• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 126 937 hits
  • Mainokset

Kelja ”Horjuvan miehen karavaani”, 2019

Taiteilijanimellä Kelja esiintyvän laulaja-lauluntekijä Petri Vannisen ensimmäinen kiekko muutaman vuoden takaa ei musiikillisesta miellyttävyydestään huolimatta täysin säväyttänyt. Sävellyksissä ja sovituksissa oli sopivassa suhteessa lihaa, luuta ja jänteitä, sanoituksensa luontosymboliikkoineen jättivät suoraviivaisen meikäläisen kuitenkin vaille riittävää purutuntumaa.

Kyllähän tällä uutuudellakin ”Kosmos hengittää” ja kesä koskettaa, mutta edeltäjästä on hypätty todella iso askel sekä sanoituksellisesti että myös musiikillisesti. Instrumentteja käytetään kekseliäästi – trumpetti vie aavikoille, kitara puree välillä pirullisesti, toisaalla taivuttaa kaihoisaa suomi-rautalankaa, tuossa nyplää Byrds-helinää.

Eniten ilahduttaa tarinoiden ja tyylien liitto: biiseissä ja toteutuksissa on aiempaa enemmän sävyjä. Täyttä tavaraa mielikuvien henkiin herättämiseksi.

Twistiä, pop-iskelmää, rhythm&blues-runttaa, laulelmaa, jopa kuplettia – yhtyekin tuntuu pistävän persoonaansa enemmän peliin. ”Kaipauksen tähti” antaa soittajille tilaa myös venytellä – Antti Kasurinen (basso), Sampo Kinnunen (kitarat), Jani Leskinen (rummut) ja Sami Nissinen (trumpetti, koskettimet) – tuntuvat vispaavan vesi kielellä.  Debyytillä Yarilla oli kevyesti sormensa pelissä. Vannoisin, että tämän levyn pianovetoinen hempeä balladi ”Kesän kosketus” on saanut innoitusta samalta hunajapurkilta.

Lopuksi päästään levyn helmeen, eli ”Senorita” on ilmiselvä kesähitti – siis olisi, jos se saisi radiosoittoa, nettistriimiä, latauksia ja mitänäitänyton. Mutta äijät! Nyt olette vielä turvallisilla vesillä, älkää vahingossakaan suunnatko enää piiruakaan kohti Mambaa! Rummut sompaavat kevyttä twistiä, rautalanka on näkkäriä ja pitkää kaarta, trumpetti tuuttaa pihakoivun alla, sanoissa Kaseva-kaihoa. Taidanpa soittaa sen vielä kerran.

Pekka

Kelja: Horjuvan miehen karavaani (Puuma PUUCD 071, 2019)

Mainokset

Johanna Mäkeläinen ”Rikas”, 2019

Virheetön, kirkas ja vivahteikas lauluääni. Tekstit pieniä, henkilökohtaisilta tuntuvia tarinoita, jokunen symbolinen luonnonilmiökuvaus. Melodisia, tyylipuhtaita sävellyksiä, herkkiä akustisia toteutuksia – laulaja-lauluntekijä Johanna Mäkeläisen ensilevyllä vaatimattomuus kaunistaa.

Välillä kurotellaan kansanmusiikkiin (”Haituvapilvet”), mutta pääasiassa kuljetaan vaikkapa Edu Kettusen viitoittamaa tarinalliskertovaa tietä. Mäkeläisen taidokkaan ja moneen taipuvan laulun sekä akustisen kitaran lisäksi musisoinnista vastaavat Matias Kiiveri, Kasperi Kallio ja Abdissa Assefa – hallitusti ja hillitysti.

Taustamusiikiksi ”Rikas” on liian hienovaraista ja harrastakin. Jotta kuuntelijan ajatukset eivät musiikin myötä karkaisi haituvapilvien lailla, kannattaa kuuntelua rikastuttaa Johanna Mäkeläisen Facebook-sivuilla, joilla hän avaa kappaleittensa syntyä biisi biisiltä – useamman vuoden aikana eloon heränneet tarinat saavat taustoituksista syvyyttä ja sävyjä.

Musiikki tulee lähelle.

Pekka

Johanna Mäkeläinen: Rikas (Puuma Records PUUCD 068, 2019)

Karla Bonoff ”Carry Me Home”, 2018

Joskus arvioin Wendy Waldmanin albumin ”The Main Refrain” yhdeksi itseäni eniten miellyttäneistä 70-luvun kiekoista. Samaan mestariluokkaan nostan Karla Bonoffin samannimisen debyyttikiekon vuodelta 1977: aivan mestarillisia, pianovetoisia biisejä ja Bonoffin ilmaisuvoimainen, melodinen ääni. Taustalla tuonaikaista studiokermaa, tuottajana Kenny Edwards (Bonoffin, Waldmanin ja Andrew Goldin Bryndle-kumppani).

Karla Bonoffin myöhemmätkin albumit tuli kuunneltua ja arkistoitua, mutta niihin ei ole ollut esikoisen vertaista vetoa. Viime vuonna Bonoff taisi itse kustantaa ”Carry Me Home” -levyn, jolla hän parin kanssasoittajan kera peilaa uraansa: tuoreita versioita aiemmin julkaistuista biiseistä, mukana pari uuttakin laulututtavuutta. Kaikesta ylimääräisestä riisutut versiot paljastavat, kuinka upeita ja kestäviä sävellyksiä Bonoff on tuottanut. Hieman niissä on teinipaatosta, ehkä juuri se sykähdyttääkin. Bonoffin piano sekä Nina Gerberin akustiset ja sähkökitarat riittävät mainiosti taustoittamaan.

Levyllä on myös versio Jackson Brownen ”Something Fine” -biisistä. Jos sitä pitää vertailukohtana, Bonoffin voi huoletta lukea lauluntekijänä samaan kastiin kuin Browne. Suosiossa ero toki oli ja on huomattava, lieneekö syynä sitten ollut Brownen tuotteliaisuus ja ärhäkkyyskin, mieshän osallistui lukuisiin kampanjoihin ja tempauksiin. Bonoffin profiili on sitä vastoin jäänyt vaisummaksi. Fanijoukkoa lienee kuitenkin ympäri maailman, siitä kertonee hänen kiertueensa esimerkiksi Japanissa.

Ehkä ”Carry Me Home” on jonkinasteinen omaelämäkerta tai jopa testamentti, haikea katsaus eiliseen ja nuoruuteen. Albumin musiikki on ajatonta, tulkinnat sykähdyttäviä. ”Someone to Lay Down Beside Me”, ”Lose Again”, ”Wild Heart of the Young” ja muutama muukin ajattomia klassikoita. Tähän levyyn palaan iltojen hämärtyessä, usein.

Karla Bonoff: Carry Me Home (0817-0418, 2018)

Doug Ashdown ”The Age of Mouse”, 1970

Pitihän tämäkin albumi tarkistaa, kun se jollain messumatkalla osui näköpiiriin. Jospa Doug Ashdown ja ”The Age of Mouse” olisi löytämistään odottava psykemonsteri, folkharvinaisuus tai barokkihelmi? Miehestä en tiennyt muuta kuin että harvinaisen epäcoolin kansikuvan oli sallinut. No, nettihän paljasti, että kyseessä on Australiaan lapsena muuttaneen englantilaisen laulaja-lauluntekijän neljännen albumin jenkkiversio, kengurujen maassa levy oli julkaistu Australian ensimmäisenä tuplakiekkona. Folk, soft rock ja countrykin on tyylisuuntina mainittu.

Musiikkia leimaavat Ashdownin komea, mitäänpelkäämätön lauluääni ja värikkäät orkesterisovitukset. Lauluissa on tarinankerrontaa vaikkapa Harry Chapinin hengessä, Ashdown sukeltaa tosin arkipäiväisiä tilanteita ja tapahtumia syvemmälle, punaisena lankana lienee elämän oravanpyörä.

Joissain tapauksissa biisit ovat samassa oravanpyörässä, kiireisiä ja täysiä, Ashdownin laulu painaa armottomasti kaasua. Scott Walkerin tapauksessa mahtipontiset sovitukset nostavat biisit täysin uudelle tasolle, elävät välillä omaa elämäänsä, hengittävät. Ashdownin epäonneksi ”The Age of Mousen” sovittajalla ei ole ollut samanlaista tyylitajua, pauhu imaisee ilmat. Ashdownin laulut olisivat ansainneet parempaa, sillä niissä on keskivertoa enemmän jujua. Nyt sovitukset möyhentävät kappaleet samaan tasapaksusti tuuttaavaan viihdemuottiin.

Monipuolisemmilla sovituksilla Ashdownin äänikin olisi saanut enemmän painoarvoa. Esimerkiksi paatoksellinen laulu “I’ve Come to Save Your World” -biisissä osuu värikkääseen Demis Roussos -territorioon, vibratossakin löytyy. Kontrasti laulun ja orkesterin säästeliään säestyksen välillä toimii. Toisaalla molemminpuolinen maltti olisi ollut valttia.

Ei unohdettu mestariteos siis. Pitänee kuitenkin kuunnella myös vuoden 1974 ”Winter in America”, joka sekin on tullut jostain haalittua. Yrittänyttä ei laiteta.

Pekka

Doug Ashdown: The Age of Mouse (Coral CRL 757514, 1970)

Maury Muehleisen ”Gingerbreadd”, 1970

Mitäpä sitä levykaupoista ja -messuilta puolen vuosisadan keräilyn jälkeen vielä metsästäisi? Uusia – siis nuoria, vasta-aloittaneita tuttavuuksiahan osuu aina vastaan ja vakiintuneiden suosikkien repertuaaria tulee täydennettyä. Klassikkopuolen suhteen olen alistunut epätäydellisyyteen – kuulemattomat äänitteet eivät maailmasta lopu. Viime vuosina sattuma on säännöllisesti johdattanut eteen 60- ja 70-lukujen menestymättömien artistien ja yhtyeitten folk-, folkrock- ja countryrock-kiekkoja. Elektra, Capitol, Warner Brothers, Columbia – isojenkin merkkien kätköistä löytyy hetkessä haudattuja albumeita, joille tämän maan tai edes Euroopan markkinat eivät ole olleet tavoittelemisen arvoisia.

Esimerkiksi tämä Maury Muehleisenin ainoaksi jäänyt kiekko on vilahdellut ajan ja alan julkaisuissa ja artikkeleissa. Vasta nyt pääsin osalliseksi musiikista, lähes puoli vuosisataa ilmestymisensä jälkeen.

Yhteys Jim Croceen oli tiedossa, tuottajakrediiteissä Terry Cashman ja Tommy West kertoivat oma tarinaansa: akustisvoittoisesti toteutettuja, tavallista kunnianhimoisempia lauluja Muehleisenin miellyttävän melodisen, hauraan lauluäänen tulkitsemina, kaikki sävellykset ja sanoitukset omia. Nimisoittajat (mm. Eric Weissberg, David Bromberg) virittävät sovituksiin USA:n länsirannikon maanläheistä kepeyttä. Joitain biisejä on ryyditetty jousilla ja puhaltimillakin. Yli ei kuitenkaan ammuta, vaan mennään kappaleiden ehdoilla: jos muuta ei tarvita, riittäköön Muehleisenin oma akustinen kitara.

Sanoituksissaan Muehleisen ei ole protestoija eikä ystävänsä ja soittokumppaninsa Jim Crocen tapaan ironinen, kantaaottava tai filosofinen isojen tarinoiden kertoja. Romantikkoa hänessä sen sijaan on, ja ympäristön ystävää, levyn kansitaide kuvaa tätä hyvin. Kaivoin tähän samaan kuuntelusessioon Crocen levyjä ja huomaan Muehleisenin kitaran ison roolin Crocenkin musiikissa. Keikoilla muodostivat kuulemma taidokkaasti ja tehokkaasti soivan akustisten kitaroitten parivaljakon. En hetkeäkään epäile.

Täsmennän vielä kohtalokkaaksi muodostunutta Jim Croce -yhteyttä: Muehleisen soitti etevänä kitaristina Crocen pienessä taustayhtyeessä, myös tämän ”Bad Bad Leroy Brown”- ja ”Time in a Bottle” -miehen Cashman & West -parivaljakon tuottamilla levyillä. Muehleisen oli Crocen matkassa myös lennolla, joka päättyi järkyttävästi koneen rysähdykseen pellolle Lousianassa. Kukaan mukana olleista ei selviytynyt. Muehleisen oli tuolloin, 20.9.1973 vasta 24- ja Jim Croce 30-vuotias.

Ehkä Muehleisenin albumi ei ole se metsästämäni täydellinen, unohduksiin jäänyt mestariteos. Mukava täydennys kuitenkin. Tämänkaltaisten löytöjen vuoksi loppumattomien levylaatikoiden selaaminen ja ystävien ystävällisten vinkkien seuraaminen tekee harrastuksesta mielekästä.

Pekka

Maury Muehleisen: Gingerbreadd (Capitol ST 644, 1970)

PS. ”Gingerbreadd” jäi Muehleisenin ainoaksi albumiksi. Hänen perheensä on myöhemmin julkaissut levyn cd:nä, samoin kuin toisen kiekollisen kotiäänityksiä. Vaatimaton, musiikille omistautunut mies, toteavat Muehleisenin sisar ja äiti miehen muistolle omistetulla saitilla.

Retrokki kuuntelee: Janne Tapion Sisäinen Avaruus ”Janne Tapion Sisäinen Avaruus”, 2017

Ison Pinkin tallista kajahtaa jälleen – tai siis viime lokakuussa teki niin: Janne Tapio (laulu, kitara), Kimmo Vierimaa (rummut), Jani Matkala (kitara), Teemu Huopana (basso) sekä Jussi Suonikko (viulu, mandoliini) on Janne Tapion Sisäinen Avaruus ja toinen levynsä saman niminen. Kolme jäsenistä löytyy myös The Untogethers -poppoosta, Vierimaa vielä useammasta ryhmästä. Perhehommia siis.

Mediablurbissa lukee, että ”levyllä kuullaan puhdasta poppia, folkahtavan svengaavaa rockia, progressiivisia tulokulmia sekä iskelmähenkistä laulaja-lauluntekijä -osastoa”. Poppia edustavimmillaan ja tarttuvimmillaan on yksittäisenä raitanakin julkaistu ”Anni” – digisingleksi tuota kutsuvat. Mukavan melodinen ja rennosti rullaava tuo on, nimi antaa aavistuksen aiheesta.

Samanlaisia pieniä sympaattisia tarinoita tai sanaleikkejä ovat muutkin, suurta symboliikkaa tai maailmanselityksiä ei kuulla.

”Albumin sovitusten kantavana teemana oli alusta asti konstailematon yhtyesoitto”, kirjoitetaan. Sitähän tässä on, usein päällimmäisenä värittäjänä Suonikon viulu, tuossa mandoliini. Muotoihin valetut laulut kuitenkin rajoittavat sen kummempia instrumentaaliakrobatioita tai jammailuja. Musiikkia profiloi vahvasti Janne Tapion persoonallinen, erottuva lauluääni.

Kaikki biisit ovat Janne Tapion, poikkeuksena Pekka Strengin ”Metsästäjä” postuumisti julkaistulta, Strengin demoihin perustuvalta ”Unen maa” albumilta. Janne Tapion käsittelyssä biisi ja sen elävä, progemainen sovitus sooloineen kruunaa tämän lupaavan albumin.

Pekka

Janne Tapion Sisäinen Avaruus: Janne Tapion Sisäinen Avaruus (Iso Pinkki PINKCD 1, 2017)

Retrokki kuuntelee: Toivo Susi ”Yölaulu”, 2017


Jo muutaman vuoden takainen ”Suden aika”, Toivo Suden toinen albumi oli ehjä kokonaisuus. Laulaja-lauluntekijä ja yhtyeensä ammensivat kotimaisesta ja amerikkalaisestakin perinteestä: tuokiokuvia, tunnelmapaloja, sinua ja minua. Viimeistelty ja puleerattu levy, jolla tunnuttiin petaavan isompaakin menestystä.

”Yölaulua” Susi itse kuvailee näin: ”Kappaleet ovat eräänlainen kooste tapahtumista koko tähänastiselta uraltani ja albumi mukailee tyyliltään ensimmäistä ”Maailman selkäpuolella” -levyä.”. Eli seitsemän osin akustista, mukavasti rullaavaa laulua – tunnelmat vaihtelevat kepeydestä hyvinkin tummiin ajatuksiin (”Musta kaupunki”, sähköinen ”Vanha rauta”), lisäksi kaksi Suden nykyisen #74100-yhtyeen kanssa toteutettua biisiä.

Sanoituksellisesti kappaleet ovat viiltoja Suden elämästä, työstä valomiehenä ja keikkabussin kuskina (”Pyörivä orava”), suhteista (”Lähdenkö yksin”), elämänasenteesta yleensä (”Vapaa”) – sujuvissa teksteissä on pieniä, henkilökohtaisia kertomuksia, ei maailmaa syleileviä yleistyksiä. Sävellyksistä ja toteutuksista vedän kaaria Edu Kettuseen ja Malin veljeksiin. Suden kertojanääni on miellyttävä, tarvittaessa särmikäskin. ”Taas vaarallista ainetta” ja Free-yhtyeen ”Wishing Well” jakavat hyvin samantyyppisen kertosäkeen, varmaankin tahattomasti.

#74100-laumassa Susi muuttuu ärhäkämmäksi: kohtalokas ”Enkeli” rullaa sähköisesti, kiperä sähkiskuvio tikkaa taustalla. ”Majakka” on hidas, symbolisempi, jousilla tai sen tapaisilla dramatisoitu. Susi huutaa tuuleen, puhdistava päätös tälle välitilinpäätökselle. Yhtyelevyä odotan mielenkiinnolla.

Pekka

Toivo Susi: Yölaulu (Routa Levyt ROUTA003, 2017)

www.toivosusi.fi