• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 40 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Kelja ”Lauluja pienestä huoneesta”, 2017

Joensuulaisen Keljan eli Petri Vannisen ja yhtyeensä sekä allekirjoittaneen suhde alkoi hailakoissa merkeissä.

Ensimmäisillä kuunteluilla ”Lauluja pienestä huoneesta” jätti häilyvän mielikuvan. En pystynyt keskittymään sinänsä täysin päteviin ja pätevästi toteutettuihin laulelmiin, vaan mietin lähes jokaisen kappaleen kohdalla, kenet tai minkä sävellyksen tämä tuokaan mieleeni. Kelasin muistilokeroista kotimaisia laulajia ja lauluntekijöitä, kuulostelin tyylejä, olin tunnistavinani lauluääniä, arvioin aihepiirejä. Mietin, löytyykö Keljalta tarpeeksi omaa ääntä – enkä tarkoita vain lauluääntä.

Suhteemme on sittemmin lämmennyt.

Vaikka vaikutteita kuuluu – ja se hyvin Kari Peitsamolta kuulostava lauluääni ja samalle miehelle ominainen selkeä ääntämys, Keljan luonnonläheiset laulut paljastavat tuoreen kyvyn. Toki: Mikko Perkoila tuolla, Esa Eloranta tässä, Edu Kettustakin, Ville Leinosta. Tekijöitä parhaasta päästä, kuitenkin.

Sävellykset ja niiden toteutus ovat täysin valmiita.

Miellyttävän akustista, rauhallista ja maanläheistä, hippimeininkiäkin, shufflea. Sovitukset tukevat valittuja tyylilajeja hyvin, olipa kyseessä sitten väreilevä rautalanka (”Värit”, johon Yari on antanut oman panoksensa), slidella terävöitetty bluesshuffle (”Hyvän mielen blues”) tai sudeilla ja näkkileipäkitaralla rytmitetty country (”Aikaa kestävää”). Täydet pisteet myös maltista: kun biisit ovat kulkeneet matkansa, ne poistuvat takavasemmalle.

Takerrun sanoihin ja tarinoihin. Onko Keljan luonto- ja muissa kielikuvissa tarpeeksi tarraa? Ehkä kaipaan pientä ja koskettavaa tai isoa ja vertauskuvallista, lihallista tarttumapintaa. Pienistä sanoista isoa asiaa. Marketissa vaimo nappaa koirankarvan miehen hihasta.

Esikoiseksi ”Lauluja pienestä huoneesta” on kuitenkin hyvin lupaava, sympaattinen ja mukava.

Pekka

Kelja: Lauluja pienestä huoneesta (Puuma PUUCD 050, 2017)

Mainokset

Retrokki kuuntelee: Ilaria Tucci ”Vento”, 2017

Italialaista temperamenttia ja suomalaista harkintaa, sydäntä ja järkeä. Niistä on tehty italialaisen, Suomessa opiskelevan Ilaria Tuccin laulama ja kotimaisen The Blue Ice Orchestran säestämä albumi. Yhdistelmä tuntuu alkuun oudolta. Vielä oudommaksi asia muuttuu, kun huomaa että Tucci tulkitsee osan kappaleista – kaikki omaa tuotantoa – äidinkielellään eli italiaksi ja osan englanniksi.

Takakannessa Tucci poseeraa syksyisessä lampimaisemassa hämmentynyt ilme kasvoillaan. Kuinka olen tähän joutunut? Millaisen sopan olenkaan keittänyt?

No mehukkaan! The Blue Ice Orchestralta taittuu niin avausbiisi “Sorprendimin” sähköinen tango – hieman säröisessä Tom Waits -hengessä – kuin hattarankevyt lattari ”Non ti fidare”. Edellisessä Sami Sippolan härski foni ja Tuomas Luukkosen vereslihainen kitara kasvattavat tarvittavaa rupea. Tuccin ääni on hyvin pinnassa, seinäruusuna hän ei viihdy.

”Perché” kuplivine hanureineen (Frédo Poldevin) ja jykevine potkuineen (Ville Rauhala (basso), Sebastian Krüh (rummut)) kuljettavat italialaista iskelmää, tarttuvaa sellaista. Tällaisena kuulisin mielelläni koko albumin. ”Donna Finlandia” voisi olla 60-lukulainen draama, yhdistelmä laiskaa tangoa ja iskevää kiihkoa. ”Find Me” lipsahtaa viihteelle, Tucci pistää peliin omaa kohtalokkaan tummaa tulkintaansa. Tuomas Luukkosen kuulas kitara maalaa taustalle kesäisen järvenselän.

Kappaleita yhdistää vahva rytmi, esimerkiksi ”Troublemaker” paahtaa ja paahtuu Tuccin kiihkeän tulkinnan taustalla. Nopeissa ja rytmisissä biiseissä Tucci on laulajanakin omimmillaan. Syksyisestä kannesta huolimatta ”Vento” tuo aurinkoa räntäsateeseen.

Pekka

Ilaria Tucci: Vento (DMW-16ALB02, 2017)

 

Retrokki kuuntelee: Oinasmaa ”Päälle vaan”, 2016

oinasmaa3Katurockia, romantiikkaa ja armotonta realismia.

Sain kuultavakseni Oinasmaan ”Päälle vaan” -kiekon – edesmenneen Sami Oinasmaan ja hänen yhtyeensä toisen albumin – tietämättä miehestä ja hänen musiikistaan yhtään mitään. Levy ilmeisesti viimeisteltiin vasta artistin kuoleman jälkeen, sen verran olin joistain sivulauseista ymmärtänyt. Etukäteen jonkin linkin kautta kuuntelemani ”Koti-ilta” kuulosti näihin korviin epämukavalta, joskin kiihkeältä. En odottanut kokonaisuudelta sen kummempia.

Ja tapahtui pari soittokertaa myöhemmin.

”Koti-ilta” vaivaannutti edelleen, lähinnä sen riimit. Luettuna tarina sielun taistelusta rauhallisen koti-illan ja yöelämän houkutusten välillä aukeaa paremmin. Musiikki puskee aika raskaasti, laulu vielä raskaammin. Särmä. Sitä tässä on, harmaaksi seinäkoristeeksi kappale ei todellakaan jää. Aika moni muidenkin kappaleiden sanoituksista ruotii parisuhteen ristiriitoja, myös kulkuriromantiikkaa ja jonkinlaista kohtaloon alistumista viljellään. Pohjavireeksi jää alakulo.

Vaikka Sami Oinasmaan laulussa on pontevuutta, kuulen piilevää melankoliaa: rohkeutta, mutta epätoivon ja kyynelten läpi? Biisinsä ovat sujuvia ja melodisia akselilla katurock ja hempeily (”Laula laula häkkilintu”, ”Siinä unessa”). ”Eerika” ja ”Liisa” ovat lähinnä hittiä, lähellä myös Egotrippiä. Avaaja ”Tuuleen tuuleen” kulkee musiikillisesti Springteenin latuja: pidättyvä ja piinaava A-osa repeää moniväriseksi laajakuvaksi. Nimikappaleessa on samaa E Street Band -kiihkoa kera pianon ja urkujen. Naapurimaan Eldkvarn pistäytyy myös mielessä, samoin Ulf Lundell.

Oinasmaalla on sana hallussaan, myös sanaleikit sekä katu- ja rosvoromantiikka (kapakkapianon rytmittämä ”Hei nau beibe” Bonnie ja Clyde -tarinoineen). ”Päälle vaan” -biisissä ”ei ole mitään menetettävää”. Kohtalokasta ja epätoivoistakin. ”Laula laulu häkkilinnussa” vierailija (ja toinen tuottaja) Olli Haavisto antaa steel-kitaransa laulaa, kahlehdittu häkkilintu kaipaa muuttolinnun vapautta ja rajatonta taivasta.

Lupaava tapaus, ajattelen

Sitten luen Janne Flinkkilän kirjoittaman Sami Oinasmaa -kansitekstin, oikeastaan muistokirjoituksen. Esimerkiksi tämän: ”Musiikissaan Sami tuntui ilmaisevansa kaikki ne tunteet, joita hän yritti henkilökohtaisessa elämässään paeta tai turruttaa. Lyriikoista välittyivät suoraan myös arkielämän ongelmat.” Kuuntelen levyä ja luen lauluja uudelleen, vastaanotin eri asennossa. Tämä onkin siis totta, ehkä, ei keksittyä tarinaa. Elämä ja kumppanit tuntuvat aina vain karkaavan, haihtuvan yöhön. ”Oinasmaan debyytin yhteydessä kirjoitettiin renttu- ja rappioromantiikasta. Surullista kyllä, lopulta romantiikka haihtui ja jäljelle jäi pelkkä realismi”, toteaa Flinkkilä.

”Päälle vaan” -albumia voi toki kuunnella sujuvasti persoonallisena musiikkina ja samaistuttavina tarinoina. Albumi tuntuu kuitenkin kertovan paljon enemmän ja vaikuttavan huomattavasti syvemmin, kun tietää Sami Oinasmaasta edes kansitekstin verran. Vielä lainaus Flinkkilän tekstistä: ”Jälkeesi jäi merkittävä musiikillinen perintö, josta tämä julkaisu on vain pieni esimerkki”.

Kiitos siitä

”Päälle vaan” oli koskettanut sen verran vahvasti, että metsästin käsiini Oinasmaan vuonna 2010 ilmestyneen debyytin ”Ei maailma toimi noin”. Yhtye oli jo silloin sama kuin ”Päälle vaan” -albumilla, eli Jukkis Saastamoinen (basso), Aki Räty (koskettimet ja laulu), Teemu Sarjamo (rummut ja rytmi), Ville Tanttu (kitara ja banjo) ja Sami Oinasmaa (kitara ja laulu). Nyt kun tiedän Sami Oinasmaasta kansitekstissä kerrotun, kuulostaa tämä debyytti neutraalimmalta, yleismaailmallisemmalta. Toteutus tuntuu hiotummalta.

oinasmaa4Vaikka ei ehkä niin pakahduttava ja vereslihalla, bändi puskee kuitenkin Oinasmaan laulun taakse voimaa ja puhuria, märkien ja mustien asfalttien katurockia. Löydän jopa musiikillisen suvannon banjon värittämästä ”Sunnuntaista”, tosin sanoitus värittää suvannon epätoivon väreillä. Romantikko ja realisti Oinasmaassa paljastuu nimibiisissä, jossa ”Ei maailma toimi noin, niin ne sanoivat, osa sieluu lentää pois, oot osa konetta”. Kaipuu vapauteen, pyyteetön ja ehdoton yhteys toiseen ihmiseen, henkinen yhteenkuuluvuus – Sami Oinasmaa kuulostaa väärässä ajassa eläneeltä idealistilta. Arki vie, ihminen vikisee.

Onneksi löysin Sami Oinasmaan, vaikkakin vasta nyt.

Musiikki on metsästämistä

Samalla narisen asiasta, joka ei koske vain Oinasmaan levyjä, vaan yleisemminkin pienten toimijoiden fyysisiä julkaisuja: mistä niistä saa tietää, ja mistä niitä voi ostaa?! Sillä rahan kiertohan vasta takaa homman jatkuvuuden.

Pienet julkaisut pääsevät näkyviin ja kuuluviin pienissä, yleensä harrastuksena ylläpidetyissä medioissa, harvemmin isoissa kaupallisissa ja varsinkaan siinä verovaroin kustannetussa. Jos musiikki kuitenkin jotenkin tavoittaa kuulijan ja herättää kiinnostuksen, mistäs sen levyn sitten hommaat? Joskus jakelija voi toki saattaa julkaisun erikoisliikkeeseen tai nettikauppaan.

Sitten on näitä urheita ritareita, joiden paukut ovat loppuneet siihen, että levylaatikot on saatu autotalliin tai vaatehuoneeseen. Kaikki eivät halua kaupata levyjään itse, vaikka ehkä nettisaitti muuten olisikin olemassa. Meikäläistä järsii armottomasti, että sydänverellä tehty musiikki ei päädy sitä arvostaville ja siitä virtaa saaville kuuntelijoille. Tekijät kärsivät, kuulijat jäävät paljosta paitsi. Sama asia on ilmaistu toisin sanoin tuossa vasemmalla. Toki avuliaat levykauppiaat yrittävät parhaansa mukaan tilata kiekkoja niitä kaipaaville, mutta aika monta mutkaa on tiessä.

Ehkä turhaan narisen, tuottaahan metsästäminen ja löytäminen nautintoa jo itsessään. Silti: kiitos Sami Oinasmaa ja muut luomisen pakosta luovat.

Pekka

Oinasmaa: Ei maailma toimi noin (Delirium Music Works DMW-10ALB01, 2010)

Oinasmaa: Päälle vaan (Delirium Music Works DMW-16ALB01, 2016)

Retrokki kuuntelee: Merituuli ”Merituuli”, 2015

MerituuliNykypäivän folkpoppia kaupunkilaismaustein, mukana häivähdys vapaasti leijuvaa hippihenkeä.

”Myö ollaan musiikkia yhdessä tekevät kaksoissiskot Meri ja Tuuli Wallenius. Ollaa sävelletty ja sovitettu biisit levylle yhdessä ja MERITUULI-yhtyeen meininki perustuu myös meihin kahteen; kahteen kitaraan ja kaksiääniseen lauluun.”

Näin alkaa Merituuli-duon tai -yhtyeen – ”bändissä meijän kanssa soittaa 7 muuta muusikkoa” – levyn mukana tullut saatekirje. Merituulihan sai lentävän lähdön, eli koko sivun jutun Hesarissa joitain viikkoja sitten. Aikamoinen saavutus, kun ottaa vielä huomioon että tämä levy on omakustanne. Vertailukohdaksi Hesarissa mainitaan naapurimaan First Aid Kit, vaikka omiin korviini Merituuli ja levyn modernit folkpop-biisit kunnianhimoisine sovituksineen poikkeavat Söderbergin siskosten maanläheisemmästä ja countryyn kallellaan olevasta musiikista. Lauluäänet toki soivat yhteen ainakin yhtä hyvin.

On myös aika vaikea kuvitella, kuinka HS:n artikkelissa mainittu Simon & Garfunkel ja tarkkanäköinen, vahvalla kertosäkeellä jyvitetty tarinabiisi ”Homeward Bound” liittyy tähän levyyn. Sillä ”Merituulen” sävellykset leijailevat ja aika usein valssaavat vapaammin, paisuvat sovituksissa, sanoituksissa kuvataan ja unelmoidaan runollisella tasolla parisuhteista. No, onhan ”Merituulella” kappale ”Kotiin”, johon Hesarissakin viitataan.

Levyhyllyssä sijoittaisin Merituulen samaan luokkaan kuin Anna Puu ja Viitasen Piia. Merin ja Tuulen äänet soivat yhteen erinomaisesti. Vaikka sovitukset ovat välillä hyvinkin massiivisia (”Kuu”, ”Unta”), balanssi ja dynamiikka isojen taustojen ja kahden kauniin ja sointuvan lauluäänen välillä pelaa hyvin. Koska muoto ja toteutus ovat jo hyvin valmiita, sanoitusten pienetkin kiinnekohdat reaalielämään toisivat karheutta ja tarttumapintaa. Jo nyt hyvinkin tutustumisen arvoinen.

Pekka

Merituuli: Merituuli (Omakustanne MTICD001, 2015)

http://www.facebook.com/merituuliyhtye

 

Retrokki kuuntelee: Vellamo ”Koskenkylä”, 2015

VellamoYhtyeen kolmas albumi, sisällöltään ja tunnelmaltaan yhtä kotoinen kuin kaksi aiempaakin.

”Koskenkylä” on täysin irti ajasta ja paikasta, jopa maasta. Perusvire on toki folkissa, mutta Vellamon Pia Leinonen ja Joni Tiala sekä Janne Ylikorpi ja Timo Tikkamäki ovat sävyttäneet jokaisen biisin omaksi pieneksi, eri tavalla hiotuksi helmeksi. Vaikka kaikki sävellykset ja sanoitukset ovat yhtä lukuun ottamatta Pia Leinosen mielikuvituksen ja sävelkynän tuotetta, uskoisin, että sovituksiin on sekaantunut koko Vellamo-niminen kollektiivi. Edelleen uskon, että tästä syystä kappaleet ovat saaneet monipuolisen ilmiasun sähköisestä folkrockista akustiseen laulelmaan ja kansanlaulusta härmärockabillyyn (”Let’s Have a Ball Tonight”).

Mainittua folkrockia erityisen paljon edukseen edustava ”Ladies of the Village” laukkaa kevyesti kuin alkuaikojen Fairport Convention. Vaikka sähköä löytyy, tunnelma on seesteinen, hieman uhkaava, matka etenee joutuisasti vihreillä, sumuisilla nummilla. ”Sinä ajat” on mainitun kappaleen kotimainen vastine, erityishuomio rytmiryhmään: kuskin paikalla ovat Timo Tikkamäen kevyt mutta vetävä kosketus rumpuihin sekä Janne Ylikorven etukenoinen basso. Joni Tiala vetäisee kaikuisan soolon. Ajatonta!

Pia Leinosen laulussa on edelleen viehättävää ja vilpitöntä luonnonlasta, protestilaulumaisessa avauksessa ”Tule kanssani sisar” ehkä myös hieman uhmaa ja liehuvaa lippua. Suurimman järistyksen kuitenkin koin, kun sisäistin, että Leinonen todellakin on tehnyt yhdeksän levyn kymmenestä laulusta. Hieno saavutus!

Nimikappale ”Koskenkylä” kuulostaa kovin omakohtaiselta nuoruusmuistelulta, sisällöllinen serkku Anssi Kelan ”Mikan faijan BMW:lle”. Joni Tialan säveltämä ”Palmikko” akustisine toteutuksineen heivaa tyylin kansanmusiikkiin. Kauniit, filosofiset ja kohtalokkaatkin ”Elämä on hauras” sekä ”Hey Little Bird” juhlivat elämää ja hetkeen tarttumista; menisi kovin totiseksi jos irkkuhenkinen ”Let’s Have a Ball Tonight” ei heittäisi rockabilly-kantoja kattoon Joni Tialan räkäisen soolon vauhdittamana.

”Koskenkylässä” on jotain hippimäistä, kaavoista ja käytännöistä piittaamatonta. Niin sävellyksissä, tulkinnoissa kuin sanoituksissakin, joissa vuorottelevat suomi ja englanti. Leinonen ja Tiala toteuttavat samaa vapauden henkeä myös käytännössä: tällä hetkellä he kiertävät Yhdysvaltoja, soittavat kirjastoissa, kodeissa, baareissa, klubeilla – ihailtavan rohkeaa ja ennakkoluulotonta!

Pekka

Vellamo: Koskenkylä (Soiva Records SOICD05, 2015)

www.vellamomusic.com

 

Retrokki kuuntelee: Neljä miestä ja heidän naisensa

Suomalaiset miehetkö jäyhiä jörriköitä ja yksioikoisia, tunteettomia pässinpäitä? Eivät ainakaan näiden neljän näytteen perusteella: Jere Ijäs, Speedy Saarinen, Ville Leinonen ja Mika Peltonen tunteilevat kukin omalla persoonallisella tavallaan.

Yhteistä neljälle miehelle on kuitenkin ikuinen kaipaus, haave ihannenaisesta, sydäntä värisyttävä tunne, iankaikkisesti tyydyttävä parisuhde. Haave: sitten kun, silloin kun, harvemmin nyt. Vaikka kaikkien aihepiiri on sama, ilmaisut poikkeavat toisistaan. Jere Ijäs, Ville Leinonen ja osin Mika Peltonenkin ovat laulaja-lauluntekijöitä, Speedy Saarinen instrumentalisti.

Ville Leinonen

Ville Leinonen on kvartetin kypsin lauluntekijä. Leinosen ”Isi” on hyvinkin hempeä ja akustinen, rakkauden ja isyyden pehmentämä. Akustisvoittoinen, häpeilemättömän avoin, tarkoituksellisen naivikin. Välillä kaikki on ruusunpunaista, joskus etsitään tyydytystä hektisen arjen keskellä (”Pikkukakkoseen”). Tuotannollisena ja soitannollisenakin apuna Leinosella on ollut Mikko Kuorelahti, iso rooli on myös naispuolisilla laulajakumppaneilla, varsinkin Kaisa Saarikorvella (”Sulle veneen rakennan”). ”s/s Punkaharju” on Anne-Mari Kivimäen haitarilla tulkitsema kaunis kesäinen instrumentaali.

Vaikka perhe kasvaa, Leinonen haluaa säilyttää suhteen alkuhuuman tai ainakin muistella sitä (”Sammallaavulla”). Joskus käydään kivillä (”Anteeksi rakkaani”), joskus sydän on täysi (”Parasta aikaa”). Yritin miettiä musiikillista vertailukohtaa, ja jostain avaruudesta tähän kirjautui Cat Stevens. Hänenkin levynsä ovat kestäneet aikaa – niin kestää tämäkin teemallinen ”Isi”.

Ville Leinonen: Isi (GAEA Records GAEACD65, 2015)

Jere Ijäs

Jere Ijäs ja ”Jere Ijäs” yllättää. Miehen Jere And the Universe -yhtye jäi aikoinaan kollaamatta, samoin miehen aiempi soololevy ja nyt hieman kismittää: Ijäksen sointuva ääni ja melankoliset mutta vahvat melodiat sekä harkitut sovitukset koskettavat. Ijäksessä on hivenen Anssi Kelaa (”Kun näet vuodenkierron”), jonkin verran Esa Elorantaa, jopa suuresti arvostamaani Timo Kiiskistä.

Rytmikäs pianoboogie ”Mitä tapahtui tapahtui” ja sen puhelaulu toimii takuuvarmasti keikoilla. Vielä yksi sana: Yari. ”Sä saat mut” on puolestaan keinuvaa suomisoulia urkuineen ja taustalauluineen. Tähänkin Ijäksen lauluääni taipuu uskottavasti, jopa falsettiin. Hieno kitarasoolo! ”Jostakin syystä oon onnellinen” lienee ollut pieni radiohittikin. ”Oli hyvä että metsän takana kulki valtatie” pumppaa 80-luvun turboa. Juha Lehti voisi hyvinkin tekaista ”Punavuoren kuun”, rennosti askeltavaa keskiolutjatsia viuluineen kaikkineen. Monipuolinen kokonaisuus, pelkkien parisuhdepohdintojen yläpuolella.

Jere Ijäs: Jere Ijäs (Turenki Records TurenkiCD-14200-28, 2014)

Mika Peltonen

Mika Peltosen ”Lupa kimaltaa” on lähinnä termiä ”suomirock” sellaisena kuin minä sen ymmärrän. Hieman hiomatonta, joskus kiinni hellyttävän huumorin syrjässä, ei ehkä Leevi And the Leavingsiä mutta ymmärtänet viittauksen. Letkeä ”Ootsä se vai et?” on musiikillisesti lähinnä Göstan teoksia: humpahtava mollimelodia, pianolinjat, sähkökitarakaaret. Göstan sanoittamana tässä olisi jokin kipeä käänne, Peltonen pitää kasvonsa peruslukemilla.

Levyn avaava ”Rautavaarat” hymyilyttää kerta toisensa jälkeen: se niputtaa sanoituksen lukuisten Tapio Rautavaara -viittausten avulla sykkivän suomirockin, sorateiden sankarit ja surullisten hahmojen ritarit. ”Voisin kuvitella” on melankolinen tarina kuihtuvasta maaseudusta, hieman reggae-rytmiä tässä. Jotkut kielikuvat kaipaavat kainalosauvaa – ehkä se on osa Peltosen musiikin viehätystä, se karhea tarttumapinta. ”Hölmö hyväuskoinen” nytkyttää rytmiä ja bluesia, pari nasevaa kitaraulvahdusta ja kuplivat urut. Keltainen jäänsärkijä -humppa ”Diagnoosina elämä” keikkuu korniuden rajoilla, toisaalta kitarakuviot tuovat mieleen Queenin! Rohkea veto.

Mika Peltonen: Lupa kimaltaa (Äänimaailma Records MPCD-005, 2015)

Speedy Saarinen

Jyrki ”Speedy” Saarinen on näistä neljästä miehistä aikuisin, joka lienee luonnollista hänen pitkän soittaja-tuottaja-sovittaja-äänittäjätaustansa vuoksi. Sanoitukset ovat seesteisiä – sananiekkoina Saarisen itsensä ohella mm. Yari, Esa Eloranta ja Timo Kiiskinen. Omissa sävellyksissä on kaikuja suuresta maailmasta, levollisuutta, toteutuksissa 80-luvun kiiltoa, ehkä kuvittelen kuulevani myös miehen ihan ensimmäistä kuuluisampaa bändikokemusta eli Broadcastia. Ja sellaista nimeä kuin Gino Vannelli – valkoista soulahtavaa rhythm&bluesia (”Nämä yöt” maanläheisesti vääntävine kitarasooloineen). Toisessa ääripäässä on sitten sulava, äärimelodinen avauskappale ”Kuinka voisin unohtaa”. A-ha, voisi joku sanoa.

Vaikka monessa mukana häärinyt mies on saanut levylle lukuisia nimekkäitä vierailijoita, he eivät mitenkään omi parrasvaloa, vaan kyllä Saarinen pitää kokonaisuuden jäntevästi näpeissään. Odotin kitarapitoista levyä, sankarivääntöä ja taituruutta. Sain Saarisen miellyttävän pehmeällä äänellään tulkitseman, laulukeskeisen, ajasta irrallaan olevan kokonaisuuden. Välillä tarttumapinta on liukas, toisaalla noustaan melodian, sanoituksen ja sovituksen kultaiseen leikkaukseen (upea ja sympaattinen ”Muistojen tie”).

Speedy Saarinen: Speedy Saarinen (Mediagents / Running Moose MEGCD-009, 2015)

Pekka

Retrokki kuuntelee: Judy Collins ”Who Knows Where the Time Goes” (1968)

Judy CollinsOmaa tietään edelleen kulkevan tulkitsijan kaunis ja taiteellinenkin albumi: pohjatonta kaipuuta ja ajatonta pohdiskelua, mukana länsirannikon countryrockareiden ykköskaarti. Ja tietysti se ääni!

Joskus ylenpalttisella teatraalisuudella, eurooppalaisten trubaduurien lauluilla, joskus valaiden huudoilla kuuntelijoiden pinnaa venyttänyt ja ehkä myös ymmärrystä avartanut Judy Collins osaa halutessaan olla äärisentimentaalinenkin. Toki kun lauluääni on näin kuulas, melodinen ja ilmaisukykyinen, alun perin surullinen laulu voi sukeltaa murheen alhoon ja toisaalta pohdiskelevasta kappaleesta löytyy juuri se kuuntelijan ymmärryksen avaava ovi. Ei ole yhtä totuutta.

Tältä albumilta löytyy kaikkea.

Ei vielä sliipatussa muodossa ja muotissa, vaan sopivan karkeasti ja inhimillisesti toteutettuna. Tuottaja David Anderle on värvännyt mukaan mm. Buddy Emmonsin, James Burtonin, Chris Ethridgen, Jim Gordonin ja Van Dyke Parksin. Stephen Stills lienee mukana myös poikaystävän roolissa (“Judy Blue Eyes” syntyi näihin samoihin aikoihin) yhtään hänen musiikillista panostaan väheksymättä. Huippusoittajat ja erinomaiset sovitukset sekä äänityksen hieno tilan tuntu antavat upeille biiseille ja Collinsin laululle erityistä nostetta ja syvyyttä.

Ja ne kappaleet!

Nimibiisin, Sandy Dennyn säveltämän ”Who Knows Where the Time Goes” Collins oli kuullut Dennyn tekemältä demonauhalta, ja halusi välttämättä tulkita sen. Dennyn ja Fairport Conventionin oma versio ilmestyi vasta toista vuotta myöhemmin. Ehkä tällainen ajattoman timantin arvon ymmärtäminen ja sen nopea poiminta kertoo jotain Collinsin intuitiosta ja vahvasta näkemyksestä. Yksi hänen varhaisia suosikeitaan oli Bob Dylan, hieman myöhemmin Leonard Cohen. Molempien kappaleita löytyy tältäkin levyltä: Dylanilta ”I Pity the Poor Immigrant” edellisenä vuonna ilmestyneeltä ”John Wesley Hardingilta”, Cohenilta ”Story of Isaac” ja ”Bird on the Wire”.

Viimeksi mainittu on country-rockia steelkitaroineen, kapakkapianoineen ja lönkyttävine rytmeineen. Traditionaali “Pretty Polly” saa kohtalokkaita sanojaan myötäilevän sovituksen. Uhkaava, luolamainen soundi, kiihkeästi artikuloiva basso, aavemaiset urut, pistävä kitara – voisin vannoa, että tällä biisillä kitaraa soittaa Stills – hyvin samanlaiset kaikuisat, vibrakammelliset ja terävät soundit kuin joitain aikoja myöhemmin julkaistulla ”Deja Vu”-kiekolla, ”Carry On” nyt ensimmäisenä tulee mieleen. Chris Ethridgen basso sykkii määrätietoisesti, tikkaa vakaasti nopeita pistoja sinne tänne, pitää kappaleen liikkeessä. Gordonin rummutus on melkein uneliasta.

Albumin kuuluisin kappale taitaa olla Ian Tysonin ”Someday Soon”, joka oli jonkinmoinen pikkuhittikin. Tyson mainitsi jossain, että Collinsin paljon soitettu versio auttoi suuresti raha-asioissa. Ja kaunis lauluhan tuo on, myös tulkinta on notkea ja melodinen olematta kuitenkaan imelä. Aivan toisesta yhteydestä tuli myöhemmin tutuksi teatraalinen ”Hello, Hooray”. Collinsin käsissä kappaleessa on taiteellisuutta ja suuria eleitä. Niin on myös Alice Cooperin versiossa, kaikillehan se on tuttu ”Billion Dollar Babies” -hittialbumin avaajana: Vincent ja kumppanit ovat korskeina, etumukset pulleina, voimansa tunnossa.

Uransa alkuaikoina Collins turvautui paljolti traditionaalisiin folk-lauluihin, ei ainoastaan Yhdysvalloista vaan myös Englannista ja Irlannista. Ei olekaan ihme, että tältä albumilta löytyy hänen versionsa Robin Williamsonin ”The First Boy I Loved” -kappaleesta (alun perin nimeltään ”The First Girl I Loved” vuonna 1967 ilmestyneellä Williamsonin ja kumppanien Incredible String Band -yhtyeen toisella levyllä ”The 5000 Spirits or the Layers of the Onion”). Lienee jälleen Stillsin kuulas kitara, joka kieputtaa kuvioita Collinsin laulun ympärille. Incredible String Bandin versio on akustinen, soitinnukseltaan aika yksinkertainen laulelma, voisi sanoa jopa renkutukseksi. Vaikka jenkkiversiossa on ison maailman sähköä, siinä on silti jäljellä alkuperäisen sävellyksen brittifolkkiehkuraa. Collinsin laulussa on voimaa ja ilmaisua, Joni Mitchell tuli samoille vokaaliapajille samoihin aikoihin.

Ja nimikappale sitten. Aikaa uhmaava, upeasti urkujen ja kaukaisten kitaroiden varassa leijuva, Collinsin ääni nousee usvan yläpuolelle. Taivas kirkastuu, soittimet erottuvat selkeämmin vähentämättä tippaakaan ajattoman sävellyksen ja muuttolintu-teemaisten toivorikkaiden lyriikoiden voimasta.

Mikä tässä albumissa myös viehättää, on kiireettömyys. Biisien annetaan kehittyä ja kulkea, ne ovat lähes poikkeuksetta yli neliminuuttisia, ”The First Boy I Loved” yli seitsemän. Seuraavalla albumillaan (”Whales And Nightingales”) Collins ottikin sitten sivuaskeleen kokeilevampaan suuntaan, lyhyisiin ja haastavampiin kappaleisiin.

”Who Knows Where the Time Goes” on aika täydellinen tämän aikakauden albumi.

Pekka

Judy Collins: Who Knows Where the Time Goes (Elektra EKS-74033, 1968)