Maria Kalaniemi & Eero Grundström ”Mielo”, 2020

”Jokaisen sävellyksen taustalla on tunne ja tarina, jonka kuulija saa kuvitella omalla tavallaan”, kirjoitetaan levyn kansitekstissä. Mielikuvituksen lentoa siis maanitellaan! Johtuisikohan huonosta mielikuvituksesta tai hektisestä ajasta, että tälle kuulijalle ”Mielo” on avautunut hitaammin kuin kolmen vuoden takainen ”Svalan”. Autossakin ”Mielo” on soinut, mutta kanssamatkustajan hermot ovat joutuneet sen verran koville, että olen joutunut armahtamaan.

Tällä kertaa Maria Kalaniemi (harmonikka ja ääni) sekä Eero Grundström (harmooni ja modulaarisyntetisaattori) musisoivat kaksin – ”Svalan” tarjosi myös Pekko Käppiä ja Mikko Kososta. ”Mielo” on herkistyneempi ja hienovaraisempi, ovatko sävellyksetkin – lähes kaikki Kalaniemen – luonnosmaisempia? Villi luonto ja erämaa, linnut ja muut metsän eläimet, niistä kuulijaa kehotetaan unelmoimaan, ne ovat myös tarjonneet inspiraatiota.

Muun puuhailun taustalla ”Mielo” menettää merkityksensä. Se vaatii keskittymään siivittääkseen samalla mielikuvituksen lentoa. Tuo lause kirjoittautui omia aikojaan, mutta nyt kun sitä tarkemmin ajattelen, niin tottahan se on: kappaleiden erilaiset luonteet korostuvat, mieli liitää erilaisissa maisemissa. Esimerkiksi ”Metsähanhissa” kiihkein siiveniskuin ja Kalaniemen sanattoman laulun saattelemana, tämän kuulijan korvissa ”Vaellus” askeltaa sateen jälkeisessä kangasmetsässä. Levyn päättävä ”Pilvet” lienee pilvibongareille mannaa: mitäs pilveä tässä nyt sävelillä kuvaillaankaan?

Palaan autoon, yksin.

Keskittyneen kuuntelun jälkeen tarttuvia säikeitä on jo enemmän. Silti huomaan: turvallisinta on, että mieli lentää ja ”Mielo” lennättää muualla kuin tarkkaavaisuutta ja reaktioita vaativissa tilanteissa. Kiireettömästi.

Maria Kalaniemi & Eero Grundström: Mielo (ÅKERÖCD21, 2020)

PS. Kun valitsin artikkeliin tageja, tunnisteita, poimin instrumentaalin lisäksi myös psykedelian, acid folkin, ambientin ja fantasian – ehkä ne määrittelevät levyä kuvaavammin kuin tarinointini. Ehkä.

Frigg ”FRIXX”, 2020

”Vaihtuuko tässä kappale lainkaan”, kysyi vieressäistujani autossa, kun ”FRIXX” pyöri ties kuinka monetta kertaa. ”Vaihtuu”, totesin, mutta en pystynyt niin paljoa vakuuttamaan, etteikö levy olisi vaihtunut. Huomautan jo tässä vaiheessa, että tuo sananvaihto ei todellakaan kerro musiikin laadusta! Tilanne ei vaan ollut otollinen, jotta olisin pystynyt syventävästi kertomaan mikä Frigg-yhtyeestä tekee niin ainutlaatuisen.

Parikymmentä vuotta maailmallakin valloittanut kokoonpano – alun perin suomalais-norjalainen instrumentaalisen pelimannimusiikin superyhtye on nykyään puhtaasti suomalainen. Neljä viulua, kitara, basso ja mandoliini, soittajat tuttuja nimiä sekä omilta levyiltään että erilaisista tämän tyylin mestariskiekoilta. Musiikin ja kansanmusiikin läpimarinoimia instrumenttiensa taitureita – ei liioittelua, vaan faktaa. Omilla sivuillaan sanovat, että ”Frigg on valloittanut maailmaa vahvasti pohjoismaiseen pelimannimusiikkiin nojaavalla, länsimaisten kansanmusiikkityylien fuusiolla, jota kuvaamaan maailmanmusiikkimedia on kehittänyt termin nordgrass viitaten yhtyeen bluegrass-vaikutteisiin”.

Jonkinmoinen 20-vuotisjuhlalevy tämä uusin, Hesarissakin ison jutun ja arvion ansainnut lienee, onhan juhlavan avauskappaleenkin nimi ”Juhlamarssi”. Pääosin viulistien Esko Järvelän ja Tero Hyväluoman sävellyksistä koostuva huimaavan monipuolinen ja täysipainoinen kokonaisuus on kyseessä. Mutta kuten vieressäistujalleni, satunnaiselle kuuntelijalle albumi on tuhti paketti purtavaksi. Keskittynyt kuuntelija sen sijaan löytää kappaleiden vivahteet, kunkin sävellyksen ominaispiirteen ja soitossa mykistävän taituruuden.

Esimerkiksi Hyväluoman kolme peräkkäistä sävellystä, tyylikäs barokkivaikutteinen ”Overtyyri”, nimellään tyylinsä paljastava huima ”Häkkisen riili” sekä äärettömän kaunis, Petri Praudan mandoliinin herkistämä ”Terhen” todistavat tyylien läpikotaisesta hallinnasta, instrumentin lisäksi siis.

Sehän näissä soitinvirtuoosien levyissä joskus tuppaa harmittamaan, että sävellyksellisesti päädytään pikkunäppäryyteen ja briljeeraamiseen. Frigg on tästä upea poikkeus: Järvelällä ja Hyväluomalla on hanskassa myös tyyli-, sävel- ja sointikynä. Kuten on myös Petri Praudalla, jonka levyn päättävä ”Vep” saattelee kuuntelijan tyynesti satamaan. Senni Eskelisen läpikuultava kannel helisee Esko Järvelän hypnoottisessa ”Maanituksessa”.

Viulistit Järvelä, Hyväluoma, Tommi Asplund ja Alina Järvelä sekä kitaristi Anssi Salminen ja basisti Juho Kivivuori ovat kuin yksi, ylimaallinen soitin. Lopuksi sanoisin, että – ja tämän olisin sanonut vieressäistujallekin, jos olisin saanut nopeammin puettua ajatukseni sanoiksi – ja uskaltanut: korvat auki ja hämmästele!

Frigg: FRIXX (FRIGG00013, 2020)

Teri Mantere ”Everything Needs to Breathe”, 2020

Näinkin voi käydä: kaveri julkaisee vuosien varrella persoonallisia muutaman biisin omakustanteita – haastavia, mutta lupaavia, akustisvoittoisia ja vapaasti sekä pelottomasti leijuvia biisejä, ei välttämättä perinteisiä biisikaavoja noudattavia. Olisiko harrastus muitten musiikkipuuhien ohessa? Kaksi Teri Mantereen ep:tä arvioin Retrokissakin, nimiä pudotellen kuten tapanani on. Vihjeitä oli vähän, mutta tartuin hanakasti pienimpiinkin. En toista niitä, arviot löydät hakutoiminnolla tuosta ylhäältä oikealta.

Parin vuoden tauko, suunnan hiontaa ja katso: Eclipse Music julkaisee täysimittaisen, mestarillisen ”Everything Needs to Breathe”. Samalla, kun Mantere on kehittänyt ilmaisuaan, myös maailma ympärillä on pyörähtänyt. Meillä on Ryley Walker, meillä on Ed Sheeran, meillä on valtava määrä heistä innoituksensa saaneita muusikoita. Ja korostan, että ennen kuin oli Ed Sheeran tai Ryley Walker, meillä oli Teri Mantere.

Levyn saatteessa lukee, vapaasti suomennettuna, että siinä kuin Terin aikaisempi tuotanto oli suht oma- ja vaihtoehtoista, uusissa kappaleissa on tuoretta pop-ilmettä ja aiempaa enemmän laulaja-lauluntekijäperinnettä. Toteutustapa on sama kuin aiemmissa omakustanteissakin: Teri Mantere vastaa kaikesta, laulusta, kitaroista, bassoista, koskettimista, perkussioista – ja tietysti sävellyksistä ja sanoituksista. Poikkeuksena ”Quota”, jossa vierailee laulaja ja viulisti Aili Järvelä – huikea, elämää isompi, pakahduttavan kaunis kappale!

Ilmava ja rytmikäs. Näitä kahta adjektiivia käyttäisin, jos kölin ali uhattaisiin vetää. Akustiset kitarat säestävät ja rytmittävät, antavat korkealla piruettejaan tekevälle laululle herkän ja harkitun esiintymislavan. Jossain laulukin on instrumentti (”Beautiful Being”), mieleen muistuu Joanne Newsom, toisaalla David Crosby. Muualla lauluäänessään on jo aikoinaan vinkkaamiani Tim ja Jeff Buckleyta. Kappaleista en halua käyttää termiä ”biisi”, sillä Mantereen harkituilla siveltimenvedoilla maalatut sävellykset ovat teoksia joka ikinen. Omanlaisiaan, persoonallisia, välillä herkkiä, välillä hurjia. Yksityiskohtia on valtavasti – soitinnuksia, monikerroksista laulua, mainioita kosketinosuuksia, pirskahtelevia rytmisoitinkorostuksia.

”Everything Needs to Breathe” – henkeä ja hengittävyyttä tällä Teri Mantereen ensimmäisellä ”isolle” merkille tehdyllä albumilla todella riittää. Suosittelen keskittynyttä kuuntelua, pelkkä kuuleminen jättää ison osan hengestä piiloon. Levystä on tulossa myös vinyyliversio.

Teri Mantere: Everything Needs to Breathe (Eclipse Music ECD 2020103, 2020)

Kelja ”Horjuvan miehen karavaani”, 2019

Taiteilijanimellä Kelja esiintyvän laulaja-lauluntekijä Petri Vannisen ensimmäinen kiekko muutaman vuoden takaa ei musiikillisesta miellyttävyydestään huolimatta täysin säväyttänyt. Sävellyksissä ja sovituksissa oli sopivassa suhteessa lihaa, luuta ja jänteitä, sanoituksensa luontosymboliikkoineen jättivät suoraviivaisen meikäläisen kuitenkin vaille riittävää purutuntumaa.

Kyllähän tällä uutuudellakin ”Kosmos hengittää” ja kesä koskettaa, mutta edeltäjästä on hypätty todella iso askel sekä sanoituksellisesti että myös musiikillisesti. Instrumentteja käytetään kekseliäästi – trumpetti vie aavikoille, kitara puree välillä pirullisesti, toisaalla taivuttaa kaihoisaa suomi-rautalankaa, tuossa nyplää Byrds-helinää.

Eniten ilahduttaa tarinoiden ja tyylien liitto: biiseissä ja toteutuksissa on aiempaa enemmän sävyjä. Täyttä tavaraa mielikuvien henkiin herättämiseksi.

Twistiä, pop-iskelmää, rhythm&blues-runttaa, laulelmaa, jopa kuplettia – yhtyekin tuntuu pistävän persoonaansa enemmän peliin. ”Kaipauksen tähti” antaa soittajille tilaa myös venytellä – Antti Kasurinen (basso), Sampo Kinnunen (kitarat), Jani Leskinen (rummut) ja Sami Nissinen (trumpetti, koskettimet) – tuntuvat vispaavan vesi kielellä.  Debyytillä Yarilla oli kevyesti sormensa pelissä. Vannoisin, että tämän levyn pianovetoinen hempeä balladi ”Kesän kosketus” on saanut innoitusta samalta hunajapurkilta.

Lopuksi päästään levyn helmeen, eli ”Senorita” on ilmiselvä kesähitti – siis olisi, jos se saisi radiosoittoa, nettistriimiä, latauksia ja mitänäitänyton. Mutta äijät! Nyt olette vielä turvallisilla vesillä, älkää vahingossakaan suunnatko enää piiruakaan kohti Mambaa! Rummut sompaavat kevyttä twistiä, rautalanka on näkkäriä ja pitkää kaarta, trumpetti tuuttaa pihakoivun alla, sanoissa Kaseva-kaihoa. Taidanpa soittaa sen vielä kerran.

Pekka

Kelja: Horjuvan miehen karavaani (Puuma PUUCD 071, 2019)

Johanna Mäkeläinen ”Rikas”, 2019

Virheetön, kirkas ja vivahteikas lauluääni. Tekstit pieniä, henkilökohtaisilta tuntuvia tarinoita, jokunen symbolinen luonnonilmiökuvaus. Melodisia, tyylipuhtaita sävellyksiä, herkkiä akustisia toteutuksia – laulaja-lauluntekijä Johanna Mäkeläisen ensilevyllä vaatimattomuus kaunistaa.

Välillä kurotellaan kansanmusiikkiin (”Haituvapilvet”), mutta pääasiassa kuljetaan vaikkapa Edu Kettusen viitoittamaa tarinalliskertovaa tietä. Mäkeläisen taidokkaan ja moneen taipuvan laulun sekä akustisen kitaran lisäksi musisoinnista vastaavat Matias Kiiveri, Kasperi Kallio ja Abdissa Assefa – hallitusti ja hillitysti.

Taustamusiikiksi ”Rikas” on liian hienovaraista ja harrastakin. Jotta kuuntelijan ajatukset eivät musiikin myötä karkaisi haituvapilvien lailla, kannattaa kuuntelua rikastuttaa Johanna Mäkeläisen Facebook-sivuilla, joilla hän avaa kappaleittensa syntyä biisi biisiltä – useamman vuoden aikana eloon heränneet tarinat saavat taustoituksista syvyyttä ja sävyjä.

Musiikki tulee lähelle.

Pekka

Johanna Mäkeläinen: Rikas (Puuma Records PUUCD 068, 2019)

Lauri & Satu ”Karnevaalit”, 2019

Viitisen vuotta sitten, arvostellessani Lauri Ankermanin ja Ankermenien perinnetietoisesti bluesvetoista ”Pimeään pihaan” -albumia, kysyin loppukaneettina ”mitä muuta Ankermanin piirongin laatikosta löytyy?”. Tuo kysymys juontui kiekon selkeästi bluespohjaisesta räimeestä erottuvasta ”Singaporen satamassa” -kupletista.

No, nyt Lauri on muusikkokaverinsa Sadun (Satu Lankinen) kera aukaissut tuon laatikon. Tuloksena on valloittava kokoelma omaa ja lainaa, kuplettia, folkkia, texmexiäkin: ”suomalaisen, angloamerikkalaisen ja eurooppalaisen musiikkiperinteen herkkuja”, kuten saatekirje kuvailee. Eli omaa ja lainattua, pääosin itse sanoitettua, hulvattomia kielikuvia, eksoottisia soittimia, kotikutoista vaan ei nukkavierua. Myös Laurin ja Sadun rehellisissä lauluäänissä on juuri sopivasti särmää.

Jostain syystä – eikä vähiten levyn kannen ansiota – mieleeni tulee Ronnie Lane ja hänen karavaaninsa sekä mainiot levyt ja laulut. Samanlaista maanläheistä kulkuriromantiikkaa, jota toteuttamaan käytetään tinapillejä, jouhikoita, nokkahuiluja, pyykkilautoja sun muita jokakodin huushollitarvikkeita. Niin ja Pogues tietysti, eikä vähiten ”Kallion joulusadun” vuoksi – eli ”Fairytale of New York” tuotuna koskettavasti karuille Kallion kaduille.

”Rommilaulu” on ”Rum and Coca-Cola” suomalaisittain, eli kuuppakaupalla rommia, unohdetaan Coca-Cola. Pete Townshendin ”Squeeze Box” on toki käännetty ja esitetty jo aikaisemminkin, asialla silloin Hector ja Freeman. Laurin & Sadun käsittelyssä ”Äidin hanuri” -nimen ja teeman saanut ralli toimii mainiosti omalla perverssillä tavallaan, kierosti ja hymyilyttävästi tai kierosti hymyilyttävästi. Alussa mainittu ”Singaporen satamassa” saa tällä levyllä merellistä jatkoa: Laurin säveltämät ja sanoittamat ”Lautalla Tallinnaan” ja ”Laivoja katsomaan” keinuvat risteily- ja matkakuumeen herättäjinä. Mielenkiintoinen on ZZ Top -laina trion ”Rough Boy” -biisistä, suomeksi ”Kova poika”. Kasarijytkeen sijasta kuulemme herkän akustisen balladin – aivan erinomainen veto!

Eksotiikkaa vaikkapa Incredible String Band -henkeen tuo ”Kannattiko lähteä” -teeman saanut traditionaali. Ja ”Karnevaalit loppuu” on tietty ”The Carnival Is Over”, tässä muodossaan ja sanoituksessaan haikea jäähyväislaulu. ”Karnevaalit” -albumin on tuottanut Esa Kuloniemi, muutamalla biisillä soittajanakin vieraileva näkemyksellinen konkari. Kokonaisuutena tasapainoinen, tunnelmiltaan värikäs ja vaihteleva, kaihoisa ja riehakas. Sellainen, kuin elämä itse. Täytyy vielä todeta, että vaikka yllä on korostetusti mainittu lainabiisejä, myös Laurin omat sävellykset ja sanoitukset – vaikkapa haikea ”Ikkuna” – toimivat tässä karavaanissa ja karnevaalissa loistavasti.

Pekka

Lauri & Satu: Karnevaalit (Turenki Records TurenkiCD-14200-76, 2019)

Hannu Kella & Timo Alakotila ”Mingled Years”, 2019

Tartun ahnaasti jokaiseen levyyn, jossa – missä ominaisuudessa tahansa – esiintyy pianisti Timo Alakotila. Duossa, kvartetissa, omissa nimissään, isommassa ensemblessä; soittajana, säveltäjänä, sovittajana. Hän on yksi niistä luottonimistä, jonka musiikista tiedän löytäväni iloa, lohtua, rauhaa, äärimmäistä melodisuutta ja näkemystä. Jotain, jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän.

Tällä albumilla Alakotila sekä harmonikkataitelija ja säveltäjä Hannu Kella katsovat pääasiassa taaksepäin, kummankin aiemmin toteuttamiin teatteri-, elokuva- ja tanssiteoksiin. Kuten saate sanoo, ””Mingled Years” sisältää laajan spektrin taiteilijoiden vanhempia ja uudempia sävellyksiä. Mukaan mahtuu myös pari varta vasten levylle sävellettyä kappaletta”. Muusikoiden mielestä oli sääli, että teoksiin sävellettyjä biisejä oli esitetty ainoastaan lavalla, niitä tallentamatta.

Vaikka kappaleilla on toisistaan hyvinkin poikkeavat historiansa, ne ovat silti uudelleen soitettuina ja sovitettuina yhtä puuta – hieno ja vaihteleva kokonaisuus instrumentaalista nykyfolkkia. Jaa niin, onhan siellä parissa biisissä mukana sanaton, ilmoissa liitelevä kuorokin. Kellan, Alakotilan ja kuoron lisäksi soittajina on iso joukko maan folk-eliittiä.

Kun sävellyksiä ja säveltäjiä vertaa, Kellan biiseissä on jännitettä, kierrettä ja kaarretta, kun taas Alakotila on hienovaraisempi ja hartaampikin melodikko. Toki kappaleiden alkuperäinen käyttötarkoituskin vaikuttaa. Alakotilan upea häävalssi ”Matrimonia” pehmentää Kellan pinkeää ”Lobo de Oro” -tangoa. Samoin Timo Alakotilan ja Anna-Mari Kähärän sovittama klassikko ”Lampaan polska” rauhoittaa Kellan kiihkeän ”Racerollerin” kierroksia. Kellan ”Minglewaltz” on tangon ja valssin riehakas rakkauslapsi, Alakotilan ”Kuma” äärettömän kaunis puupuhaltimien, harpun ja viulun kuorruttama tyyni, linnunlaulun kruunaama kesäpäivä.

Hieno kokoelma monipuolista, elokuvallistakin nykyfolkkia!

Pekka

Hannu Kella & Timo Alakotila: Mingled Years (Keino Production KPXCD001, 2019)

Johanna Iivanainen, Maria Kalaniemi, Mikko Iivanainen, Timo Alakotila ”Seimiyö”, 2018

”Esiinnyimme ensimmäisen kerran yhdessä jouluna 2017 kolmen Seimiyö-konsertin verran. Kahden duon yhdistelmä muodostui kuin itsestään kvartetiksi, ja löysimme yhteisen kielen välittömästi”, kuvaa teksti levyn kannessa.

Ja tuon yhteisen kielen kyllä kuulee! Enemmän kuin joulu, ”Seimiyön” musiikkia yhdistää täysin saumaton, täydellisesti yhteen sulautunut lauluäänten ja soitinten harmonia. Vaikka kyseessä on neljän, sekä omillaan että erilaisissa yhtyeissä meritoituneen säveltäjän ja muusikon kokoonpano, sointi on äärimmäisen yhtenäinen. Se tarkoittaa myös, että soitolla on tilaa ja varaa rönsyillä ja elää.

Mukana on joulun henkeä sekä muutaman perinteisen, suomalaisille tutun joululaulun, että parin tuontisävelmän verran. Enemmän itseäni kuitenkin kiehtoo Timo Alakotilan heleän pianon, Maria Kalaniemen pohdiskelevan haitarin, Mikko Iivanaisen akustisen näppäilyn ja Johanna Iivanaisen herkästä henkäyksestä kuulaaseen kirkkauteen ulottuvan laulun yhdistelmä. Se on kuin pehmeä samettipilvi, johon uppoutua: ajaton, paikaton, huoleton.

Mikko Iivanaisen säveltämä instrumentaali ”Blessings” sekä Alakotilan vastaava ”Valo” voisivat omasta puolestani toimia loppuelämää rikastavana soundträkkinä – ylittämätöntä, ylevää yhteissoittoa, ensimmäisessä jazzahtavia kaarteita, jälkimmäisessä sanatonta laulua. Johanna Iivanaisen ilmeikästä ja äärimelodista, tunnelmasta toiseen kuljettavaa ääntä olen ihaillut aina. Tällä albumilla ääneen pääsee myös Maria Kalaniemi, yhdessä ja lomittain Iivanaisen ja Kalaniemen laulu soi kauniisti, kaksikielisestikin. Kalaniemen ja Alakotilan yhteissoitto vakuutti jo ”Svalan”-levyllä: Alakotilan lennokas piano liitelee painovoimaa uhmaten, Kalaniemen maanläheinen haitari pitää helmasta kiinni. Hienovaraiset, instrumentaaliset sovituskuviot antavat myös tutuille kappaleille uutta nostetta (”Varpunen jouluaamuna”, ”Me käymme joulun viettohon”), perinne uudistuu.

Tällaisena minä haluan joululevyni.

Pekka

Johanna Iivanainen, Maria Kalaniemi, Mikko Iivanainen, Timo Alakotila: Seimiyö (Åkerö ÅKERÖCD19, 2018)

Retrokki kuuntelee: Janne Tapion Sisäinen Avaruus ”Janne Tapion Sisäinen Avaruus”, 2017

Ison Pinkin tallista kajahtaa jälleen – tai siis viime lokakuussa teki niin: Janne Tapio (laulu, kitara), Kimmo Vierimaa (rummut), Jani Matkala (kitara), Teemu Huopana (basso) sekä Jussi Suonikko (viulu, mandoliini) on Janne Tapion Sisäinen Avaruus ja toinen levynsä saman niminen. Kolme jäsenistä löytyy myös The Untogethers -poppoosta, Vierimaa vielä useammasta ryhmästä. Perhehommia siis.

Mediablurbissa lukee, että ”levyllä kuullaan puhdasta poppia, folkahtavan svengaavaa rockia, progressiivisia tulokulmia sekä iskelmähenkistä laulaja-lauluntekijä -osastoa”. Poppia edustavimmillaan ja tarttuvimmillaan on yksittäisenä raitanakin julkaistu ”Anni” – digisingleksi tuota kutsuvat. Mukavan melodinen ja rennosti rullaava tuo on, nimi antaa aavistuksen aiheesta.

Samanlaisia pieniä sympaattisia tarinoita tai sanaleikkejä ovat muutkin, suurta symboliikkaa tai maailmanselityksiä ei kuulla.

”Albumin sovitusten kantavana teemana oli alusta asti konstailematon yhtyesoitto”, kirjoitetaan. Sitähän tässä on, usein päällimmäisenä värittäjänä Suonikon viulu, tuossa mandoliini. Muotoihin valetut laulut kuitenkin rajoittavat sen kummempia instrumentaaliakrobatioita tai jammailuja. Musiikkia profiloi vahvasti Janne Tapion persoonallinen, erottuva lauluääni.

Kaikki biisit ovat Janne Tapion, poikkeuksena Pekka Strengin ”Metsästäjä” postuumisti julkaistulta, Strengin demoihin perustuvalta ”Unen maa” albumilta. Janne Tapion käsittelyssä biisi ja sen elävä, progemainen sovitus sooloineen kruunaa tämän lupaavan albumin.

Pekka

Janne Tapion Sisäinen Avaruus: Janne Tapion Sisäinen Avaruus (Iso Pinkki PINKCD 1, 2017)

Retrokki kuuntelee: Toivo Susi ”Yölaulu”, 2017

Jo muutaman vuoden takainen ”Suden aika”, Toivo Suden toinen albumi oli ehjä kokonaisuus. Laulaja-lauluntekijä ja yhtyeensä ammensivat kotimaisesta ja amerikkalaisestakin perinteestä: tuokiokuvia, tunnelmapaloja, sinua ja minua. Viimeistelty ja puleerattu levy, jolla tunnuttiin petaavan isompaakin menestystä.

”Yölaulua” Susi itse kuvailee näin: ”Kappaleet ovat eräänlainen kooste tapahtumista koko tähänastiselta uraltani ja albumi mukailee tyyliltään ensimmäistä ”Maailman selkäpuolella” -levyä.”. Eli seitsemän osin akustista, mukavasti rullaavaa laulua – tunnelmat vaihtelevat kepeydestä hyvinkin tummiin ajatuksiin (”Musta kaupunki”, sähköinen ”Vanha rauta”), lisäksi kaksi Suden nykyisen #74100-yhtyeen kanssa toteutettua biisiä.

Sanoituksellisesti kappaleet ovat viiltoja Suden elämästä, työstä valomiehenä ja keikkabussin kuskina (”Pyörivä orava”), suhteista (”Lähdenkö yksin”), elämänasenteesta yleensä (”Vapaa”) – sujuvissa teksteissä on pieniä, henkilökohtaisia kertomuksia, ei maailmaa syleileviä yleistyksiä. Sävellyksistä ja toteutuksista vedän kaaria Edu Kettuseen ja Malin veljeksiin. Suden kertojanääni on miellyttävä, tarvittaessa särmikäskin. ”Taas vaarallista ainetta” ja Free-yhtyeen ”Wishing Well” jakavat hyvin samantyyppisen kertosäkeen, varmaankin tahattomasti.

#74100-laumassa Susi muuttuu ärhäkämmäksi: kohtalokas ”Enkeli” rullaa sähköisesti, kiperä sähkiskuvio tikkaa taustalla. ”Majakka” on hidas, symbolisempi, jousilla tai sen tapaisilla dramatisoitu. Susi huutaa tuuleen, puhdistava päätös tälle välitilinpäätökselle. Yhtyelevyä odotan mielenkiinnolla.

Pekka

Toivo Susi: Yölaulu (Routa Levyt ROUTA003, 2017)

www.toivosusi.fi