• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 132 318 hits

Sami Joensuu ”Tides”, 2019

Joensuu Riihimäki -kokoonpanon kolme albumia rullasivat maanläheisesti ja tasapainoisesti rhythm&bluesin, rockin ja vähän countrynkin muodostamassa kolmiossa. Oman yleisönsä taisivat löytää, sekä yhtye että levyt. Sittemmin Kari Riihimäki ja Sami Joensuu päättivät jatkaa omillaan, tämä Joensuun ”Tides” ilmestyi viime syksynä.

Levy on soinut ahkerasti sekä autossa että kotisoittimessa, niinpä uskallan tarjota kritiikin poikasta – ei parane kuitenkaan pahastua, sillä hyvällähän minä. Jaan kiekon yksitoista kappaletta kahteen laariin: osan edellisen kokoonpanon jatkeeksi, muutaman osoittamaan uutta suuntaa. Joensuu Riihimäki -laarissa mennään tutulla kähisevällä ja tärisevällä shufflella, usein viiltävän sähköisesti, joskus akustisemmin. Vaaran merkkejä ja ilkeyden tuntua ilmeisimmin tavoitellaan.

Niistä muutamasta muusta pyydänkin saada nöyrimmin onnitella herra Joensuuta: vallan komeita vetoja!

Ilmapiiri on rennompi, kukaan ei hengitä niskaan. Askelletaan rauhallisesti, ei hosuta eikä hössötetä. Eikä kähistä, vaan Joensuu laulaa luonnollisella äänellään. Pehmeä ja melodinen lauluääni, mitä sitä peittelemään! Maisemaa täyttää ja värittää soulahtavalla laulullaan kanadalainen Carolyn Fe. Esimerkiksi ”Holding Water” -biisistä tulee mieleen suuren suuri suosikkini Boz Scaggs, harkittuja kitarasooloja ja tunnelmallista slidea myöten. Tyylillisesti samassa kastissa on myös Eric Clapton.

Hienoja tunnelmia luodaan toisaalla akustisemmin, haitarilla ja akustisella slidella (”The North Country Fair”). Päätösbiisi, rummuton ”Blackbird” esittelee korkealla liitelevän sähkiksen, muuten pysytään pölyisellä maantiellä. Oma suosikkini on avara ”The Librarian”, jossa pieni kaunis pianokuvio nostaa biisin uuteen ulottuvuuteen, unohtamatta Carolyn Fen sydämellistä enkelikuoroa. Biisi olisi voinut jatkua ja muuntua vieläkin pidemmälle. Albumin keskipiste ja ydin. ”You Name It” on puolestaan Fen soolonumero, hieman käheä, kokenut ääni, rauhallinen bluespoljento, tyylikäs sähkissoolo – mikäs sen maittavampaa.

Kirjoitin alussa, että muutama biisi ”osoittaa uutta suuntaa”. Mistäs minä tiedän, osoittavatko ne uutta suuntaa, mutta omaan makuuni ne kuitenkin maistuvat makealta. Niiden ansiosta ”Tidesin” sietäisi saada isompaakin julkisuutta. Minun mielestäni siis.

Sami Joensuu: Tides (Puuma Records, PUUCD 072, 2019)

PS. Koskapa Spotify tarjoaa Joensuulta muutaman muunkin soolobiisin, kuunnellaan myös ne – ovatkin suomenkielisiä. ”Kalteva maa” ja ”Kourallinen multaa” viime vuodelta ja tämän kevään ”Pohjanmaa”, ”Kabaree” sekä ”Sä olit nainen ja minä mies” ovat päteviä, mitat ja muodot täyttäviä, hieman kaihoisia ja sanoituksellisesti nostalgisia Suomi-poppeja. ”Kalteva maa” näistä itseäni puhuttelevin ja ehkä tarttuvinkin.

Tässäpä se Spotifyn inha ihanuus julkaisijan kannalta: tavaraa mahtuu mahottomasti, raha ei ole kiinni fyysisissä kopioissa, julkaisu on helppoa – ollaan heti siellä maailmantähtien kyljessä. Mutta: sinnehän ne biisit uppoavat ja unohtuvat, jos niistä ei aktiivisesti rummuteta tai joku niitä himoiten osaa etsiä. Aika toivoton yhtälö kyllä ja ikävä kyllä.

Rich Robinson ”Through A Crooked Sun”, 2016

Kun joku artisti iskee syystä tai toisesta kipinää, tulee joskus tilattua katalogistaan isompi pläjäys. Jotkut osoittautuvat suutareiksi, toiset ihan riittävän mukaviksi, jotta paikka levyhyllyssä olisi oikeutettu, joku yksittäinen kiekko saattaa jäädä raskaaseen rotaatioon. Niin kävi Black Crowes -veljes Rich Robinsonin kanssa: vain ”Through A Crooked Sun” jämähti soittimeen, muut koristavat ”ehkä vielä palaan tähän” -pinoa.

Pitkä kuin mikä – 14 biisiä, joista pari bonusliveä. Monipuolinen – countrya, countryrockia, southern rockia, grunge-vääntöäkin, tägäsin myös psykedelian ja rhythm&bluesin. Kompakti, tiukasti rutistava kokoonpano – usein vain trio, joskus duo. Maanläheistä, jossain jamipohjaista, tuolla vaivoin koossapysyvää mutta juuri siksi niin hienoa. Sliipattu, kerroksellinen, olemattoman sävellyksen kuorruttama paatos ja kimallus eivät kuulu tämän levyn olemukseen.

Kaikki biisit ovat Robinsonin lukuun ottamassa Fleetwood Macin ”Station Man” -rynkytystä, tällä levyllä parhaalla Little Feat -perinteellä toteutettuna. Soiton riehakkuus, tyytyväinen virne, stipluja pelkäämätön asenne – tätä lienee ollut ilo soittaa. Kuuntelua ja aikaa kestävä, täysin epämuodikas kokonaisuus.

Rich Robinson: Through A Crooked Sun (Circle Sound Records / Eagle Records EAGCD646, 2016)

Rotten River Blues Band ”Electrophant”, 2019

Ei mätää, vaan mätäojamaista meininkiä. Sieltä, Vantaallakin virtaavan Mätäojan suistomaalta kertoo Rotten River Blues Band ponnistavansa. Nimi ja taustatarina kertovat paljon: ei hienostelua, ei hipsterismiä, ei lämmitettyjä jalkakäytäviä, vaan rehellisen mutaista räimettä ja punkahtavaa katupoikarokkia.

Pekka Muurinen (laulu, kitara), Teemu Laitinen (rummut), Matti Rautala (kitara) ja Juha Vilhunen (basso) tarjoavat toisella levyllään notkeaa mutta ei kuitenkaan velttoa, tarttuvaa mutta ei kuitenkaan mielistelevää menoa: Vantaalla ei periksi anneta.

Nimikappaleessa on hypnoottista CCR-kierrettä, avausbiisi ”Megalithic Groove” vyöryy nimensä mukaisena siirtolohkareena, ”Cool Wind Blows” on hionut teränsä Rolling Stones-, Aerosmith– ja Hanoi Rocks -tahkossa. ”No Champagne, No Ice” on pakollinen hidas blues, jossa kitaristit pääsevät venyttelemään terävillä fraaseillaan, Muurisen laulu uhoaa etukenossa. Napakan levyn päättävä ”I’m Gonna Rock” ei sen kummempia selittelyjä tarvitse: mennään eikä meinata. Laitinen ja Vilhunen nakkaavat armottoman rytmijyrän, jota Muurinen ja Lautala yrittävät parhaansa piiskata.

Kokonaisuutena ”Electrophant” on juuri sopiva annos. Se jättää suulakea kutittavan jälkimaun, täyttää rytmitarpeen mutta ei vie tilaa toistolta, toisin kuin monet tämän päivän turboahdetut ja ylipitkät kokoelmat. Pois löysät ja valmiiksi vettyneet fyllit, Vantaalla osataan ja uskalletaan olla ytimekkäitä!

Ja nimistöstä tarkoille maantietoniiloille tarkennan vielä, että vaikka siis yhtyeen nimessä puhutaan joesta, wikipedia kertoo ojan tai suureellisesti joen nimeksi Helsingin puolella Mätäjoki, Vantaalla Mätäoja.

Pekka

Rotten River Blues Band: Electrophant (Vandango 005, 2019)

Sultans of Jungle “Punchlines”, 2018

Herkeämätöntä viidakkobiittiä, ronskilla kädellä annosteltua reverb-kitaraa, röyhkeästi keulivaa nokkapokkaa eli laulua, turpeentuoksuissa räimivää bassoa – Sultans of Jungle kurittaa kuulijaa ankarimman kautta: lyö, beibi, lyö! Samaa suota ovat peranneet esimerkiksi the Fuzztones, the Cramps, the Pirates ja aikaisemmin 60-luvulla sadat garagebändit.

Nyt asialla ovat jo 1990-luvulla aloittaneet, välillä turbaaninsa naftaliiniin säilöneet ja pari vuotta sitten päähineensä rehabilitoineet viidakkoveljet Jani J.J. Penttinen (laulu), Kola Pietiläinen (kitara), Rocking Ede Mikkola (basso, taustalaulu) ja Juha Litmanen (rummut).

Repertuaarinsa on naarattu pääosin genrensä tunnustetuilta nimiltä 60-, 70-, ja 80-luvuilta – tuttuja vähintään harrastajien nuotiopiireissä. Vanhin tosin juontaa juurensa aina vuoteen 1933, jolloin Bing Crosby esitti ”Temptation”-slovarin, toki myöhempiäkin versioita löytyy. Niin, kaikki ei siis ole pelkkää jumpsista jumpsista ja diddi-di-di, di-diddleytä, sillä Sultans of Jungle osaa myös fiilistellä omalla karulla tavallaan. Kuin käyttäisi viikatetta partahöylänä, sano.

Studioäänitetyt biisit täydentyvät kahdella rajulla livevedolla, Benny Joyn ”Button Nose” ja the Crampsien ”It Thing Hard On” tarjoavat samalla varoituksen keikkayleisöille: näillä lakeuksilla ei katsojille armoa anneta. Muutamat tuttujen tallentamat hikiset keikkakuvat ja -kokemukset todistavat samaa. Eikä tämän levynkään suhteen ole syytä volyymipotikkaa sääliä.

Pekka

Sultans of Jungle “Punchlines” (Jungle Records TCB-8484, 2018)

 

Retrokki kuuntelee: Micke Björklöf & Blue Strip ”Twentyfive Live at Blues Baltica”, 2018

Neljännesvuosisata, 25 vuotta, on kunnioitettavan pitkä aika pyörittää bändiä. Sen kunniaksi – ja koska yhtyeeltä on toivottu live-kiekkoa jo pitkään, Micke Björklöf & Blue Strip julkaisee / julkaisi (valitse aikamääre sen mukaan, milloin luet tätä tekstiä) 6.4.2018 kaksoislevyllisen rhythm&bluesia.

Ja millaisen tuplan! Paino sanalla ”millaisen”, äänensävyksi kannattaa valita ääri-innostunut.

Alun perin yhtye suunnitteli kokoavansa julkaisun eri keikkojen taltioinneista, mutta päätyi kuitenkin yhden konsertin kokonaisuuteen Blues Baltica -festareilta Saksassa 19.5.2017. Björklöf toteaa, että ”julkaisu antaa autenttisen kuvan siitä, minkälainen bändi on elävänä yleisön edessä. Kuuntelimme eri keikkojen äänityksiä ja tämä festivaali nousi selvästi esiin muiden joukosta koko keikan kestävän huikean energian ja intensiteetin vuoksi”.

Melkein samoilla sanoilla kuvailisin kokonaisuutta itsekin: etukeno on melkoinen, Björklöfin laulussa on ytyä, uhoa ja antaumuksellisuutta, Ville ”Lefty” Leppäsen sähköisessä ja akustisessa kitaroinnissa on nyansseja, taitoa ja tilannetajua – silloin revitellään niin maan perusteellisesti, kun on sen aika, slidellä tai ilman (”Last Train to Memphis” ja ”After the Flood”). Kun taas kaivataan herkkyyttä, hivellään kuuntelijan tuntoaisteja. Konehuone Seppo Nuolikoski (basso), Teemu Vuorela (rummut) ja Timo Roiko-Jokela (perkussiot, malletkat) pitää karavaanin kurissa ja nuhteessa. Nyt ei todellakaan poukkoilla humpan tahtiin, vaan suunnataan katse tiukasti horisonttiin, kiinnitetään turvavyöt ja käynnistetään turbo. Parhaimmillaan yhtye tykittää kuin iso ja pelottava jyrä – musiikki lyö kuuntelijalle löylyä kaksin käsin. Tästä hillittömästä livevedosta huomaa yhtyeen hitsautuneen kymmenien vuosien ja satojen keikkojen aikana saumattomaksi, höyryäväksi rhythm&blueskoneeksi.

Lisäväriä tuo Björklöfin huuliharppu, joka mykistää vaikkapa ”Honey Hush” -biisissä – hengästyttävä veto! Samaan syssyyn Leppänen nikkaroi teknisesti huiman ja tunnetta tirisevän useamman säkeistön soolon. Aplodit ovat täysin ansaittuja. Välillä isketään raskaammalla kädellä, ja sitten lähdetäänkin jo Canned Heat -laukalle (”Woogie Or Die”). ”Gumbo Mama” nykii Meters-hengessä, Leppäsen wah wah ulisee, Teemu Vuorelan ja Seppo Nuolikosken funky rytmiikka loistaa. Little Feat -meininkiä tässä.

Lainaan tähän väliin lehdistötiedotetta, joka puolestaan lainaa bluesministeri Esa Kuloniemeä: ”Bluesin tulee olla evolutiivista myös tänään. Pitääkseen yllä kuulijoiden mielenkiinnon ja houkutellakseen mukaan uutta kuluttajapolvea sen on ammennettava yhtä aikaa perinteestä ja nykyajasta. Ja heittää sekaan vielä artistin oma, persoonallinen mauste. Juuri näin toimii Micke Björklöf & Blue Strip”.

Tuossa on erinomaisesti kuvattu yhtyeen selkäranka. Muskelit ja hengen kuulee esimerkiksi tältä tuplalta, ja sen perusteella keikoilla: kaksi levyllistä rhythm&bluesia voisi olla puuduttava kokemus, mutta Kuloniemen mainitsema evolutiivisuus – itse miellän sen tällä levyllä tarkoittavan monipuolisuutta ja tyylien kirjoa, ylläpitää kiinnostuksen. Jopa perusränttätäntät kuten ”Let Me Love You Baby” soivat rennon mehevästi. Omaa persoonallista maustetta edustaa vaikkapa ”Sweet Dream’s A Sweet Dream”. Hitaassa biisissä on jäntevä riffi, ilmaa ja rytmitystä, Leppänen maustaa tyylipuhtailla kitarakaarilla, Björklöfin laulussa on intohimoa.

Kun evolutiivisuuden siittää yhtyeen soitinarsenaaliin, jäsenten kykyihin sekä tälläkin tuplalla todistettavaan monipuolisuuteen, aukeaa kiinnostava näkymä myös tulevaisuuteen. Bändillä on kapasiteettia kasvattaa versoja useampaankin suuntaan, lähteä esimerkiksi kahden lyömäsoittajan voimin tutkimusmatkalle Allman Brothers -territorioon. Ja koskapa myös Micke itse tarttuu välillä kuusikieliseen, tulivoimaa löytyy solistisestikin.

Tämän erinomaisen tuplan potentiaali näyttää sysäävän liikkeelle sekä sykkeen että ajatukset! Sillä vaikka nyt olen nyt innoissani maininnut vertailukohtina muita kuin puhdasverisiä rhythm&blues-yhtyeitä, niin kyllä Micke Björklöf & Blue Strip tarjoaa verevämmän ja perinnetietoisemman gumbon. Levy on komea myös pakettina: hienot grafiikat, paksu vihkonen, loppuun asti viimeistelty.

Pekka

Micke Björklöf & Blue Strip: Twentyfive Live at Blues Baltica (Hokahey Records, HHR 1801, 2018)

http://www.mickebjorklof.com
http://www.facebook.com/bluestrip

Retrokki kuuntelee: Sydänyön rytmi ”Rakkaus lyö maahan”, 2017

Keravalaista jyrää ja jyystöä, primitiivistä, sähköistä rhythm&bluesia: tältä voisi kuulostaa, kun Canned Heat saa geenimuuntelun tuloksena Captain Beefheartin kieroutuneen nerokasta perimää.

Pasi Puolakan huuliharppu komppaa ja sparraa Jari Tikan häpeilemättömän röyhkeää laulutulkintaa. Mikko Kettunen (kitara), Mikko Klemola (basso) ja Petri Toivanen (rummut) potkivat vauhtia vastustamattomaan rytmijyrään. ”Ennen kuin aurinko katoaa” jurnuttaa Free-hengessä, Kettusen kitaralla voisi olla enemmänkin soolotilaa.

Tässä genressä harvemmin kuultu huilu (Pasi Puolakka) kuulostaa alkuun asiaan kuulumattomalta. Rauhallinen ”Luoksein palaa” häröilee proge-maastossa. Sitten soitin löytää paikkansa: ”Miehen osa” on yhtä karkeakätisesti ja intohimoisesti veistetty kuin hengenheimolaisensa Jethro Tullin alkukauden karun jylhät heavybluesit. ”Upea nainen” on kuulas, hitaasti askeltava blueskaava johon Kettusen kitara lyö säröä. ”Elämä on miltä näyttää” leijuu vieläkin korkeammalla.

Vaikka musiikissa väännetään hyvinkin miehekkäästi ja yksiselitteisesti, seistään uhmakkaasti tuulta vasten etumus etukenossa, sanoituksissa sen sijaan mies on altavastaaja, jopa surkimus. ”Rakkaus lyö maahan” ja ”Miehen osa” kertovat jo titteleissään että alakynnessä ollaan, pahasti. Kuori on kova, sisus pehmeä: rakkaudesta puhutaan suureen ääneen, isoilla kirjaimilla, kiristettyjen leukapielten välistä.

Yhtyeenä Sydänyön rytmi (perustettu jo 2004) on tasavahva, ei kenenkään komppaaja tai soolotaituruuden työkalu. Kolme pointtia erästä tunnettua poliitikkoa mukaillen: Jari Tikan laulu, rytmiryhmän jyrä, Pasi Puolakan huilu. Kyllä niistä soppa syntyy, siitä todisteena pari vakuuttavaa youtube-klippiä. Ja iso plussa suomenkielestä!

Saatavana ainakin Keravan Ääni ja Levy -liikkeestä sekä Keltaisesta Jäänsärkijästä, sekä cd- että vinyyliformaateissa.

Sydänyön rytmi: Rakkaus lyö maahan (SYDÄRI004, 2017)

Pekka

Retrokki kuuntelee: Jartse Tuominen ”Untold Stories”, 2016

Jartse – tai hänen levy-yhtiönsä (voi tietysti olla yksi ja sama taho) – ei ole tainnut huomata, että kitaristin ”Untold Stories” -kiekko soi jo viime kesänä autossani, koskapa posti pisti laatikkoon albumin promoversion. Kiitos kuitenkin siitä, sillä kesällä soinut oli kirjaston omaisuutta.

Autossa soineesta instrumentaalikiekosta totesin silloin, että ”vaikka Tuomisen tausta lienee raskaassa rockissa, tällä levyllä kitaran kyytipojat ovat pääasiassa huippumelodista fuusiota joitain shuffleja lukuun ottamatta.” Eipä ole mieli tuosta muuttunut.

Levy on äänitetty kahden eri kokoonpanon kanssa ja useassa studiossa, kiekko lienee viides miehen omissa nimissä. Lisäksi Tuominen on antanut panoksensa nettisivujensa mukaan yli sadalle muulle kiekolle.

Kyllä mies saa Gibson Les Paulinsa komeasti laulamaan ja repeilemään.

Myös tätä mieltä olen edelleen: ”Taisi olla joku naapurimaan kukko, joka lausui, että ”enemmän on enemmän”. Ja enemmän makoisaa kitaraa tässä totta tosiaan on! Onneksi Tuominen on kuitenkin tyytynyt tilutteluissaan kohtuullisuuteen, ja malttaa laulattaa kitaraansa pitkissä kaarissa ja dramaattisissa melodioissa. Olen ymmärtävinäni, että taustat ja kitarat on äänitetty erikseen. Ja kun kitaroiden äänitys sekä kokonaisuuden miksaus ja masterointikin ovat Tuomisen omissa näpeissä, ei ole vaikea ymmärtää, miksi kitara soi niin maan perusteellisen muhkeasti.”

Vaikka sorminäppäryyttä varmasti löytyy, löytyy myös tyylitajua ja itsehillintää. Siinä suhteessa Tuominen eroaa useista vähän samanlaisissa musiikkimaisemissa operoivista kitarakukoista: kun bändi esimerkiksi jyystää menemään höyryjunan teholla, mies malttaa olla täyttämättä jokaista asemanväliä lirutuksilla, vaan sen sijaan jyystää itse mukana. Pienet makeat, tiristetyt lirut siellä ja täällä tekevät matkasta nautittavan.

Kitarasankarit eivät ole kadonneet mihinkään. Onneksi.

Pekka

Jartse Tuominen: Untold Stories (Sledge 002, 2016)

www.jartse.com