossa taisteluun, jossa voitamme yleisön puolellemme.

Sen Charlies voittaa myös esimerkiksi ”Try Try Or You’ll Never Die” -biisillä: kavereilla on pytyssään niin korkeaoktaanista polttoainetta, että tätä junaa on turha edes yrittää pysäyttää! Olisiko levyn kovin veto? Samaan rintamaan liittyy ”Feeling That Feeling” ‒ ykkösosan riffi on äärimmäisen simppeli ja komppi suoraviivainen, mutta juuri siksi niin nerokas: yksinkertaisuudessa on voimaa. Kuuluisiko tässä Zeppelin-vaikutus?

Kevyesti svengaava ”Smoggy Story” keinuu myös sellisessioissa, ei ehkä niin ilmavasti ja jopa hienostuneesti kuin ”Buttocksilla”, mutta livevedoksi versio on erinomainen: Pitkä Lehtinen ankkuroi ja kuljettaa biisiä, Ahlgrén kolisuttaa ja helisyttää koko arsenaalillaan, Ravi vetäisee jazzahtavan soolon ja Wellu Lehtisen kaikuisessa laulussa on auktoriteettia.

Sen lisäksi että ”Jail Sessions” sisältää kaikki ”Buttocks”-biisit lihallisina versioina, levyllä on myös sessioita vuodelta 1969, laulajana oli tuolloin Juha Saali. Energiaa löytyi silloinkin, kohteina olivat mm. ”Rock Me Baby” ja ”I’m So Glad”. Tuttuja lainoja molemmat, levyllä Charlies-voimakvartetin voimaannuttamina. Ravin kitarassa oli tuolloin puhtaampi mutta ei missään nimessä kiltimpi sävy. Eron Ravi kertoo osin johtuvan eri kitarasta: -69-nauhalla soi Burns Black Bison, myöhemmin kitaraksi vaihtui puoliakustinen Gibson ES-330. Esimerkiksi puolihölkkäblues ”Down Together” – jossa Ravi vetäisee mahtisoolon, Bo Diddley -kompin serkku ”So Much More” sekä aiemmin mainitut lainat todistavat kavereiden taitoa, näkemystä ja tunnetta.

”Jail Sessionsin” CD-versiota maustetaan muutamalla bonusbiisillä, joista ”Going Around” rullaa niin maan perusteellisesti. ”Rumpalin ansiota”, toteaa Ravi turhan vaatimattomasti, sillä kyllä hänen Wilko Johnsonmainen tikkauskitaransa kiihdyttää kappaleen armottomaan menoon. Biisi on sama kuin ”Julisteiden liimaajilla” julkaistu ”Taiteen kritiikistä” – tuollakin levyllä hyvin kulkeva.

”Jail Sessionsia” nyt jonkin aikaa pyöritelleenä ymmärrän täysin mistä Eero Ravi puhui: Charlies livenä on täysin toinen peto kuin levylle päätynyt kesytetty versio. Myönnän tosin, että henkilökohtaisesti pidän molemmista. Niin ”Buttocksin” värikkäästä ja häröilevämmästä meiningistä kuin ”Jail Sessionsin” hienostelemattomasta ja hengästyttävän suoraviivaisesta rockistakin.

Nyt kun ”Jail Sessions” on ulkona, ja jo etukäteispöhinän ansiosta ensimmäisen painoksensa loppuunmyyneenä, Ravi suree enää sitä, että Pitkä Lehtinen ei ole enää todistamassa levyn julkaisua, vaikka aiheesta hänen elinaikanaan paljon puhuttiinkin.

Pekka Keitsi1

Elettiin vuotta 1968, syksyä se taisi olla. Olin seitsemättätoista ikävuotta lähestyvä, rock-kärpäsen rankasti puraisema ja poikuuden menettämistäkin kiihkeämmin omasta bändistä haaveillut pojanmulkku Helsingin Tapanilasta.

Ystäväni Erkki Janatuisen kanssa lampsimme lähes joka ilta kolmen kilometrin matkan Jakomäen nuorisokerholle. Kavereiden kanssa hengailun lisäksi kerhoelämä tarjosi keskimäärin kerran viikossa elävää musiikkia – pääosin tuikituntemattomia kotimaisia bändejä, joilla oli hirveä himo päästä esiintymään. Palkkioksi riitti, että sai KTK:lta kuljettajineen vuokratun keikkapakun maksetuksi. Ja jos jotakin yli jäi, se tuhlattiin porukalla lähimmällä snagarilla.

Jakiksessa näkemistäni bändeistä on jäänyt mieleen vain kaksi. Toinen oli Lido Salosen luotsaama Kalevalan esiaste Oscar Band (kirjoitusasusta en ole aivan varma), ja se toinen raskassointinen bluesrocktrio Charlies Lahdesta.

Oscar Bandista en muista musiikillisesti mitään. Sitä vastoin Charliesin osalta audiovisuaalisemotionaaliset tuntemukset ovat hyvinkin vahvoja.

Kolme tummanpuhuvaa, suorastaan uhkaavanoloista pitkätukkaa. Räkäläkeikoille turhan isot kamat ja tavanomaista paremmat soundit / tuhdimmat desibelit. Aito, nirppanokkaisuutta nöyristelemätön rock & roll -asenne ja kyky tartuttaa se myös yleisöön.

Vielä tuolloin bändi soitti keikoilla pääosin coverbiisejä. Nimeltä en kuitenkaan muista  kuin Creamilta kierrätykseen napatun ”I’m So Gladin” ja Steppenwolfin tammikuussa julkaistulta esikoisalbumilta kopsatun ”Sookie Sookien”.

Sen kuitenkin muistan, että Eero Ravin tummapintainen Burns-kitara soi vallan herkeleen hienosti, ja että  koko Charlies oli sinä(kin) iltana liekeissä!

Ekin kanssa Malmin lentokentän kupeessa taitettu kotimatka maistui poikkeuksellisen hyvältä. Uskoakseni myös satakunta kilometriä Vanhaa Lahdentietä pohjoiseen kuluivat nekin hyvissä fiiliksissä.

Keitsi

gibson

 

Retrokki kuuntelee: Antero Halonen ja Vallankumous ”Vapaus” (joukkorahoitettu, 2013)

Antero HalonenMystisesti nimetty yhtye, sanomisen palo, suomalainen lauluntekijäperinne, upea kansi, joukkorahoitettu levy. Siinä lyhykäisyydessään Panu Varstalan musiikillinen lapsi ”Vapaus”.

“Olen unelmoinut oman levyn tekemisestä pitkään. Kun kuulin ensimmäistä kertaa Tuomari Nurmiota, Pekka Strengiä, Pelle Miljoonaa, Kauko Röyhkää tai Dave Lindholmia, tiesin, että matkani on kivinen, mutta varmasti sen arvoinen. Vapaus -albumi on kunnianosoitus moneen suuntaan sekä itsenäinen teos. Olen siitä ja yhtyeestäni erittäin ylpeä.”

Näillä sanoilla muusikko ja tanssija-koreografi Panu Varstala haki joukkorahoitusta musiikkinsa vinyyli- ja digijulkaisulle valmiista masternauhasta. Ja onnistui. Vinyyli ilmaantui Antero Halonen ja Vallankumous -nimellä jo viime syksynä, kuuntelin sitä silloin, mutta en tuntenut oloani kotoisaksi. Biiseissä tuntui olevan pusertamista, teatraalisuutta ja etukenoa – ikään kuin into ja palo olisi voittanut muodon.

Varstala on julkaissut myös kolme omakustanteista runokirjaa, ehkä palo tuli sieltä? Teatraalisuuden ja todella tyylikkään kannen ymmärsin miehen tanssija-alteregon perusteella.

Jätin silti sulamaan.

Muistelin muutamaa muuta omaehtoisesti ja omailmeisesti kentän laidalta ponnistanutta yhtyettä, Pertsa ja väärä osoite oli näistä yksi. Muotitonta, esikuvatonta, tyylivapaata, puhtaasta sanomisen ja soittamisen ilosta syntyvää musiikkia.

Pääsin niskan päälle.

Soittajissa on tuttuja nimiä ja tunnustettuja konkareita, joten toteutus on soitannollisesti hallittu. Varstalan sanoituksia ja Dahlblomin, Varstalan, Julkusen ja Juha Kujanpään sävellyksiä tulkitsevat Panu Varstala (laulu, lyömäsoittimet), Tuomo Dahlblom (kitarat, laulu), Jarmo Julkunen (kielisoittimet, laulu), Eeva Koivusalo (kontrabasso, laulu) ja Hannu Risku (lyömäsoittimet, huuliharppu, laulu).

Pääpaino on lauluilla, tarinallisten sanoitusten ehdoilla mennään.

”Hyvä se on sitten olla…” on selkeästi runo, Varstalan lausuma. Mukava kitarakuvio, jämäkkä kontrabasso ja ilmavat rummut saattelevat tunnelmakuvien avulla kerittyä elämäntaivalta.  ”Hallusinaation” paatoksessa kuulen Ismo Alankoa, Varstalan lauluäänessä ja armottomissa sanoissa Pelle Miljoonaa. ”Missä onni asuu?” – kertosäkeinen akustinen laulelma – putoaa vaikkapa Mikko Perkoilan tontille.

”Liekeissä”-bluesissa Varstala taluttaa sitä kuuluisaa koiraa, Dahlblomin akustinen soolo sopisi Isokynän pirtaan. Arttu-niminen henkilö esiintyy parissakin kappaleessa (”Arttu tanssii” ja armoton punkkaahaus ”Mitä sä Arttu melot?”, jossa ”elämä on paskaa”). Kiekon päättävä ”Vanha vakava” on muodollisesti Kari Peitsamoa, tarinallisesti Veikko Lavia – kuplettia siis.

Musiikillisesti ”Vapaus” on monipuolinen kokoelma laulelmia, soinnillisesti akustisvoittoinen. Voisi tämän suomifolkin tarinaperinteeseenkin sijoittaa. Aiemmin mainittu palo ja into kuuluvat Varstalan äänessä ja rohkeassa ulosannissa. Jos albumi olisi ilmestynyt 80-luvulla, julkaisija olisi todennäköisimmin ollut Ponsi. Kuulen pientä ihmistä, ymmärrystä, sympatiaa, sielua.

Jos kerran sanottavaa riittää, mitäpä sitä pidättelemään!

Pekka

Pekka lukee: ”Flashback” (Spring 2012)

flashback

 

Lehti – tai oikeastaan kirja – 60-70-lukujen vähemmän huomiota saaneista yhtyeistä ja esiintyjistä. Mad River, Fanny, David Axelrod, Linda Hoyle ja Affinity, Montage, laaja juttu psykedelian alkulähteistä… lehden avausnumeron yli 200 sivuun mahtuu tuhottomasti mielenkiintoista luettavaa ja vinyylin- sekä musiikinnälkää ruokkivia kuvia.

Lehden on koonnut ja osin kirjoittanut Richard Morton Jack, jonka masinoimat Galactic Ramble– ja Endless Trip-teokset ovat erinomaisen kattavia lähdeteoksia (jos vaikka osaan kirjojen arvioista suhtautuisikin vähän skeptisesti). Flashbackiin tekstiä ja tietoa ovat tuottaneet myös mm. Richie Unterberger, Aaron Milenski, David Biasotti ja Patrick Lundborg, kaveri jonka hämmästyttävä Acid Archives -teos ja samanniminen nettisaitti ovat lukuisia kertoja osoittaneet, kuinka pinnallisesti sitä onkaan musiikkiin tutustunut… laatu on siis A-luokkaa.

Historian ja levyhistorian kertauksen lisäksi juttuihin on saatu haastateltua itse tekijöitä (mm. Hoyle ja Axelrod sekä Fannyn Millingtonin sisarukset) – on siis puettu päälle, kammattu tukka ja harjattu hampaat sekä astuttu ovesta ulos vastakohtana pimeässä työnurkassa puurtaviin arkistohämyihin. Paitsi että sähköpostikirjeenvaihto kyllä onnistuu yöpuvussa, ruokkoamattomanakin. No, joka tapauksessa hieno, omistautumisesta ja paneutumisesta viestivä piirre. Luonnollisesti mukana on kymmeniä sivuja levy-, kirja- ja dvd-arvioita.

Richard Morton Jack ei päätoimittajan palstallaan valota lehden tulevaisuutta tai ilmestymiskertoja sen tarkemmin. Ehkäpä viisaasti, sillä tämänkään lehden teko ei ole ollut mikään pieni urakka.

Ugly Things, Shindig ja nyt Flashback – rock-, psyke- ja progeharrastajilla on kissanpäivät!

www.flashbackmag.com

Keitsikin kuuntelee jouluaiheista musiikkia: Various Artists ”Heavy Christmas”, 1971, Saksa

Pekan jouluretroilun innoittamana ajattelin lumitöiden lomassa ’herkistyä’ hetkeksi itsekin. Hieman olen jälkijunassa, mutta eiköhän tämä kiekko sovellu yhtä hyvin / huonosti / hyvin huonosti uuden vuoden kuin joulunkin levylautaselle.

Vuonna 1971 legendaarisella saksalaisella Pilz-merkillä julkaistu ”Heavy Christmas” on mainio kokoelma biisejä, jotka on valittu ja äänitetty yksinomaan tätä temaattista kummajaista varten.  Glögiäkin tuhdimmalla spiritillä musisoimaan ovat kokoontuneet Pilzille ja Basfille levyttäneet Virus, Dies Irae, Ardo Dombec, Joy Unlimited, Flute & Voice ja Marcel. Mukaan on myös kelpuutettu  Propeller-bändissä tuolloin operoineiden Achim Reichelin ja Dorstalin muodostama ex tempore -duo Libido.

Merkittävä osa kiekon yhdestätoista biisistä on mukaelmia perinteisistä joululauluista. Monessa tapauksessa lähdeteoksen korvakuulolta tunnistaminen on kuitenkin perin vaikeaa. Sen verran hillitöntä  krautmättöä tässä on tyrkyllä.

Useasta mainiosta biisistä (ja parista lyhyestä huumorikuriositeetista) ehkä kovimmin meikäläiseen kolahtivat Dies Iraen vinkukitaroinnilla mässäilevä energinen heviprogepala ”Silent Night”, Joy Unlimitedin pitkä kokeellinen ”All Heaven and All Earth Are Silent”, Libidon tarttuvasti hardrokkaava ja silkaksi psykesekoiluksi äityvä ”Come on Everybody”, Ardo Dombeckin jatsahtava ”Heavenly Rose” sekä Flute & Voicen hartaalla ’kirkkolaulannalla’ alkava ja päättyvä – tuolta osin perinteistä joululaulua eniten muistuttava –  ”Ecce Navicula”.

Pekan jo pikkupojasta palvoma Percy Faith on kieltämättä parempi musiikkivaihtoehto perheellisen jouluun, sitä en kyseenalaista. Onneksi krautrockilla päänsä jo iät ajat sitten räjäyttäneelle Keitsille vuoden jokainen päivä on silkkaa joulua…

”Heavy Christmas” julkaistiin alunperin Pilzillä 1971, katalookinumeronaan 15 21114-2. Mahdollisesti tästäkin kiekosta löytyy 1980-luvun lähes identtinen ’Pop-Import’ -uusintapainos. Vuonna 1997 Second Battle julkaisi levyn uudestaan 750 kappaleen rajoitettuna painoksena tunnuksella SB LP 043.  Samassa yhteydessä puulaaki pukkasi ulos myös CD-version (SB 043), jolla kuullaan bonuksena Libidon ”Come on Everybody”  Special Radio Version -tuotoksena.

Keitsi kuuntelee: Roy Harper ”Folkejokeopus”, 1969, Englanti

Brittiläisen ’underground folk-rockin’ legenda Roy Harper on kova sälli, jolla on aina ollut munat mukana musiikissa.
Ensi kertaa tutustuin miehen edesottamuksiin vuoden 1971 kokooma-albumilla ”The Harvest Bag”, jolla Roylta kuullaan biisi ”Living Here Alone” (tunnetaan paremmin nimellä ”South Africa” vuoden 1973 albumilta ”Lifemask”). Vaikka blues ja proge hallitsivat vielä tuolloin suvereenisti meikäläisen musiikillisia mieltymyksiä, oli tuossa loppua kohti kasvavassa ’acid folk’ -palassa jotakin perin kiehtovaa. Jokunen vuosi kuitenkin vierähti ennen kuin herra Harper kolahti minulle kovempaa. Ei minään megajysäyksenä mutta kuitenkin.

Royn tavassa tehdä musiikkia on jotakin outoa. Kiihko, tinkimättömyys ja halu olla erilainen ovat ilmaisuja, jotka tulevat päällimmäisinä mieleen. Tällaiselle ikuiselle ’vastarannan kiiskelle’ moiset määreet ovat silkkaa mannaa. Sen paremmin Harperin verbaaliarvoihin tai poliittisiin/maailmankatsomuksellisiin näkemyksiin puuttumatta voin sanoa pitäväni jok’ikisestä miehen levystä. Likimainkaan kaikkia en tosin ole vielä edes kuullut…

Pari päivää sitten hankin Huutonetistä vuoden 1975 uusintapainoksen (originaalissani kun on pikkurutinoita) Harperin järjestyksessä kolmannesta, alkujaan 1969 ilmestyneestä pitkäsoitosta ”Folkjokeopus”. Sitä olen päivän mittaan pyörittänyt vinyylimyllyssäni useamman kerran. Levy on hyvä, ei siitä mihinkään pääse. Lähes 18-minuuttinen pääteos ”McGoohan’s Blues” alkaa tosin pitkästyttää pitkässä juoksussa. Vastaavasti A-puolen päättävä, brittilähtöistä folk-rockia ja intialaisvaikutteisia ’ragajuoksutuksia’ yhdistelevä, fonisti Albert Aylerille omistettu ”One for All” kasvaa kuuntelu kuuntelulta. Jos on Roy Harperin persoonallisen ohut laulusoundi upea, ei miehen tarvitse hävetä taitojaan kitarankaan varressa. Ei mikään kuolematon klassikko, mutta ehdottoman hieno kiekko kuitenkin!

Muuten. Kokoelmassani sattuu olemaan levystä myös jenkkipainos, jolla ”One for All” on korvattu biiseillä ”Zaney Janey” ja ”Ballad of Songwriter”. No, Amerikassa on aina ymmärretty paremmin noiden kaupallisten (jos Harperin yhteydessä voidaan moisista edes puhua) arvojen perään…

Vinyylipainoksia kiekosta:
Liberty LBL/LBS 83231, 1969 (UK)
Sunset SLS 50373, 1975 (UK)

Awareness AWL 1003, 1986 (UK)
World Pacific WPS-21888, 1969 (US)
Tilaa CD suoraan Roylta kera MP3-maistiaisten: