Maury Muehleisen ”Gingerbreadd”, 1970

Mitäpä sitä levykaupoista ja -messuilta puolen vuosisadan keräilyn jälkeen vielä metsästäisi? Uusia – siis nuoria, vasta-aloittaneita tuttavuuksiahan osuu aina vastaan ja vakiintuneiden suosikkien repertuaaria tulee täydennettyä. Klassikkopuolen suhteen olen alistunut epätäydellisyyteen – kuulemattomat äänitteet eivät maailmasta lopu. Viime vuosina sattuma on säännöllisesti johdattanut eteen 60- ja 70-lukujen menestymättömien artistien ja yhtyeitten folk-, folkrock- ja countryrock-kiekkoja. Elektra, Capitol, Warner Brothers, Columbia – isojenkin merkkien kätköistä löytyy hetkessä haudattuja albumeita, joille tämän maan tai edes Euroopan markkinat eivät ole olleet tavoittelemisen arvoisia.

Esimerkiksi tämä Maury Muehleisenin ainoaksi jäänyt kiekko on vilahdellut ajan ja alan julkaisuissa ja artikkeleissa. Vasta nyt pääsin osalliseksi musiikista, lähes puoli vuosisataa ilmestymisensä jälkeen.

Yhteys Jim Croceen oli tiedossa, tuottajakrediiteissä Terry Cashman ja Tommy West kertoivat oma tarinaansa: akustisvoittoisesti toteutettuja, tavallista kunnianhimoisempia lauluja Muehleisenin miellyttävän melodisen, hauraan lauluäänen tulkitsemina, kaikki sävellykset ja sanoitukset omia. Nimisoittajat (mm. Eric Weissberg, David Bromberg) virittävät sovituksiin USA:n länsirannikon maanläheistä kepeyttä. Joitain biisejä on ryyditetty jousilla ja puhaltimillakin. Yli ei kuitenkaan ammuta, vaan mennään kappaleiden ehdoilla: jos muuta ei tarvita, riittäköön Muehleisenin oma akustinen kitara.

Sanoituksissaan Muehleisen ei ole protestoija eikä ystävänsä ja soittokumppaninsa Jim Crocen tapaan ironinen, kantaaottava tai filosofinen isojen tarinoiden kertoja. Romantikkoa hänessä sen sijaan on, ja ympäristön ystävää, levyn kansitaide kuvaa tätä hyvin. Kaivoin tähän samaan kuuntelusessioon Crocen levyjä ja huomaan Muehleisenin kitaran ison roolin Crocenkin musiikissa. Keikoilla muodostivat kuulemma taidokkaasti ja tehokkaasti soivan akustisten kitaroitten parivaljakon. En hetkeäkään epäile.

Täsmennän vielä kohtalokkaaksi muodostunutta Jim Croce -yhteyttä: Muehleisen soitti etevänä kitaristina Crocen pienessä taustayhtyeessä, myös tämän ”Bad Bad Leroy Brown”- ja ”Time in a Bottle” -miehen Cashman & West -parivaljakon tuottamilla levyillä. Muehleisen oli Crocen matkassa myös lennolla, joka päättyi järkyttävästi koneen rysähdykseen pellolle Lousianassa. Kukaan mukana olleista ei selviytynyt. Muehleisen oli tuolloin, 20.9.1973 vasta 24- ja Jim Croce 30-vuotias.

Ehkä Muehleisenin albumi ei ole se metsästämäni täydellinen, unohduksiin jäänyt mestariteos. Mukava täydennys kuitenkin. Tämänkaltaisten löytöjen vuoksi loppumattomien levylaatikoiden selaaminen ja ystävien ystävällisten vinkkien seuraaminen tekee harrastuksesta mielekästä.

Pekka

Maury Muehleisen: Gingerbreadd (Capitol ST 644, 1970)

PS. ”Gingerbreadd” jäi Muehleisenin ainoaksi albumiksi. Hänen perheensä on myöhemmin julkaissut levyn cd:nä, samoin kuin toisen kiekollisen kotiäänityksiä. Vaatimaton, musiikille omistautunut mies, toteavat Muehleisenin sisar ja äiti miehen muistolle omistetulla saitilla.

Mainokset

Retrokki kuuntelee: Janne Tapion Sisäinen Avaruus ”Janne Tapion Sisäinen Avaruus”, 2017

Ison Pinkin tallista kajahtaa jälleen – tai siis viime lokakuussa teki niin: Janne Tapio (laulu, kitara), Kimmo Vierimaa (rummut), Jani Matkala (kitara), Teemu Huopana (basso) sekä Jussi Suonikko (viulu, mandoliini) on Janne Tapion Sisäinen Avaruus ja toinen levynsä saman niminen. Kolme jäsenistä löytyy myös The Untogethers -poppoosta, Vierimaa vielä useammasta ryhmästä. Perhehommia siis.

Mediablurbissa lukee, että ”levyllä kuullaan puhdasta poppia, folkahtavan svengaavaa rockia, progressiivisia tulokulmia sekä iskelmähenkistä laulaja-lauluntekijä -osastoa”. Poppia edustavimmillaan ja tarttuvimmillaan on yksittäisenä raitanakin julkaistu ”Anni” – digisingleksi tuota kutsuvat. Mukavan melodinen ja rennosti rullaava tuo on, nimi antaa aavistuksen aiheesta.

Samanlaisia pieniä sympaattisia tarinoita tai sanaleikkejä ovat muutkin, suurta symboliikkaa tai maailmanselityksiä ei kuulla.

”Albumin sovitusten kantavana teemana oli alusta asti konstailematon yhtyesoitto”, kirjoitetaan. Sitähän tässä on, usein päällimmäisenä värittäjänä Suonikon viulu, tuossa mandoliini. Muotoihin valetut laulut kuitenkin rajoittavat sen kummempia instrumentaaliakrobatioita tai jammailuja. Musiikkia profiloi vahvasti Janne Tapion persoonallinen, erottuva lauluääni.

Kaikki biisit ovat Janne Tapion, poikkeuksena Pekka Strengin ”Metsästäjä” postuumisti julkaistulta, Strengin demoihin perustuvalta ”Unen maa” albumilta. Janne Tapion käsittelyssä biisi ja sen elävä, progemainen sovitus sooloineen kruunaa tämän lupaavan albumin.

Pekka

Janne Tapion Sisäinen Avaruus: Janne Tapion Sisäinen Avaruus (Iso Pinkki PINKCD 1, 2017)

Retrokki kuuntelee: Toivo Susi ”Yölaulu”, 2017


Jo muutaman vuoden takainen ”Suden aika”, Toivo Suden toinen albumi oli ehjä kokonaisuus. Laulaja-lauluntekijä ja yhtyeensä ammensivat kotimaisesta ja amerikkalaisestakin perinteestä: tuokiokuvia, tunnelmapaloja, sinua ja minua. Viimeistelty ja puleerattu levy, jolla tunnuttiin petaavan isompaakin menestystä.

”Yölaulua” Susi itse kuvailee näin: ”Kappaleet ovat eräänlainen kooste tapahtumista koko tähänastiselta uraltani ja albumi mukailee tyyliltään ensimmäistä ”Maailman selkäpuolella” -levyä.”. Eli seitsemän osin akustista, mukavasti rullaavaa laulua – tunnelmat vaihtelevat kepeydestä hyvinkin tummiin ajatuksiin (”Musta kaupunki”, sähköinen ”Vanha rauta”), lisäksi kaksi Suden nykyisen #74100-yhtyeen kanssa toteutettua biisiä.

Sanoituksellisesti kappaleet ovat viiltoja Suden elämästä, työstä valomiehenä ja keikkabussin kuskina (”Pyörivä orava”), suhteista (”Lähdenkö yksin”), elämänasenteesta yleensä (”Vapaa”) – sujuvissa teksteissä on pieniä, henkilökohtaisia kertomuksia, ei maailmaa syleileviä yleistyksiä. Sävellyksistä ja toteutuksista vedän kaaria Edu Kettuseen ja Malin veljeksiin. Suden kertojanääni on miellyttävä, tarvittaessa särmikäskin. ”Taas vaarallista ainetta” ja Free-yhtyeen ”Wishing Well” jakavat hyvin samantyyppisen kertosäkeen, varmaankin tahattomasti.

#74100-laumassa Susi muuttuu ärhäkämmäksi: kohtalokas ”Enkeli” rullaa sähköisesti, kiperä sähkiskuvio tikkaa taustalla. ”Majakka” on hidas, symbolisempi, jousilla tai sen tapaisilla dramatisoitu. Susi huutaa tuuleen, puhdistava päätös tälle välitilinpäätökselle. Yhtyelevyä odotan mielenkiinnolla.

Pekka

Toivo Susi: Yölaulu (Routa Levyt ROUTA003, 2017)

www.toivosusi.fi

Retrokki kuuntelee: Kelja ”Lauluja pienestä huoneesta”, 2017

Joensuulaisen Keljan eli Petri Vannisen ja yhtyeensä sekä allekirjoittaneen suhde alkoi hailakoissa merkeissä.

Ensimmäisillä kuunteluilla ”Lauluja pienestä huoneesta” jätti häilyvän mielikuvan. En pystynyt keskittymään sinänsä täysin päteviin ja pätevästi toteutettuihin laulelmiin, vaan mietin lähes jokaisen kappaleen kohdalla, kenet tai minkä sävellyksen tämä tuokaan mieleeni. Kelasin muistilokeroista kotimaisia laulajia ja lauluntekijöitä, kuulostelin tyylejä, olin tunnistavinani lauluääniä, arvioin aihepiirejä. Mietin, löytyykö Keljalta tarpeeksi omaa ääntä – enkä tarkoita vain lauluääntä.

Suhteemme on sittemmin lämmennyt.

Vaikka vaikutteita kuuluu – ja se hyvin Kari Peitsamolta kuulostava lauluääni ja samalle miehelle ominainen selkeä ääntämys, Keljan luonnonläheiset laulut paljastavat tuoreen kyvyn. Toki: Mikko Perkoila tuolla, Esa Eloranta tässä, Edu Kettustakin, Ville Leinosta. Tekijöitä parhaasta päästä, kuitenkin.

Sävellykset ja niiden toteutus ovat täysin valmiita.

Miellyttävän akustista, rauhallista ja maanläheistä, hippimeininkiäkin, shufflea. Sovitukset tukevat valittuja tyylilajeja hyvin, olipa kyseessä sitten väreilevä rautalanka (”Värit”, johon Yari on antanut oman panoksensa), slidella terävöitetty bluesshuffle (”Hyvän mielen blues”) tai sudeilla ja näkkileipäkitaralla rytmitetty country (”Aikaa kestävää”). Täydet pisteet myös maltista: kun biisit ovat kulkeneet matkansa, ne poistuvat takavasemmalle.

Takerrun sanoihin ja tarinoihin. Onko Keljan luonto- ja muissa kielikuvissa tarpeeksi tarraa? Ehkä kaipaan pientä ja koskettavaa tai isoa ja vertauskuvallista, lihallista tarttumapintaa. Pienistä sanoista isoa asiaa. Marketissa vaimo nappaa koirankarvan miehen hihasta.

Esikoiseksi ”Lauluja pienestä huoneesta” on kuitenkin hyvin lupaava, sympaattinen ja mukava.

Pekka

Kelja: Lauluja pienestä huoneesta (Puuma PUUCD 050, 2017)

Retrokki kuuntelee: Ilaria Tucci ”Vento”, 2017

Italialaista temperamenttia ja suomalaista harkintaa, sydäntä ja järkeä. Niistä on tehty italialaisen, Suomessa opiskelevan Ilaria Tuccin laulama ja kotimaisen The Blue Ice Orchestran säestämä albumi. Yhdistelmä tuntuu alkuun oudolta. Vielä oudommaksi asia muuttuu, kun huomaa että Tucci tulkitsee osan kappaleista – kaikki omaa tuotantoa – äidinkielellään eli italiaksi ja osan englanniksi.

Takakannessa Tucci poseeraa syksyisessä lampimaisemassa hämmentynyt ilme kasvoillaan. Kuinka olen tähän joutunut? Millaisen sopan olenkaan keittänyt?

No mehukkaan! The Blue Ice Orchestralta taittuu niin avausbiisi “Sorprendimin” sähköinen tango – hieman säröisessä Tom Waits -hengessä – kuin hattarankevyt lattari ”Non ti fidare”. Edellisessä Sami Sippolan härski foni ja Tuomas Luukkosen vereslihainen kitara kasvattavat tarvittavaa rupea. Tuccin ääni on hyvin pinnassa, seinäruusuna hän ei viihdy.

”Perché” kuplivine hanureineen (Frédo Poldevin) ja jykevine potkuineen (Ville Rauhala (basso), Sebastian Krüh (rummut)) kuljettavat italialaista iskelmää, tarttuvaa sellaista. Tällaisena kuulisin mielelläni koko albumin. ”Donna Finlandia” voisi olla 60-lukulainen draama, yhdistelmä laiskaa tangoa ja iskevää kiihkoa. ”Find Me” lipsahtaa viihteelle, Tucci pistää peliin omaa kohtalokkaan tummaa tulkintaansa. Tuomas Luukkosen kuulas kitara maalaa taustalle kesäisen järvenselän.

Kappaleita yhdistää vahva rytmi, esimerkiksi ”Troublemaker” paahtaa ja paahtuu Tuccin kiihkeän tulkinnan taustalla. Nopeissa ja rytmisissä biiseissä Tucci on laulajanakin omimmillaan. Syksyisestä kannesta huolimatta ”Vento” tuo aurinkoa räntäsateeseen.

Pekka

Ilaria Tucci: Vento (DMW-16ALB02, 2017)

 

Retrokki kuuntelee: Oinasmaa ”Päälle vaan”, 2016

oinasmaa3Katurockia, romantiikkaa ja armotonta realismia.

Sain kuultavakseni Oinasmaan ”Päälle vaan” -kiekon – edesmenneen Sami Oinasmaan ja hänen yhtyeensä toisen albumin – tietämättä miehestä ja hänen musiikistaan yhtään mitään. Levy ilmeisesti viimeisteltiin vasta artistin kuoleman jälkeen, sen verran olin joistain sivulauseista ymmärtänyt. Etukäteen jonkin linkin kautta kuuntelemani ”Koti-ilta” kuulosti näihin korviin epämukavalta, joskin kiihkeältä. En odottanut kokonaisuudelta sen kummempia.

Ja tapahtui pari soittokertaa myöhemmin.

”Koti-ilta” vaivaannutti edelleen, lähinnä sen riimit. Luettuna tarina sielun taistelusta rauhallisen koti-illan ja yöelämän houkutusten välillä aukeaa paremmin. Musiikki puskee aika raskaasti, laulu vielä raskaammin. Särmä. Sitä tässä on, harmaaksi seinäkoristeeksi kappale ei todellakaan jää. Aika moni muidenkin kappaleiden sanoituksista ruotii parisuhteen ristiriitoja, myös kulkuriromantiikkaa ja jonkinlaista kohtaloon alistumista viljellään. Pohjavireeksi jää alakulo.

Vaikka Sami Oinasmaan laulussa on pontevuutta, kuulen piilevää melankoliaa: rohkeutta, mutta epätoivon ja kyynelten läpi? Biisinsä ovat sujuvia ja melodisia akselilla katurock ja hempeily (”Laula laula häkkilintu”, ”Siinä unessa”). ”Eerika” ja ”Liisa” ovat lähinnä hittiä, lähellä myös Egotrippiä. Avaaja ”Tuuleen tuuleen” kulkee musiikillisesti Springteenin latuja: pidättyvä ja piinaava A-osa repeää moniväriseksi laajakuvaksi. Nimikappaleessa on samaa E Street Band -kiihkoa kera pianon ja urkujen. Naapurimaan Eldkvarn pistäytyy myös mielessä, samoin Ulf Lundell.

Oinasmaalla on sana hallussaan, myös sanaleikit sekä katu- ja rosvoromantiikka (kapakkapianon rytmittämä ”Hei nau beibe” Bonnie ja Clyde -tarinoineen). ”Päälle vaan” -biisissä ”ei ole mitään menetettävää”. Kohtalokasta ja epätoivoistakin. ”Laula laulu häkkilinnussa” vierailija (ja toinen tuottaja) Olli Haavisto antaa steel-kitaransa laulaa, kahlehdittu häkkilintu kaipaa muuttolinnun vapautta ja rajatonta taivasta.

Lupaava tapaus, ajattelen

Sitten luen Janne Flinkkilän kirjoittaman Sami Oinasmaa -kansitekstin, oikeastaan muistokirjoituksen. Esimerkiksi tämän: ”Musiikissaan Sami tuntui ilmaisevansa kaikki ne tunteet, joita hän yritti henkilökohtaisessa elämässään paeta tai turruttaa. Lyriikoista välittyivät suoraan myös arkielämän ongelmat.” Kuuntelen levyä ja luen lauluja uudelleen, vastaanotin eri asennossa. Tämä onkin siis totta, ehkä, ei keksittyä tarinaa. Elämä ja kumppanit tuntuvat aina vain karkaavan, haihtuvan yöhön. ”Oinasmaan debyytin yhteydessä kirjoitettiin renttu- ja rappioromantiikasta. Surullista kyllä, lopulta romantiikka haihtui ja jäljelle jäi pelkkä realismi”, toteaa Flinkkilä.

”Päälle vaan” -albumia voi toki kuunnella sujuvasti persoonallisena musiikkina ja samaistuttavina tarinoina. Albumi tuntuu kuitenkin kertovan paljon enemmän ja vaikuttavan huomattavasti syvemmin, kun tietää Sami Oinasmaasta edes kansitekstin verran. Vielä lainaus Flinkkilän tekstistä: ”Jälkeesi jäi merkittävä musiikillinen perintö, josta tämä julkaisu on vain pieni esimerkki”.

Kiitos siitä

”Päälle vaan” oli koskettanut sen verran vahvasti, että metsästin käsiini Oinasmaan vuonna 2010 ilmestyneen debyytin ”Ei maailma toimi noin”. Yhtye oli jo silloin sama kuin ”Päälle vaan” -albumilla, eli Jukkis Saastamoinen (basso), Aki Räty (koskettimet ja laulu), Teemu Sarjamo (rummut ja rytmi), Ville Tanttu (kitara ja banjo) ja Sami Oinasmaa (kitara ja laulu). Nyt kun tiedän Sami Oinasmaasta kansitekstissä kerrotun, kuulostaa tämä debyytti neutraalimmalta, yleismaailmallisemmalta. Toteutus tuntuu hiotummalta.

oinasmaa4Vaikka ei ehkä niin pakahduttava ja vereslihalla, bändi puskee kuitenkin Oinasmaan laulun taakse voimaa ja puhuria, märkien ja mustien asfalttien katurockia. Löydän jopa musiikillisen suvannon banjon värittämästä ”Sunnuntaista”, tosin sanoitus värittää suvannon epätoivon väreillä. Romantikko ja realisti Oinasmaassa paljastuu nimibiisissä, jossa ”Ei maailma toimi noin, niin ne sanoivat, osa sieluu lentää pois, oot osa konetta”. Kaipuu vapauteen, pyyteetön ja ehdoton yhteys toiseen ihmiseen, henkinen yhteenkuuluvuus – Sami Oinasmaa kuulostaa väärässä ajassa eläneeltä idealistilta. Arki vie, ihminen vikisee.

Onneksi löysin Sami Oinasmaan, vaikkakin vasta nyt.

Musiikki on metsästämistä

Samalla narisen asiasta, joka ei koske vain Oinasmaan levyjä, vaan yleisemminkin pienten toimijoiden fyysisiä julkaisuja: mistä niistä saa tietää, ja mistä niitä voi ostaa?! Sillä rahan kiertohan vasta takaa homman jatkuvuuden.

Pienet julkaisut pääsevät näkyviin ja kuuluviin pienissä, yleensä harrastuksena ylläpidetyissä medioissa, harvemmin isoissa kaupallisissa ja varsinkaan siinä verovaroin kustannetussa. Jos musiikki kuitenkin jotenkin tavoittaa kuulijan ja herättää kiinnostuksen, mistäs sen levyn sitten hommaat? Joskus jakelija voi toki saattaa julkaisun erikoisliikkeeseen tai nettikauppaan.

Sitten on näitä urheita ritareita, joiden paukut ovat loppuneet siihen, että levylaatikot on saatu autotalliin tai vaatehuoneeseen. Kaikki eivät halua kaupata levyjään itse, vaikka ehkä nettisaitti muuten olisikin olemassa. Meikäläistä järsii armottomasti, että sydänverellä tehty musiikki ei päädy sitä arvostaville ja siitä virtaa saaville kuuntelijoille. Tekijät kärsivät, kuulijat jäävät paljosta paitsi. Sama asia on ilmaistu toisin sanoin tuossa vasemmalla. Toki avuliaat levykauppiaat yrittävät parhaansa mukaan tilata kiekkoja niitä kaipaaville, mutta aika monta mutkaa on tiessä.

Ehkä turhaan narisen, tuottaahan metsästäminen ja löytäminen nautintoa jo itsessään. Silti: kiitos Sami Oinasmaa ja muut luomisen pakosta luovat.

Pekka

Oinasmaa: Ei maailma toimi noin (Delirium Music Works DMW-10ALB01, 2010)

Oinasmaa: Päälle vaan (Delirium Music Works DMW-16ALB01, 2016)

Retrokki kuuntelee: Merituuli ”Merituuli”, 2015

MerituuliNykypäivän folkpoppia kaupunkilaismaustein, mukana häivähdys vapaasti leijuvaa hippihenkeä.

”Myö ollaan musiikkia yhdessä tekevät kaksoissiskot Meri ja Tuuli Wallenius. Ollaa sävelletty ja sovitettu biisit levylle yhdessä ja MERITUULI-yhtyeen meininki perustuu myös meihin kahteen; kahteen kitaraan ja kaksiääniseen lauluun.”

Näin alkaa Merituuli-duon tai -yhtyeen – ”bändissä meijän kanssa soittaa 7 muuta muusikkoa” – levyn mukana tullut saatekirje. Merituulihan sai lentävän lähdön, eli koko sivun jutun Hesarissa joitain viikkoja sitten. Aikamoinen saavutus, kun ottaa vielä huomioon että tämä levy on omakustanne. Vertailukohdaksi Hesarissa mainitaan naapurimaan First Aid Kit, vaikka omiin korviini Merituuli ja levyn modernit folkpop-biisit kunnianhimoisine sovituksineen poikkeavat Söderbergin siskosten maanläheisemmästä ja countryyn kallellaan olevasta musiikista. Lauluäänet toki soivat yhteen ainakin yhtä hyvin.

On myös aika vaikea kuvitella, kuinka HS:n artikkelissa mainittu Simon & Garfunkel ja tarkkanäköinen, vahvalla kertosäkeellä jyvitetty tarinabiisi ”Homeward Bound” liittyy tähän levyyn. Sillä ”Merituulen” sävellykset leijailevat ja aika usein valssaavat vapaammin, paisuvat sovituksissa, sanoituksissa kuvataan ja unelmoidaan runollisella tasolla parisuhteista. No, onhan ”Merituulella” kappale ”Kotiin”, johon Hesarissakin viitataan.

Levyhyllyssä sijoittaisin Merituulen samaan luokkaan kuin Anna Puu ja Viitasen Piia. Merin ja Tuulen äänet soivat yhteen erinomaisesti. Vaikka sovitukset ovat välillä hyvinkin massiivisia (”Kuu”, ”Unta”), balanssi ja dynamiikka isojen taustojen ja kahden kauniin ja sointuvan lauluäänen välillä pelaa hyvin. Koska muoto ja toteutus ovat jo hyvin valmiita, sanoitusten pienetkin kiinnekohdat reaalielämään toisivat karheutta ja tarttumapintaa. Jo nyt hyvinkin tutustumisen arvoinen.

Pekka

Merituuli: Merituuli (Omakustanne MTICD001, 2015)

http://www.facebook.com/merituuliyhtye