Retrokki kuuntelee: Kelja ”Lauluja pienestä huoneesta”, 2017

Joensuulaisen Keljan eli Petri Vannisen ja yhtyeensä sekä allekirjoittaneen suhde alkoi hailakoissa merkeissä.

Ensimmäisillä kuunteluilla ”Lauluja pienestä huoneesta” jätti häilyvän mielikuvan. En pystynyt keskittymään sinänsä täysin päteviin ja pätevästi toteutettuihin laulelmiin, vaan mietin lähes jokaisen kappaleen kohdalla, kenet tai minkä sävellyksen tämä tuokaan mieleeni. Kelasin muistilokeroista kotimaisia laulajia ja lauluntekijöitä, kuulostelin tyylejä, olin tunnistavinani lauluääniä, arvioin aihepiirejä. Mietin, löytyykö Keljalta tarpeeksi omaa ääntä – enkä tarkoita vain lauluääntä.

Suhteemme on sittemmin lämmennyt.

Vaikka vaikutteita kuuluu – ja se hyvin Kari Peitsamolta kuulostava lauluääni ja samalle miehelle ominainen selkeä ääntämys, Keljan luonnonläheiset laulut paljastavat tuoreen kyvyn. Toki: Mikko Perkoila tuolla, Esa Eloranta tässä, Edu Kettustakin, Ville Leinosta. Tekijöitä parhaasta päästä, kuitenkin.

Sävellykset ja niiden toteutus ovat täysin valmiita.

Miellyttävän akustista, rauhallista ja maanläheistä, hippimeininkiäkin, shufflea. Sovitukset tukevat valittuja tyylilajeja hyvin, olipa kyseessä sitten väreilevä rautalanka (”Värit”, johon Yari on antanut oman panoksensa), slidella terävöitetty bluesshuffle (”Hyvän mielen blues”) tai sudeilla ja näkkileipäkitaralla rytmitetty country (”Aikaa kestävää”). Täydet pisteet myös maltista: kun biisit ovat kulkeneet matkansa, ne poistuvat takavasemmalle.

Takerrun sanoihin ja tarinoihin. Onko Keljan luonto- ja muissa kielikuvissa tarpeeksi tarraa? Ehkä kaipaan pientä ja koskettavaa tai isoa ja vertauskuvallista, lihallista tarttumapintaa. Pienistä sanoista isoa asiaa. Marketissa vaimo nappaa koirankarvan miehen hihasta.

Esikoiseksi ”Lauluja pienestä huoneesta” on kuitenkin hyvin lupaava, sympaattinen ja mukava.

Pekka

Kelja: Lauluja pienestä huoneesta (Puuma PUUCD 050, 2017)

Retrokki kuuntelee: Maria Kalaniemi & Eero Grundström ”Svalan”, 2017

Joka paikassa ja muuallakin kehuttu ”Svalan” on herättänyt tässä kuuntelijassa moninaisia tuntemuksia, tälläkin arvostelulla on ainakin kolme erilaista alkua. Mennään nyt kuitenkin tällä viimeisimmällä.

Siinä lukee, että pitkän uran tehnyt harmonikansoittaja, laulaja ja säveltäjä Maria Kalaniemi kera harmoonia soittavan Eero Grundströmin sekä siellä täällä vilahtelevien kitaristi Mikko Kososen ja jouhikkoa soittavan Pekko Käpin on tehnyt komean, luontoa ja suomalaisuutta hehkuvan albumin. Kansiteksteissä Kalaniemi kertoo inspiraatiokseen Pohjois-Karjalan luonnon, sen eläimet ja niiden äänet. Upean kansivihkosen kuvat saloilta, järviltä ja metsistä kertovat omaa kaihoisaa kieltään: tätä kauniimpaa maata ei tälle kansalle löydy.

Aluksi tätä kuuntelijaa häiritsi kappaleiden moninaisuus.

On kiihkeää instrumentaalista tangoa, on ”Liljan” eli ”Liljankukka”, on höyhenenkevyitä, ilmaan haihtuvia äänimaisemia, on ”Jepu”-polska vai onkos se se kansissa mainittu menuetti, on jopa progressiiviseksi luonnehdittavaa maalailua ja jumitusta, on maanista kiihkoa jouhikon ja Käpin kirittämänä, taitaa siellä Kososen kitarakin ujeltaa. Kansanmusiikkia laajimmassa mahdollisessa merkityksessä.

Grundströmin vakaa harmooni herättää luottamusta: kyllä tämä koossa pysyy, vaikka välillä kiidetään alkukantaisessa hurmiossa. Esimerkiksi ”Susi” on mielettömän hieno, yli kuusiminuuttinen instrumentaali. Yhdistelmä korpimaisemien, tummien järvien ja aarniometsien jylhiä kaikuja – perinneheavya – ja sitten taas pölyäviä teitä ja heleitä perhosniittyjä – sekä suden ulvontaa. Ja lopulta ”Salonkylä”: luonnon omaa ambient-äänitaidetta.

Ymmärsin: yhteen muottiin tämä on aivan liian rikasta ja kahlehtimatonta. Live-ottoja ja improvisaatioita. Henki vie mihin vie. Sisäistän viimein myös taiteilijan luonnehdinnan: koska luonto, sen ilmiöt ja eläimet sekä vuodenajat vaihtelevat välillä villistikin, vaihtelee myös niistä inspiraationsa saanut musiikkikin.

Lopuksi tämä kuuntelija antautui elävälle moninaisuudelle – ja Suomen luonnolle.

Pekka

Maria Kalaniemi & Eero Grundström: Svalan (Åkerö ÅKERÖCD17, 2017)

Retrokki kuuntelee: Teija Niku ”Memento”, 2017

Useilla kansanmusiikkipainotteisilla levyillä ja kokoonpanoissa (Polka Chicks, Aallotar, Karuna) myönteistä mielenkiintoa herättänyt haitaristi, säveltäjä, sovittaja ja uudella levyllä laulajakin Teija Niku on julkaissut toisen soololevynsä. Omakustanne, näemmä.

Ensimmäisensä perustui paljolti balkanilaiseen kansanmusiikkiin. Tämä ”Memento” sen sijaan sisältää Nikun omia sävellyksiä ja sovituksia, poikkeuksena jokaisen suomalaisen tuntema ”Humma” – juu, se juokse sinä humma -biisi. Kappaleet ovat pääosin instrumentaaleja, tässäkin poikkeuksina jo mainittu ”Humma”, ”Yksi ruusu” sekä ”Unen maa”. Näissä Nikun herkkä, tunnusteleva ja kaihoisakin lauluääni korostaa kappaleiden yksinkertaista kauneutta – ei mitään liikaa, ei yhtään liian vähän.

Sama pätee hänen sävellyksiinsä ja soittoonsa.

Useat kappaleet lähtevät liikkeelle hillitysti ja varovasti Nikun haitarin toimiessa tunnustelijana. Pikkuhiljaa polun varrelta mukaan liittyy muita soittimia, usein päällimmäisenä Joakim Berghällin saksofoni. Samaan suuntaan taivaltavat myös viulut, kitara, trumpetti, piano… soittajina maan tunnustetuimpia alan muusikoita. Nyt ei kuitenkaan briljeerata yksilöinä, vaan palvellaan Nikun suomalaiskaihoisia sävellyksiä. Ja vaikka kappaleet soitinten myötä paisuvat herkullisiksi ja värikkäiksi sävelkeitoiksi, kontrolli säilyy. Mehän emme räisky!

Kappaleissa on myös rytmistä variaatiota, esimerkiksi aloittaja ”Limp” on nykivä, jopa funky! Janne Toivonen soittaa jazzahtavan trumpettisoolon! ”Suvivirsi” olisi raskaammassa käsittelyssä laahaava, mutta Nikun sovituksessa on kesäaamun raukeata rauhaa. Saksofonin – myöhemmin koko torviryhmän – ja haitarin teema soi unisonossa, banjo näplää olohuoneeseen lankeavia valonsäteitä.

”Haven” on unelmoiva, Tero Tuovisen bassokuvion tukevoittama, saksofoni soittaa valssaavan teeman, johon haitari ja muut soittimet yhtyvät. Jotain Mårtenssonia tässä. ”Flypolska” on levyllä lähinnä kansanmusiikkiperinnettä, sekin hyvin nöyrä, ei suinkaan riehakas. Vielä haluan nostaa Nikun laulaman ”Unen maan”: harras ja hieman mystinen, Nikun ääni nousee kertosäkeessä äärirajoilleen. Maallinen saksofoni pitää kiinni valveessa, vaikka taivaalliset torvet kutsuvat unimaailmaan. ”Memento” voisi olla Anssi Tikanmäen sävelkirjasta – hieno lopetus.

Olen kuunnellut tallennetta kymmeniä kertoja, ja aina se jaksaa ilahduttaa ja rauhoittaa. Sävellyksissä ja toteutuksessa kaikki on viimeistä Juha Kujanpään pianon helähdystä ja Teija Nikun haitaria myöten kohdallaan. Mitään en muuttaisi.

Pekka

Teija Niku: Memento (NIKUCD001, 2017)

www.teijaniku.com

PS. Nyt kun sain tilaisuuden, kysyn samalla mitä tapahtui Joakim Berghällin ”Dialoques III” -levylle? Ilmestyikö se lainkaan, vai onko se vielä ”prosessissa”?

Retrokki kuuntelee: Vallu Lukka ”Hymni tulelle”, 2016

Ilman harmainta mielikuvaa Vallu Lukasta tai hänen musiikistaan tartun hailakkaan kiekkoon. Tavaan kansia marraskuun hämärässä: runoilijoiden tekstejä (mm. Uuno Kailas, Lassi Nummi, Eino Leino), Lukan omat sävellykset ja sovitukset, ensimmäinen sävellys jo vuodelta 1993. Netti kertoo Lukan olevan myös näyttelijä ja teatterisäveltäjä – ja musisoivan lisäksi Groove President -kokoonpanossa. Nimi taitaa kertoa oleellisen. Miespääosassa Svenska Teaternin Mamma Mia! -musikaalissa.

Pitkäaikainen haave omasta levystä, säveltämään pakottaneet runot, ehkä? Kysyn siis itseltäni, mikä on saanut Vallu Lukan ryhtymään sekä taiteellisesti että taloudellisesti haastavaan projektiin, levymerkkikin kun näyttää olevan Vallun Sävel. Vahvaa tahtoa sekä syvää näkemystä ja taitoa tähän on joka tapauksessa tarvittu.

Ja noita kaikkia Lukalla kyllä on: upea levy!

Sävellyksissään Lukka on tavoittanut sanoitusten ytimen – joskus ylentävän, toisaalla herkkyyden, tuossa lempeyden. Patetia kurkistaa kulman takaa, mutta pysyy loitolla. Vaikka aika samantempoisia laulelmia ovatkin, biisien sovituksissa on riittävästi omaperäisyyttä ja koukkua, jossain lattariakin. Sirkku Hilangon viulu ja Speedy Saarisen sähkis terävöittävät perusryhmän Dan Antone (koskettimet), Axu Ahlroos (rummut), Jussi Turunen (kitarat) ja Pasi Ryökkynen (kontrabasso) harkittua ja vivahteikasta säestystä.

Tekstit ovat luonnollisesti jo kansallisomaisuutta, eivät kuitenkaan sieltä tutuimmasta päästä.

Laulavasta näyttelijästä tulee väistämättä mieleen Vesa-Matti Loiri, varsinkin kun yksi Loirin bravuureista, Toivo Kärjen ja Reino Helismaan ”Lauluni aiheet” löytyy tältäkin levyltä. Jos Loiri on enemmän lausuja, Lukka on puhtaasti laulaja. Lukan pehmeässä ja kuitenkin miehekkäässä äänessä on välillä haavoittuvuutta, välillä rapaista uhmaakin. ”Pieni syntinen laulu” on aikamoinen esimerkki miehen kiihkeästä tulkintakyvystä! Tulee mieleen Pepe Willbergin osuvimmat, sydän karrella lauletut vedot.

Kuuntelen Uuno Kailaan ”Karavaani”-runoon sävellettyä biisiä. Kansallisromanttinen viulu, Dan Antonen helisevä Rhodes, Turusen mandoliini, Lukan ylevä ja kuitenkin nöyrä sävellys. Kappaleesta henkii ”iankaikkinen kaipaus”, kuten runossakin sanotaan. Kohtalokas ”Rondo” vie eniten Loirilandiin – Veijo Meren suomentama Francois Villonin runo on tuo levyn varhaisin sävellys. Speedy Saarisen kitara ulvoo. Parin kappaleen taustat Lukka on ohjelmoinut – tekniikka ei onneksi pääse valloilleen Lukan inhimillistävän äänen ansiosta. ”Voittajat” ja nimikappale nousevat suorastaan yleviksi hymneiksi, taistelulauluiksi. Eino Leinon puhdasotsainen ”On niin herttaista ajatella” ja siihen sävelletty laulelma istuisi SuomiLoveen.

Vallu Lukan ”Hymni tulelle” sijoittuu huippusuositun, hieman nostalgisen Suomi-iskelmän ja korkeammalle kurkottavan laulelman välimaastoon. Toivottavasti pieteetillä tehty levy saavuttaa ja vakuuttaa ensin radioasemien portinvartijat ja sitä kautta ison yleisön. Tässä on ainesta klassikoksi.

Pekka

Vallu Lukka: Hymni tulelle (Vallun Sävel, 2016)

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Karuna ”Tuulispää” (2016)

Folkin supertrion toinen albumi, Hesarissakin kehuttu.

Teija Niku (harmonikka, melodeon), Esko Järvelä (viulu, avainviulu) sekä Juha Kujanpää (piano ja muut koskettimet) ovat yhtä kuin Karuna, muun muassa. Lisäksihän kukin operoi ahkerasti myös lukuisissa muissa kokoonpanoissa, projekteissa ja omillaankin. Järvelän ja Kujanpään tekemisiä olen seurannut ja ihastellut useasti – velhoja soittajina ja säveltäjinä. Niku sen sijaan on tässä laajuudessa uusi tuttavuus – ehkä, sillä en kyllä jokaisen kuulemani levyn soittajatietoja muista ulkoa.

Niin, ja kyseessähän on siis instrumentaalitrio. Vaikka tuo kuulostaa kokoonpanona rajoittavalta, vaihtelevat soitinyhdistelmät ja instrumenttien erilaiset roolit ja painotukset saavat Karunan kuulostamaan kokoaan merkittävämmältä. Näillä levyillä korostuvat yhteissoitto, melodiat ja sovitukset, eivät huimapäiset soolot. Lähtökohtien puolesta musiikkia voisi toki nimittää kansanmusiikiksi, henkilökohtaisesti koen kuitenkin rajojen ylittyvän tai olevan vähintäänkin häilyviä. Toki mukana on muutama perinteisen kuuloinen viulu-piano-harmonikka-menopalakin, mutta ehkä pohjoismainen instrumentaalimusiikki olisi lähempänä totuutta.

Karunan ensimmäinen julkaisu ”Hyvää matkaa” on jo vuosien takaa. Kun uutta ei ilmaantunut, päättelin yhtyeen päätyneen ”kivat kokeilut mutta jätetään muhimaan kunnes aika on taas kypsä” -mappiin. Esikoinen koostui yhtä Nikun sävellystä lukuun ottamatta Juha Kujanpään kappaleista. Nyt kun kiekko päätyi pitkästä aikaa kuunteluun, muutkin erot ”Tuulispää”-uutuuteen nousivat helpommin esiin. Esikoisalbumin sävellykset tuntuvat versovan perinteisemmästä kansanmusiikista, vaikka sovituksissa onkin jo samaa hienostuneisuutta kuin ”Tuulispäällä”. Yhtyeen kaunis nimikkobiisi ”Karuna” viitoittaa tietä uutuudelle. Toisaalta ”Hyvää matkaa” -levyltä löytyy myös tyylipastisseja vierailevine soittajineen. Vaikka erinomaisesti toteutettuja ovatkin, koen niiden kuitenkin verottavan kokonaisuutta.

”Tuulispäällä” Karuna on ehjä. Ehkä myös sävellykset ovat ytimekkäämpiä.

Erityisesti Teija Nikun neljä sävellystä yllättävät. Varsinkin peräkkäiset ”Viimeinen rivi” ja ”Maaliskuun aurinko” on uskomattoman hieno parivaljakko. Ensimmäinen on rytmikäs, yksinkertaiseen mutta erittäin jännitteiseen teemaan perustuva sävelmä, joka välillä seestyy J:son Lindhin ja Staffan Schejan yhteisteosten tapaiseen, pohjoismaisen kirkkaasti läpikuultavaan väliosaan. ”Maaliskuun aurinko” taas on koskettavan kaunis, tuvanlämpöinen melodia – kevätaurinko lämmittää jo! Myös ”Huhtikuun sade” ja albumin avaava reipas ”Dusch” vakuuttavat, edellinen taitaisi taipua myös tenhoavaksi iskelmäksi, harmonikkasoolokin on jo valmiina. Teija Niku – sinulla on uusi ihailija.

Juha Kujanpään toisteisissa sävellyksissä on kierrettä vaikka muille jakaa. Sävellyksellisesti ne sopisivat hänen soololevyilleen, nyt toteutus on pienempää mutta ei yhtään vähemmän vaikuttavaa. Esimerkiksi ”Pegasos” ja ”Kaikki värit” ovat pakahduttavan kauniita, ja soivat äärimmäisen elegantisti ja kuulaasti pianon ja viulun yhteisnuotilla, harmonikan sointi lisää samaan teemaan nostalgista lämpöä. Molempia kappaleita Kujanpää taustoittaa hienovaraisilla koskettimilla. ”Kyntäjän blues” on lähinnä rempseää kansanmusiikkia, vaikka piano ja hanuri heleällä rapsodialla välillä keventävätkin. ”Yhden suunnan sotiisi” on poljennoltaan reipas, sävelmässä on kaihoa – ehkä hieman irkkutyyliin? Albumin päättävä ”Patikka” on hienostunut, melkeinpä barokkimainen sävelmä. Kamarimusiikista porukka lehdistötiedotteessa kirjoittaakin.

Sitten on Esko Järvelän ”Aylan”, tuskaisen koskettava sävelmä, joka muistuttaa kreikkalaisen saaren hiekkarannalle kuolleena ajautuneen lapsen kohtalosta. Ihmishengen arvottomuudesta armottomien ihmisten vallanhimoisten haaveiden kourissa, maailman mielettömyydestä. Viulu soi surua, haitari kaihoa, piano säestää eleettömästi. Järvelän toinen sävellys, yli kuusi minuuttinen elegantti ”Peuran polska” venyttää polska-termiä: näillä lakeuksilla musiikilliset seinät ovat leveät ja katto korkealla.

Vaikka olen korostanut Teija Nikun kasvanutta osuutta Karunassa, Juha Kujanpää ja Esko Järvelä ovat aivan yhtä tärkeitä trion osia. Kujanpää ja Järvelä tuntuvat kuuluvan jo kalustoon, he ovat tämän kuuntelijan korvissa jo aikaa sitten muissa yhteyksissä lunastaneet paikkansa taidoillaan ja näkemyksillään.

Tällaisina epävarmuuden ja hirmutekojen aikoina Karuna lohduttaa ja tarjoaa pakopaikan, mutta ottaa myös kantaa. Huikeaa musiikkia!

Pekka

Karuna: Hyvää matkaa (Kanteleen ääniä ÄÄNIÄ-17, 2010)

Karuna: Tuulispää (Kuu Records KUUREC007, 2016)

http://www.karunatrio.net

Retrokki kuuntelee: Arto Anttila ”Ihanaa romantiikkaa” (2016)

Lämminhenkinen sooloalbumi Freijasta ja Tallarista tutulta soittajalta.

Muistan joskus työpaikalla maininneeni, että jos otsikossa tai tekstissä on sana ”ihana”, tunnistan kirjoittajan oitis naiseksi. Mies löytäisi mielestäni toisen, vähemmän imelän ja ruusunpunaisen adjektiivin. Ehkä teknisesti pätevämmän?

Mutta tässä se sana nyt on, peräti miehen tekemän levyn tittelissä. Samalla tunnen olevani tunteeton ja kylmäkiskoinen ääliö, kun suupieleni kiristyvät ja otsanahkani rypistyy Arto Anttilan laulaessa täysin tunnustuksellista ja maalailematonta parisuhdetilitystä, romantiikan nälkää ja tunteiden vuoristorataa.

Sanoitusten lisäksi levy on muutenkin läpikotaisin Arto Anttilan – tuttu kielisoitinten taitaja mm. Freijasta ja Tallarista – omaa käsialaa, laulusta ja soitosta sävellyksiin. Siinä valossa ymmärrän ratkaisun: tässä minä olen, 40-vuotiaana kaustislaisena multi-instrumentalistina ja lauluntekijänä. Herkkänä ja humaanina ihmisenä. Olen sitä mitä kuulet.

Ja paljastaahan Anttila aikeensa jo tiedotteessa: ”…erilaisia tarinoita on kohdattu matkan varrella ja niistä on jäänyt mieleen kerrottavaa ja sanottavaa lauluiksi asti.” Ja toisaalla: ”Ota kädestä kiinni, nyt mennään. Katsotaan hetki yhdessä, miten vuosi voikin olla vuoristorata ja ihanan romanttisten sekä harmaiden pettymystenkin hetkien jälkeen ihmisen elämässä aina vilahtaa myös toivon pilkahdus.”

Musiikillisesti levy on varsin mainio ja monipuolinen.

On akustista, saksofonin sävyttämää lattaria (”Etanapostia”), ajatonta instrumentaalia (”Parempien aikojen valssi”, ”Toivon pilkahdus”) ja herkkää, kohtalokastakin balladia (”Jos tänään kuolisin”, ”Jälkeen tämän rakkauden”). ”Ihana kun mulla on sut” on Freijamaista, tunteisiin vetoavaa folkpoppia – kuulas sähkökitara, enkelikuoro ja kaihoisa saksofoni todistavat Anttilan näkemykselliseksi sovittajaksi. ”Retki rakkauteen” paistaa syntikkapoppina muuten akustisessa maisemassa. Anttilan soinnukkaassa äänessä on kauttaaltaan haavoittuvuutta, tarvittaessa pilkettäkin.

Monesti instrumentalistit haluavat omilla levyillään briljeerata nakkisormilla tai muulla omaksumallaan taituruudella. Arto Anttila sen sijaan – vaikka sorminäppäryyteen pystyisi hänkin – avaa itsestään uuden puolen pätevänä ja rehellisenä lauluntekijänä. Tuntevana persoonana.

Pekka

Arto Anttila: Ihanaa romantiikkaa (AJACD-01, 2016)

www.ajanmusiikki.fi

Retrokki kuuntelee: Kuulas ”Kuupuutarha” (2016)

Kolmen viehkon daamin satumaista folkpoppia.

Aluksi määrittelin musiikin myös ”osittain koneistetuksi” tai ”folkteknoksi”, sillä sitä se teknisesti on. Nuo sanat ovat kuitenkin liian kovia ja insinöörimäisiä ilmaisemaan Kuulas-yhtyeen musiikin äärimmäistä pehmeyttä, kauneutta ja unenomaisuutta. Enkä nyt enää, todella monien kuuntelujen jälkeen, halua edes korostaa teknologian osuutta: se on analogisten instrumenttien rinnalla osa kokonaisuutta. Joissain biiseissä tekno korostuu, toisaalla sitä tuskin huomaa.

Yhtyeen ydintrion – Heidi ”Aikakoneen Vera” Puurula, Emilia ”Chisun kosketinsoittaja” Takayama ja Susanna ”sellot” Jyllinmaa – lisäksi ”Kuupuutarhan” toteutuksesta ovat vastanneet mm. Jukka Puurula (ohjelmointi) ja Kalle Sundström (kitarat ja ohjelmointi, myös tuotanto). Valtaosa sävellyksistä ja sanoituksista on Heidi Puurulan. Sanoissa liidellään parisuhdedraamojen yläpuolella, runoillaan mielikuvitusmaailmoista, annetaan elämänoppeja, tunnelmoidaan keijukaisista, kultaisista keväistä ja tähtiverhoista.

”Atelje” voisi hyvinkin olla tämän sesongin kesähitti, keinuva bossa nova – aurinkoinen, tarttuva, sokerinenkin, Heidin laulussa kuuluu hymy. Susanna Jyllinmaan sello piirtää kauniin kaaren, Emilia Takayaman pianon painokkaat iskut kutittavat selkäpiitä. Samassa hittilokerossa kuin Aikakoneen ikihitti ”Keltainen”. ”Verannalla” poikkeaa muista hitaasti keinuvista biiseistä akustisempana, svengaavana lattarina. Emma Salokoski -osastoa, Heidi Puurulan laulussa on samanlaista läheisyyttä ja hehkua.

Albumin lopettava, Emilia Takayaman pianon säestyksellä Heidi Puurulan lausuma ”Aikojen virta” vertautuu Shangri-Las -yhtyeen pakahduttavan teiniangstin ääriesimerkkiin ”Past, Present & Future”. Puurula on toki runollisempi ja lohdullisempi kuin Leiber-Stoller-parivaljakko. Vaikka hempeily ja draama tuntuvat välillä ylitsevuotavilta, esimerkkinä vaikkapa jopa painostava ”Kuilu”, albumi tarjoaa valoisia suvantoja kuitenkin riittävästi, myös lämmintä huumoria (”Yks vallankumous”), hittipotentiaalia myöten.

Omakustanteena julkaistua levyä saa käsittääkseni vain keravalaisesta Levyikkunasta – nyttemmin myös Levykauppa Äxästä.

Pekka

Kuulas: Kuupuutarha (KUULASCD1, 2016)

www.levyikkuna.fi