Retrokki kuuntelee: Micke Björklöf & Blue Strip ”Twentyfive Live at Blues Baltica”, 2018

Neljännesvuosisata, 25 vuotta, on kunnioitettavan pitkä aika pyörittää bändiä. Sen kunniaksi – ja koska yhtyeeltä on toivottu live-kiekkoa jo pitkään, Micke Björklöf & Blue Strip julkaisee / julkaisi (valitse aikamääre sen mukaan, milloin luet tätä tekstiä) 6.4.2018 kaksoislevyllisen rhythm&bluesia.

Ja millaisen tuplan! Paino sanalla ”millaisen”, äänensävyksi kannattaa valita ääri-innostunut.

Alun perin yhtye suunnitteli kokoavansa julkaisun eri keikkojen taltioinneista, mutta päätyi kuitenkin yhden konsertin kokonaisuuteen Blues Baltica -festareilta Saksassa 19.5.2017. Björklöf toteaa, että ”julkaisu antaa autenttisen kuvan siitä, minkälainen bändi on elävänä yleisön edessä. Kuuntelimme eri keikkojen äänityksiä ja tämä festivaali nousi selvästi esiin muiden joukosta koko keikan kestävän huikean energian ja intensiteetin vuoksi”.

Melkein samoilla sanoilla kuvailisin kokonaisuutta itsekin: etukeno on melkoinen, Björklöfin laulussa on ytyä, uhoa ja antaumuksellisuutta, Ville ”Lefty” Leppäsen sähköisessä ja akustisessa kitaroinnissa on nyansseja, taitoa ja tilannetajua – silloin revitellään niin maan perusteellisesti, kun on sen aika, slidellä tai ilman (”Last Train to Memphis” ja ”After the Flood”). Kun taas kaivataan herkkyyttä, hivellään kuuntelijan tuntoaisteja. Konehuone Seppo Nuolikoski (basso), Teemu Vuorela (rummut) ja Timo Roiko-Jokela (perkussiot, malletkat) pitää karavaanin kurissa ja nuhteessa. Nyt ei todellakaan poukkoilla humpan tahtiin, vaan suunnataan katse tiukasti horisonttiin, kiinnitetään turvavyöt ja käynnistetään turbo. Parhaimmillaan yhtye tykittää kuin iso ja pelottava jyrä – musiikki lyö kuuntelijalle löylyä kaksin käsin. Tästä hillittömästä livevedosta huomaa yhtyeen hitsautuneen kymmenien vuosien ja satojen keikkojen aikana saumattomaksi, höyryäväksi rhythm&blueskoneeksi.

Lisäväriä tuo Björklöfin huuliharppu, joka mykistää vaikkapa ”Honey Hush” -biisissä – hengästyttävä veto! Samaan syssyyn Leppänen nikkaroi teknisesti huiman ja tunnetta tirisevän useamman säkeistön soolon. Aplodit ovat täysin ansaittuja. Välillä isketään raskaammalla kädellä, ja sitten lähdetäänkin jo Canned Heat -laukalle (”Woogie Or Die”). ”Gumbo Mama” nykii Meters-hengessä, Leppäsen wah wah ulisee, Teemu Vuorelan ja Seppo Nuolikosken funky rytmiikka loistaa. Little Feat -meininkiä tässä.

Lainaan tähän väliin lehdistötiedotetta, joka puolestaan lainaa bluesministeri Esa Kuloniemeä: ”Bluesin tulee olla evolutiivista myös tänään. Pitääkseen yllä kuulijoiden mielenkiinnon ja houkutellakseen mukaan uutta kuluttajapolvea sen on ammennettava yhtä aikaa perinteestä ja nykyajasta. Ja heittää sekaan vielä artistin oma, persoonallinen mauste. Juuri näin toimii Micke Björklöf & Blue Strip”.

Tuossa on erinomaisesti kuvattu yhtyeen selkäranka. Muskelit ja hengen kuulee esimerkiksi tältä tuplalta, ja sen perusteella keikoilla: kaksi levyllistä rhythm&bluesia voisi olla puuduttava kokemus, mutta Kuloniemen mainitsema evolutiivisuus – itse miellän sen tällä levyllä tarkoittavan monipuolisuutta ja tyylien kirjoa, ylläpitää kiinnostuksen. Jopa perusränttätäntät kuten ”Let Me Love You Baby” soivat rennon mehevästi. Omaa persoonallista maustetta edustaa vaikkapa ”Sweet Dream’s A Sweet Dream”. Hitaassa biisissä on jäntevä riffi, ilmaa ja rytmitystä, Leppänen maustaa tyylipuhtailla kitarakaarilla, Björklöfin laulussa on intohimoa.

Kun evolutiivisuuden siittää yhtyeen soitinarsenaaliin, jäsenten kykyihin sekä tälläkin tuplalla todistettavaan monipuolisuuteen, aukeaa kiinnostava näkymä myös tulevaisuuteen. Bändillä on kapasiteettia kasvattaa versoja useampaankin suuntaan, lähteä esimerkiksi kahden lyömäsoittajan voimin tutkimusmatkalle Allman Brothers -territorioon. Ja koskapa myös Micke itse tarttuu välillä kuusikieliseen, tulivoimaa löytyy solistisestikin.

Tämän erinomaisen tuplan potentiaali näyttää sysäävän liikkeelle sekä sykkeen että ajatukset! Sillä vaikka nyt olen nyt innoissani maininnut vertailukohtina muita kuin puhdasverisiä rhythm&blues-yhtyeitä, niin kyllä Micke Björklöf & Blue Strip tarjoaa verevämmän ja perinnetietoisemman gumbon. Levy on komea myös pakettina: hienot grafiikat, paksu vihkonen, loppuun asti viimeistelty.

Pekka

Micke Björklöf & Blue Strip: Twentyfive Live at Blues Baltica (Hokahey Records, HHR 1801, 2018)

http://www.mickebjorklof.com
http://www.facebook.com/bluestrip

Mainokset

Retrokki kuuntelee: Sydänyön rytmi ”Rakkaus lyö maahan”, 2017

Keravalaista jyrää ja jyystöä, primitiivistä, sähköistä rhythm&bluesia: tältä voisi kuulostaa, kun Canned Heat saa geenimuuntelun tuloksena Captain Beefheartin kieroutuneen nerokasta perimää.

Pasi Puolakan huuliharppu komppaa ja sparraa Jari Tikan häpeilemättömän röyhkeää laulutulkintaa. Mikko Kettunen (kitara), Mikko Klemola (basso) ja Petri Toivanen (rummut) potkivat vauhtia vastustamattomaan rytmijyrään. ”Ennen kuin aurinko katoaa” jurnuttaa Free-hengessä, Kettusen kitaralla voisi olla enemmänkin soolotilaa.

Tässä genressä harvemmin kuultu huilu (Pasi Puolakka) kuulostaa alkuun asiaan kuulumattomalta. Rauhallinen ”Luoksein palaa” häröilee proge-maastossa. Sitten soitin löytää paikkansa: ”Miehen osa” on yhtä karkeakätisesti ja intohimoisesti veistetty kuin hengenheimolaisensa Jethro Tullin alkukauden karun jylhät heavybluesit. ”Upea nainen” on kuulas, hitaasti askeltava blueskaava johon Kettusen kitara lyö säröä. ”Elämä on miltä näyttää” leijuu vieläkin korkeammalla.

Vaikka musiikissa väännetään hyvinkin miehekkäästi ja yksiselitteisesti, seistään uhmakkaasti tuulta vasten etumus etukenossa, sanoituksissa sen sijaan mies on altavastaaja, jopa surkimus. ”Rakkaus lyö maahan” ja ”Miehen osa” kertovat jo titteleissään että alakynnessä ollaan, pahasti. Kuori on kova, sisus pehmeä: rakkaudesta puhutaan suureen ääneen, isoilla kirjaimilla, kiristettyjen leukapielten välistä.

Yhtyeenä Sydänyön rytmi (perustettu jo 2004) on tasavahva, ei kenenkään komppaaja tai soolotaituruuden työkalu. Kolme pointtia erästä tunnettua poliitikkoa mukaillen: Jari Tikan laulu, rytmiryhmän jyrä, Pasi Puolakan huilu. Kyllä niistä soppa syntyy, siitä todisteena pari vakuuttavaa youtube-klippiä. Ja iso plussa suomenkielestä!

Saatavana ainakin Keravan Ääni ja Levy -liikkeestä sekä Keltaisesta Jäänsärkijästä, sekä cd- että vinyyliformaateissa.

Sydänyön rytmi: Rakkaus lyö maahan (SYDÄRI004, 2017)

Pekka

Retrokki kuuntelee: Jartse Tuominen ”Untold Stories”, 2016

Jartse – tai hänen levy-yhtiönsä (voi tietysti olla yksi ja sama taho) – ei ole tainnut huomata, että kitaristin ”Untold Stories” -kiekko soi jo viime kesänä autossani, koskapa posti pisti laatikkoon albumin promoversion. Kiitos kuitenkin siitä, sillä kesällä soinut oli kirjaston omaisuutta.

Autossa soineesta instrumentaalikiekosta totesin silloin, että ”vaikka Tuomisen tausta lienee raskaassa rockissa, tällä levyllä kitaran kyytipojat ovat pääasiassa huippumelodista fuusiota joitain shuffleja lukuun ottamatta.” Eipä ole mieli tuosta muuttunut.

Levy on äänitetty kahden eri kokoonpanon kanssa ja useassa studiossa, kiekko lienee viides miehen omissa nimissä. Lisäksi Tuominen on antanut panoksensa nettisivujensa mukaan yli sadalle muulle kiekolle.

Kyllä mies saa Gibson Les Paulinsa komeasti laulamaan ja repeilemään.

Myös tätä mieltä olen edelleen: ”Taisi olla joku naapurimaan kukko, joka lausui, että ”enemmän on enemmän”. Ja enemmän makoisaa kitaraa tässä totta tosiaan on! Onneksi Tuominen on kuitenkin tyytynyt tilutteluissaan kohtuullisuuteen, ja malttaa laulattaa kitaraansa pitkissä kaarissa ja dramaattisissa melodioissa. Olen ymmärtävinäni, että taustat ja kitarat on äänitetty erikseen. Ja kun kitaroiden äänitys sekä kokonaisuuden miksaus ja masterointikin ovat Tuomisen omissa näpeissä, ei ole vaikea ymmärtää, miksi kitara soi niin maan perusteellisen muhkeasti.”

Vaikka sorminäppäryyttä varmasti löytyy, löytyy myös tyylitajua ja itsehillintää. Siinä suhteessa Tuominen eroaa useista vähän samanlaisissa musiikkimaisemissa operoivista kitarakukoista: kun bändi esimerkiksi jyystää menemään höyryjunan teholla, mies malttaa olla täyttämättä jokaista asemanväliä lirutuksilla, vaan sen sijaan jyystää itse mukana. Pienet makeat, tiristetyt lirut siellä ja täällä tekevät matkasta nautittavan.

Kitarasankarit eivät ole kadonneet mihinkään. Onneksi.

Pekka

Jartse Tuominen: Untold Stories (Sledge 002, 2016)

www.jartse.com

Retrokki kuuntelee: Joensuu Riihimäki ”Where’s the Fire, John?”

joensuuriihimakiMaanläheisten puurtajien toinen rhythm&blues-kiekko, jatkaa siitä mihin debyytti kuuntelijan jätti.

Myönnän auliisti, että tämän arvion laatiminen on ollut työn takana. En oikein itsekään ymmärrä syytä, sillä kyllähän Sami Joensuun ja Kari Riihimäen toinenkin yhteinen kiekko on tasalaatuista ja määrämittaista. Sujuvaa ja sointuvaa, tutun kuuloista. Laulaja-kitaristi Joensuun ja kitaristi Riihimäen lisäksi jämäkkää biittiä ja välillä hiipivää shufflea takovat rumpali Moilu Moilanen ja basisti Jakke Aho.

Myönnän, osa kaksi: olen nirso, odotan paljon ja vielä enemmän. Olen ottanut sen kannan, että jos musiikki ei iske, siitä on turha kirjoittaa puolivillaista, myötäsukaista arviota. Mieluummin sitten ei mitään. Ja sehän tarkoittaa vain ja ainoastaan, että tämä yksi onneton ihminen ei ymmärrä artistin tarkoitusperiä. Ei sitä, että musiikissa olisi jotain vikaa. Tuoteselosteet, jotka vain työstävät levyn julkisuutta eivät jätä lukijalle käteen edes luuta, lihasta puhumattakaan. Artisti on mielestäni ansainnut enemmän.

Entäs sitten ”Where’s the Fire, John?”?

Kuten totesin, tasalaatuista ja viihdyttävää rhythm&bluesia, jykevää komppia, iskeviä kertosäkeitä, viiltäviä kitaravälähdyksiä, hiipivää rytmiä, mukavia instrumentaalisia yllätyksiä kuten banjo. Sanoisin, että kokonaisuutena ihan ok.

Muutamat levyn helmet antavat kuitenkin välähdyksen yhtyeen ja lauluntekijöiden todellisesta potentiaalista – ja ne ovat huomattavasti enemmän kuin ok!

Esimerkiksi rauhallisesti askeltava, harkitusti näppäiltyjen akustisten kitaroitten ja raukean kompin tahdittama ”Whom the Gods Would Save”: ylväs, inhimillinen, Anna Kivisen herkällä taustalaululla henkistetty. Lähestytään Mark Knopfler-territoriota, ja sehän ei ole ollenkaan huono asia! ”The Great Divide” tarjoaa samaa herkkua, nyt Kari Riihimäen sähköisten kitarariffien ja -ulvaisujen vauhdittamana. Aapo Romun sello taustoittaa ”Highway (Which No One Gets Done)” -biisin aavikkomaisemaa. Tässä on samaa kohtalokkuutta kuin Neil Youngin ”Sleeps with Angels” -albumin unenomaisissa ja lohduttomissa tunnelmissa. Sami Joensuun sisäinen Bono pääsee ääneen.

Toisessa ääripäässä ovat vaikkapa sähköisesti rullaava ”Highland Queen” ja ränttätänttää runttaava ”Smokey Lady”. Täydellisessä maailmassa kuuntelija olisi seissyt silmät ummessa vaikut korvista karisten Kari Riihimäen kitaramyrskyssä. Enemmän on enemmän, kuten joku kitarasankari on aikoinaan lohkaissut. Jälkimmäisessä biisissä Joensuun laulu tarjoaa tulta ja tappuraa. Viestini taitaa olla, että ääripäät kunniaan: antaa mennä jos siltä tuntuu, silloin se tuntuu kuulijassakin. Potentiaalia kyllä riittää, sitä ei kannata piilotella.

Pekka

Joensuu Riihimäki: Where’s the Fire, John? (Puuma PUUCD 044, 2016)

http://www.jrofficial.fi/

http://www.facebook.com/joensuuriihimaki

http://www.runningmoose.fi/

 

Retrokki kuuntelee: Tommy Hoehn ”Losing You To Sleep” (1978)

Tommy HoehnOlkoon Tommy Hoehn esimerkkinä powerpopin 70-luvusta sekä rock’n’rollin ja beatin täydellisestä liitosta.

Samalla kun kuulokkeissa pauhaa The Rubinoosien täysin vastustamaton debyyttialbumi vuodelta 1977, palaan tuohon powerpopin kulta-aikaan – ainakin meikäläiselle se oli sitä. Beserkley-merkin myötä tutuiksi tulivat Rubinoosien lisäksi myös Jonathan Richman, Greg Kihn ja Earth Quake (joskus Earthquake). Kirkassilmäiset nuorukaiset olivat Beatlesinsa, Monkeesinsa ja Zombiesinsa kuunnelleet, ihastelun kohteina olivat ehkä olleet myös Left Banke, Badfinger, Curt Boetcher, Flamin’ Groovies, Raspberries ja Big Star.

Jotkut aloittavat genren historian jo garage-yhtyeistä, ja kyllähän Nuggets-kokoelmallakin löytyy erinomaisia esimerkkejä ilkeän rytmin, sydämellisen melodian ja sulavan harmonian täydellisistä liitoista. Joku siinä yhdistelmässä koskettaa: doowopista ja teinipopista periytyvä viattomuus, sydänystävyyden sinetöivä yhteislaulu, hunajanmakea melodia, veren lämpimäksi pumppaava rytmi. Mestariteokset sykähdyttävät kerta kerran jälkeen, ikään katsomatta. Ja niitä riittää!

Vaikka powerpop ei suuria massoja ole vuosien varrella häirinnytkään – poikkeuksina ehkä Blondie, The Knack ja Cheap Trick, innokas ja omistautunut kannattajakunta sillä kyllä on. En nyt sekoita tähän soppaan samaa liekkiä puhaltavia uuden aallon artisteja, sillä niitähän riittäisi.

Powerpopin yhteydessä pitää mainita erityisesti Not Lame -levymerkki ja -nettikauppa ja sen isähahmo Bruce Brodeen. Hän tutustutti lukuisiin loisteliaisiin artisteihin, jotka olisivat muuten jääneet hämärän rajamaille. Not Lame on menneisyyttä, mutta Brodeen häärii edelleen powerpopin parissa mm. julkaisemalla ja myymällä aiheeseen liittyviä kirjoja. Tällä hetkellä vyörytyksen kohteena on kirja Jellyfish-yhtyeestä.

From Memphis, Tennessee

Tommy Hoehn tuli tutuksi 70-luvun lopulla joidenkin lehtijuttujen myötä. Kotipaikka Memphis, yhteyksiä Alex Chiltoniin ja Chris Belliin, juu kiinnostaa. Samassa poppoossa kuin Jon Tiven ja Van Duren. Levyjä ei tähän maailman kolkkaan pahemmin eksynyt. Tämä ”Losing You To Sleep” on hänen esikoisalbuminsa, alun perin se ilmestyi vuonna 1977 nimellä ”Spacebreak” pienellä Power Play Records -levymerkillä. Iso London kiinnostui, ja julkaisi saman kiekon eri nimellä ja eri kannella seuraavana vuonna.

”Losing You To Sleep” on paitsi erinomainen powerpop-levy, samalla hyvä esimerkki genre-rajojen epämääräisyydestä. Joskus upotaan syvälle pehmoballadiin, toisaalla rämistään ja rytkytään, tuolla otetaan kantaa purkkaan ja jytään, tässä tarjotaan suurelle yleisölle sliipattu poppis. Monipuolisuutta, sanoisi joku, sillä kyllä se ydin eli vetoava melodia jokaisesta löytyy. Toisinaan samanlainen mikstuura ärsyttää, parhaissa tapauksissa – kertyneiden kuunteluiden myötä, se kertoo taitavasta ja moniulotteisesta tekijästä.

Nimikappaleessa on samanlaista koskettavaa ja viatonta melodisuutta kuin Todd Rundgrenin vastaavissa, esimerkkinä vaikkapa ”Can We Still Be Friends”. ”Losing You To Sleep” ei ole rytmillisesti ihan tango eikä lattarikaan, se soutaa ja huopaa rytmikkäästi. Boz Scaggs? ”The Heat” taas on sitä, mitä kai yleisimmin pidetään powerpoppina: terävästi nytkivä, ilkeän kitarasoolon rehevöittämä voimabiisi. ”She Might Look My Way”, ja toisena tekijänä Alex Chilton. Puolinopea, hieman epätäydellinen mutta siksi niin inhimillinen ja vetoava – aivan kuten Big Starin tuotanto. ”Fresh Matches” taas on pomppiva purkkabiisi tyylikkäine kitarakuvioineen.

Levy on äänitetty ja miksattu Ardent-studiolla, tuttu mm. Big Starin kotipesänä. Ehkä studion rhythm&blues-juuret yhdistettynä Tommy Hoehnin käheään lauluääneen ja kiihkeään tulkintaan selittää levyn terävyyden: biiseissä ei velttoilla, rytmit ovat tiukkoja, kitarat viiltäviä, aikaa ei tuhlata tyhjänpäiväisyyksiin. Levyn kansissa ei ole mainittu tuottajaa, mutta joku blogi ehdottaa sellaiseksi Alex Chiltonia. Ehkä näin onkin.

”Fight You (Anytime)” tulittaa litsareita puoleen ja toiseen, Hoehn pusertaa laulua, Gene Nunez soolokitaraansa. ”Blow Yourself Up” muistuttaa katkonaisella, etukenoisella rytmillään nimibiisiä, John Hamptonin rummut ja Keith Youngin basso tarjoavat räjähtäville kitarakuvioille väkevän tuen. Kunnon powerpop-albumin tapaan ”Losing You To Sleep” on lyhyt, ykköspuoli runsaat 15 minuuttia, kakkonen vaivoin pidempi. Lyhyestä virsi jne.

London ei syystä tai toisesta päättänyt jatkaa Hoehnin sopimusta, vaan kaveri sai pärjäillä omillaan. Aina rahatilanteen salliessa mies painui studioon, joitain kiekkoja julkaistiinkin, suurin osa Frankenstein-levymerkillä. Sen arveltiin olevan miehen oma. Hoehn niin sanotusti näkyi vain harvoin tutkassa ennen ennenaikaista kuolemaansa. Not Lame välitti levyistä joitain, nykyisellään albumeita ei taida oikein löytyä. Ja se on sääli, sillä vaikka Tommy Hoehn on jäänyt Memphis-mafian hohdokkaampien tekijöiden varjoon, hänen musiikkinsa kuuluu powerpop-eliittiin.

Pekka

PS. Spotify tarjoaa “Losing You To Sleep” -albumin muokattuna versiona, mukana on useita bonusraitoja, esimerkiksi Chris Bellin kanssa sävelletty ”Cuba” kolmena eri versiona, alkuperäinen biisijärjestys on kellistetty. Julkaisijaksi mainitaan Milk & Soda Records ja vuodeksi 2010 – vuosi, jolloin Tommy Hoehn menehtyi syöpään. Onko Hoehnin oma merkki ja oma biisimix, en tiedä. Sama versio löytyy näköjään myös Amazonin kautta, pitänee bonusbiisien vuoksi tilata.

Tommy Hoehn: Losing You To Sleep (London PS 719, 1978)

Retrokki kuuntelee: Micke Bjorklof & Blue Strip “Ain’t Bad Yet”, 2015

Micke BjörklöfKansainvälistyneen, öönsä oohon vaihtaneen rhythm&blues-kokoonpanon uusin albumi, äänitetty tällä kerralla Walesin maineikkaalla Rockfield-studiolla.

Ilmeisestikin rohkaistuneena äänityskaupunki New Orleansin edelliselle “After the Flood” -albumilleen tarjoamasta inspiraatioboostista Micke Björklöf kumppaneineen matkusti tällä kerralla Walesiin, Rockfield-studiolle. Tuottajaksi valikoitui maineikas, satoja kiekkoja kätilöinyt ja alkuaikojen Roxy Musicissa soittanut John Porter – tässäkin suhteessa rimaa on vielä entisestäkin korotettu.

Niinpä levystä huokuu viimeistely. Erityisesti arvostan kokoelman ytimekkyyttä: vaikka rhythm&bluesin jammailua ja sooloilua suosivassa hetteikössä liikutaankin, ”Ain’t Bad Yet” ei uppoa tyhjäkäyntiin. Biiseillä on omat vaihtelevat luonteensa, ne kulkevat sopivan pituisen matkan, kokonaisuus on kompakti. Viimeistelyssä on toki toinenkin puolensa: formulan tarkka rajaus karsii persoonalliset poikkeamat ja kiinnostavat kiertotiet – vaarana on tasapaksuus. Onneksi Lefty, Micke ja kumppanit tarjoavat sen verran särmää, että kansainvälisetkin lehdet ovat nostaneet suomalaiset osaajat framille.

Ville ”Lefty” Leppänen on melkoinen slide-velho, joka annostelee olennaisen ärhäkästi tiivistäviä sooloja hyvällä maulla ja älykkäällä tilannetajulla. Se on kerrasta poikki ja pinoon! Solisti ja huuliharpisti Björklöf esittää asiansa itsevarmasti, turhia hienostelematta. Teemu Vuorelan rummut ja Seppo Nuolikosken basso antavat yhtyeelle ilmavaa ja maukasta kyytiä. Yhtyeen erikoisuutena on – verrattuna perusbändien miehitykseen – Timo Roiko-Jokelan perkussiot ja mm. vibrafonia jäljittelevä MalletKAT. Ehkä hänen osuutensa on lavalla kuuluvampi ja värikkäämpi kuin levyllä.

Balanssi on aika lähellä täydellistä: silloin, kun tarvitaan mekkalaa, sitä myös saadaan, esimerkkinä ”Troublemaker” gospelkuoroineen ja Leppäsen uljaine sooloine. Tai ”Rain in Jerusalem” -biisissä, jossa Leppänen ensin runttaa ja murjoo raskasta taustaa kunnes päätyy lopulta kiihkeään ulvontaan. Ja kun halutaan höllätä ja fiilistellä, se hallitaan myös. Mallina vaikkapa rauhallinen ”Sweet Dream’s a Sweet Dream”, jossa Leppänen ujuttaa kitaroineen väliin puhtaasti soljuvia, väliin sielua vääntäviä kuvioita.

”Today” ja ”In Chase” seikkailevat akustisemmassa countrybluesissa. Vuorelan rummut tikuttavat kevyttä rytmiä, Leppäsen sähköiset soolot ovat ytimekkäitä. Ja kun kappale on kulkunsa kulkenut, sitä ei väkisin venytetä. Täysipainoinen paketti kaiken kaikkiaan.

Pekka

Micke Björklöf & Blue Strip: Ain’t Bad Yet (Hokahey! Records HHR 1501, 2015)

http://www.mickebjorklof.com

www.facebook.com/bluestrip

Rokettirollin ytimessä

Rack Doll

Hurriganesia on syyttäminen monen nuoren suistamisesta munaskuita tärisyttävän rockin pariin. Ennen kaikkea Remua, Cisseä, Albertia ja Ileä käy kuitenkin kiittäminen: sadat ja taas sadat alttiit juipit ovat löytäneet ja tulevat löytämään rock’n’rollin yksinkertaisen ytimen.

Ei tarvitse olla soittimensa virtuoosi. Sävellystä ja sanoitusta tärkeämpää on helvetillinen, avoimella sielulla ja sydänverellä allekirjoitettu mekkala. Sellainen eläin on esimerkiksi ”Get On”. Sen aistii, se sytyttää sukupolven toisensa jälkeen.

Se on sytyttänyt myös The Rack Doll -kvartetin, eli laulaja Minna Oran, kitaristi Gari Oran, basisti Johnny Rocco Tokolan ja rumpali Biitti Niemisen. ”Hot City” -kiekko ei anna periksi tuumaakaan, kirves on terävä, on nautinto seisoa lastusateessa. Ylimääräistä sydänverta on varmasti vuodatettu myös laulaja Minnan syöpäsairauden ja -hoitojen vuoksi. Se kuuluu.

Useat Hurriganes-klassikot, muutama oma biisi ja “Long Cool Woman (In a Black Dress)” – juu, se Hollies-hitti – iskevät tulta. Versioissa sykkii alkuaikojen Hanoi Rocks, jossain kuvittelen kuulevani Pat Benatarin ja Ellen Foleyn parin ensimmäisen albumin hiomattomia powerpop-timantteja (”This Road Is Ending”). Gari Ora osoittautuu taitavaksi, särmikkääksi ja tilannetajuiseksi kitaristiksi: joskus vähemmän on enemmän. Tokola ja Nieminen pitävät rokkijunan pomminvarmasti aikataulussaan.

Hurriganesit aikoinaan perinpohjin kuunnelleena haluan onnitella yhtyettä mainioista biisivalinnoista ja tulkinnoista: uudessa yhteydessä ja jämäköillä toteutuksilla alun perin hellyttävän luonnosmaisilta ja horjuviltakin tuntuneet kappaleet jyräävät nyt niin maan perusteellisesti. Esimerkiksi nimi- ja avausbiisi, ”Fortissimo”-albumin ”Hot City” ei kyllä anna armoa. Muita kohokohtia ovat ameriikan meiningillä tasaisen tappavasti tamppaava ”Tonite” (alkuperäinen Remun soololla ”Zin-Khan”), ”Shorai Shorai” ja Gari Oran melodinen instrumentaali ”Riff Raff Song”. Niittinä vielä dramaattinen ”Pain in My Heart” (”Hurrygames”) tarkasti punnittuine kitarasooloineen – ei liikaa, ei liian vähän.

The Rack Doll on näine hyvineen valmis lauteille, yhtye ja tämä levy tarjoavat oivaa apetta suomalaisten rock’n’roll-himoon.

Peruskalliota louhimassa

Full Moon“Rock Me Baby” ja “Thirty Days” – rockin peruslohkareita, jotka taitavat kuulua lähes jokaisen juurevan yhtyeen repertuaariin. Full Moon Rock’n’Roll Band kierrättää näitä kahta sekä John Lennonin ”Rock & Roll People”- ja Stonesien ”Let It Bleed” -murikoita ”Keep Rocking”-ep:llään. Bändi – Hans Vainikainen (laulu), Petri Majuri (kitara), Kai Asikkala (basso) ja Matti Mehtola (rummut) – tarjoaa tuttuihin biiseihin enemmän ytyä kuin mihin bilebändit yltävät, vaikka repertuaari hieman siihen suuntaan onkin kallellaan.

Varsinkin Majurin kitaroinnissa on sujuvaa ja ilkeääkin napakkuutta. Asikkala ja Mehtola jyystävät raskasta rytmiä amerikkalaisen 70-luvun boogierockin hengessä. ”Let It Bleed” notkuu, diesel kiehuu ja kiihtyy, Vainikaisen laulussa on alkuperäisestä tuttua röyhkeää kukkoilua. Let the good times roll, voisi Johnny Winterkin todeta – sillä hänen kunniakseen tämä on ilmeisestikin tehty!

Pekka

Full Moon Rock’n’Roll Band: Keep Rocking (Puuma Records PUUCD 036, 2015)

The Rack Doll: Hot City (O.R.A Music, 2015)

www.therackdoll.fi

www.facebook.com/TheRackDoll

http://www.oramusic.fi

http://www.runningmoose.fi