Ikiranka ”Sydänmaa”, 2023

Ikiranka on yhtä kuin Joakim Berghäll ja Juha Kujanpää – tuttuja nimiä monista jazz-kansanmusiikki-jne-yhteyksistä, sekä Teemu Korpipää. Hänen nimensä näin viimeksi Johanna Juholan uusimmalla levyllä. Instrumentaalitrio siis. Eikä siinä vielä kaikki, sillä tällä yhtyeen toisella levyllä instrumenttinsa poikkeavat totutuista: Berghäll soittaa bassoklarinettia, Kujanpää harmoonia ja pilliurkuja, Korpipää huolehtii elektroniikasta ja äänistä. Siis kaksi perinteisten instrumenttien soittajaa, yksi äänimaisemien luoja. Mielenkiintoista, mietin.

Esittelykirjeestä silmiini iskeytyy sana ”improvisaatio”. Kymmenien soittokertojen ajan kuvittelenkin, että levyn kaikki musiikki on improvisoitua. Kuinka väärässä ihminen voi ollakaan!

Uudella lukemisella ja levyn takakannesta sisäistän, että albumin seitsemästä kappaleesta pari on perinnesävelmää, kaksi yhtyeen omaa, yksi Kujanpään, yksi Berghällin ja yksi Oskar Merikannon. Ehkä vahva mielikuvani improvisaatiosta selittyy hyvin erikoisella instrumentaatiolla ja sillä, että perusbiisit jäävät luonnosmaisiksi tai viitteellisiksi – toki tarkemmalla kuuntelulla erotan ydinmelodiat, varsinkin ne harmoonilla soitetut perinteiset. Ainakin niin kuvittelen! Saatekirje käyttää myös sanaa ”ambient”. Sen selittää osin hidasliikkeinen instrumentaatio, polkkaan ei todellakaan intouduta. Lisään tagiksi myös Suomi-progen, kyllä tämän sellaiseksikin voi luokitella.

Kuunteluun kannattaa varata rauhalliset 36 minuuttia, ja antaa musiikin viedä mukanaan. Parhaan äänikuvan – instrumenttien kaikki sävyt, Korpipään tallentamat ja muokkaamat äänimaisemat – veikkaisin saavutettavan kuulokekuuntelulla. Esimerkiksi aloitusbiisi ”Kirkonmiehet” – pitkään soivaa huminaa, hurinaa, murinaa, helposti muuhun taustahälinään sekoittuvaa. Levyn päättävä ”Alli Liobet” kuuluu samaan kategoriaan – molemmat sävellykset on merkitty koko yhtyeen nimiin.

Hitaus, hartaus, henkevyys, tuollaiset termit itselleni tulevat mieleen, varsinkin Merikannon ”Oi kiitos sa luojani armollinen” -hymnistä. Samoin kuin Kujanpään kauniista ”Sydänmaa”-sävellyksestä, jota Berghällin soolot terästävät ja käsittääkseni Korpipään luomat matalat jymähtelyt rytmittävät. Hypnoottista – ja kaunista!

Ikiranka: Sydänmaa (Kuu Records KUU014, 2023)

PS. Mielenkiintoinen on esittelykirjeen tieto Kujanpään keväällä julkaistavasta levystä: duo harmonikkataiteilija Teija Nikun kanssa! Nikun omaa, erinomaista ”Memento”-albumia kuuntelen edelleen säännöllisesti, kuten myös Kujanpään kolmen albumin trilogiaa (”Kivenpyörittäjä”, ”Kultasiipi”, ”Niin kauas kuin siivet kantaa”). Odotukset ovat korkealla.

Pacha And Pörsti ”Sea of Mirrors”, 2023

Johanna Juhola “A Brighter Future”, 2023

Olen hämmästellen seurannut Yleisradion erikoisohjelmien alasajoa ja Ylen muuttumista soittolistojen varassa pyöriväksi taustahälinäksi. Kaupallisilla kanavilla sen vielä ymmärrän, sillä niille ”ohjelmat” ja musiikki ovat ainoastaan mainosalustoja, jotka pitää toteuttaa niin kustannustehokkaasti kuin mahdollista. Siispä kaksi juontajaa lörpöttelee keskenään niitä näitä, ilman sen kummempaa sisältöä tai tarkoitusta, puhumattakaan asiantuntijuudesta ja informaation välittämisestä.

Yleisradion rahoitus ei tule mainoksista, vaan meidän kaikkien lompakoista.

Missä esimerkiksi nämä nyt esiteltävät erinomaiset levyt pääsisivät julkisuuteen? Missä niitä käsiteltäisiin asiantuntevasti ja innostuneesti? Kuinka mahdolliset levyjen ostajat kuulisivat niitä? Miten voitaisiin varmistaa suomalaisen, pienempiin yleisöihin vetoavan musiikin ja julkaisujen tulevaisuus?

Hämmentävää, että julkisen palvelun kanava – jolla lisäksi on sivistyksellinen velvoite – ei palvele heitä, joilla olisi aikaa, mielenkiintoa ja mahdollisuuksia tukea kotimaisia, omaäänisiä musiikintekijöitä ja -tuottajia. Toistan: hyvin hämmentävää!

Kiitos siis kaikille teille, jotka lähetätte levyjänne – yritän parhaani mukaan esitellä ja arvioida niitä. Pienikin julkisuus lienee hyödyksi, nyt sitä saavat suomalais-italialainen proge ja suomalainen harmonikkataituruus.

Kimmo Pörstin tapauksessa olen aikaisemmilla levyillä tottunut kokonaisuuksiin, olipa yhdistävänä tekijänä sitten tekstiaihe, toistuva teema tai instrumentaatio. Näinhän progessa usein on. Selkeä punainen lanka on koonnut biisit yhteen, vaikka kappaleissa itsessään onkin ollut vaihtelua sekä soinnillisesti että soittajakaartissa.

Uskoisin, että ”Sea of Mirrors” on syntynyt osin päällekkäin kumppanusten edellisen albumin teon kanssa (”Views from the Inner World”) – tosin tällä kertaa suurimman vastuun sekä musiikista että instrumenteista kantaa multi-instrumentalisti Rafael Pacha. Musiikissa on paljon samaa kuin noin vuosi sitten ilmestyneellä edeltäjällään: kauniita melodiakaaria, kuulasta laulua, sinfoniselle progelle tunnusomaisia monikerroksisia kosketin- ja syntikkamattoja ja -sooloja, irkku- ja itämaisia sävyjä. Puhaltajat Marek Arnold ja Olli Jaakkola värittävät kaihoisilla sävelillään. Kappaleet ovat syntyneet paljon tiiviimmässä porukassa kuin monet muut Pörstin vetämät projektit.

Koska kyse on pääosin instrumentaalisesta progesta, vaarana on, että ilman intensiivistä keskittymistä musiikki jää taustalle. Olen soittanut levyn toistakymmentä kertaa. Havahtuessani muun tekemisen taustalla soivaan musiikkiin hämmennyn kerta toisensa jälkeen: onpa kaunista ja kekseliästä! Rytminvaihdoksia, sulavia kitarasooloja, tarttuvia teemoja, jämäkkää rytmiä.

Löydän myös uutta: ”Shipwreck” lähestyy King Crimsonin intensiivistä ja klaustrofobistakin junttausta ja tiukkoja käänteitä – tätä tyylisuuntaa en muista Pörstin ja kumppaneiden aiemmin suuremmin harrastaneen? Kaiken kaikkiaan hieno levy!

Johanna Juholan ”A Brighter Future” on Pachaa ja Pörstiä selkeämmin kokoelma ”musiikillisia pienoistarinoita, maisemia maalaavia tunnelmien välittäjiä”, kuten saatekirjeessä lukee – ”musiikkityylimäärittelyt jätetään kuuntelijoiden ja toimittajien vastuulle”. Niinpä albumi onkin aika villi keitos erityyppisiä instrumentaalisia tarinoita, pääosassa luonnollisesti Juholan harmonikka.

Tämän levyn kuuntelua avittaa suuresti levyn mukana tullut saatekirje, jossa Johanna kertoo sävellystensä synnystä ja taustoista. Herää kysymys, olisiko nämä ollut syytä painattaa levyn kansiin tai lisätä mukaan vihkonen?

Intensiivinen kuuntelu ja vilkas mielikuvitus toki kutittavat kuuntelijan omia aivonystyröitä ja herättävät henkilökohtaisia mielleyhtymiä.

On Japanin pelihallien inspiroimaa hektistä sykettä (”Pachinko Sensei”), elektronisten kokeilujen aikaansaamia teknobileitä (”Elektroniikkakerho”), elokuvamaista maalailua (”Micro Wave + House Band”) – selitykset totta vieköön avaavat biisejä aivan uudella tavalla! Esimerkki: ””Viimeiset jamit” tapahtuvat oikein viihtyisässä muusikoiden vanhainkodissa, johon lopulta joskus pääsen. Kerhohuoneella soivat loputtomat jamit, mutta yhdellä toisensa jälkeen alkaa lopulta biisit hidastua ja lopulta soitto pysähtyy.”

Toki Juholan musiikki toimii sellaisenaankin, ilman selityksiä. Vaikkapa kaihoisa ”Lähiökesä” – biisin nimi kuvaa hyvin musiikin rauhallista ja raukeaa kesätunnelmaa, taustalla taitaa kuulua leikkikentän ääniä. Tähän tunnelmaan ja muistoihin voi hyvin uppoutua!

Vaikka harmonikka on hyvin perinteinen soitin, Juhola ja levyn muut soittajat (Oona Sinkko, harmooni ja piano, Juuso Hannukainen, lyömäsoittimet, Sara Puljula, basso, Roope Aarnio, kitarat ja mandoliini, Teemu Korpipää, samplet ja ohjelmointi, Venla Ilona Blom, nimibiisin sanaton laulu) asemoivat sitä instrumentaatiolla uudelleen: on syntikkaa, sampleja, sähkökitaraa… tähtenä loistaa kuitenkin Juholan harmonikka: ei pelkkää harmonikkahaikeutta, vaan myös väkevämpiä tunnelmia!

Pacha And Pörsti: Sea of Mirrors (Seacrest SCR-1044, 2023)

Johanna Juhola: A Brighter Future (Nordic Notes NN178, 2023)

Hiljaistenmiestenlaakso ”Aamu saapuu paljain jaloin”, 2023

Jo yhtyeen nimi luo mielikuvan genrestä: länteen, länsirannikolle ja kanjoneihin kurkotetaan. Avausbiisin titteli ”Laurel Canyon” vahvistaa arvion – ja musiikki tietysti. Vaikuttajatkin löytynevät noista maisemista. Jayhawks, Neil Young jne. kuuluvat kyllä, mikä ei ole lainkaan huono asia, varsinkin, kun biisit on sävelletty ja musiikki toteutettu hyvällä maulla.

Nelimiehisen mikkeliläisen kokoonpanon biisit ovat Jukka Tikkasen (laulu, kitarat, huuliharppu) ja Maku Tuomisen (laulu, kitara, lap-steel) käsialaa. Bassoa soittaa Jouni Kauhanen ja rumpuja sekä lyömäsoittimia Pekka Unhola. Levyn soundimaailmaa laajentaa merkittävästi Jukka Gustavson – koskettimensa maustavat ja syventävät muuten kitarapitoista countryrockia.

Aivan uusi kokoonpano ei ole kyseessä, sillä edellinen levy ilmestyi 2012. Tätä kakkosta on siis kypsytelty kymmenisen vuotta. En tiedä, kuinka suuresta, vuosien varrella kertyneestä biisipoolista tämän albumin kymmenen kappaletta on suodatettu, mutta varsin vahvan kokonaisuuden yhtye on onnistunut luomaan. Iso plussa suomen kielestä; englanninkieliset kliseelitaniat loistavat poissaolollaan – hyvä niin!

Toinen plussa napakoista biiseistä, vaikka pidempiinkin instrukypsyttelyihin olisi ollut kapasiteettia. Biisien määrään ja albumin pituuteen lienee vaikuttanut mahdollinen vinyylijulkaisu ja sen rajoitukset. Voisin kuvitella, että keikoilla tuplakitaroinnit venyttävät tulkintoja, kunnon räimehän on aina paikallaan!

Kaiken kaikkiaan mainio levy, jota on tullut kuunneltua hyvinkin usein.

Hiljaistenmiestenlaakso: Aamu saapuu paljain jaloin (Presence PRECD 116, 2023)

Petri Keinonen ”Kalikkakasa – lauluja Kari Hotakaisen runokokoelmasta”, 2022

Jos olisin ennen ”Kalikkakasan” kuuntelua perehtynyt Petri Keinosen kahteen aikaisempaan, runsaan kymmenen vuoden takaiseen julkaisuun, olisin saanut helpommin juonesta kiinni: akustisvoittoisia luomubiisejä ja -ralleja, hiipivää puhelaulua, sanoituksia ainakin Kantelettaresta. Ei siis ihan tavallista laulaja-lauluntekijämeininkiä, varsinkaan sanoitusten puolesta.

Aiemmilla levyillä Keinosen tukena on ollut isompi soittajakööri, tällä Kari Hotakaisen runoihin perustuvalla kiekolla mies hoitaa soittimet lähes yksin. Luomu on siis syvempää kuin aiemmin. Jostain syystä miellän Hotakaisen tekstitkin luomuksi – ainakaan niissä ei haaveilla tähtiä taivailta, vaan eletään hyvin jokapäiväistä arkea, pienen huvittuneen virneen ja joskus vinksahduksenkin kera. Tuttua Hotakaisen romaaneistakin. ”Kalikkakasa” näyttää olevan myös Hotakaisen vuonna 2000 ilmestyneen runokokoelman nimi (Kalikkakasa, valitut runot 1982 – 1988).

Hotakainen tuskin on runoja kirjoittaessaan ajatellut niiden soveltuvuutta biiseihin. Hyvin Keinonen on musiikissaan kuitenkin tavoittanut Hotakaisen lakonisenkin tyylin: ei suurta, vaan pientä, ei mahtipontista, vaan maanläheistä, jopa funkya välillä.

Sain jostain käsityksen, että Keinonen olisi toteuttanut musiikin omissa nurkissaan, pikkuhiljaa makustellen ja yksityiskohtia viilaillen, vuosien varrella. Paljon päällekkäisäänityksiä siis, ei sankarisuorituksia, ei turhia kiekuroita, vaikka muutamia tarkoituksenmukaisia sähkissooloja kuullaankin, esimerkiksi ”Tuoteselostus”-biisissä hidasta bluesvärinää – mainio toteutus!

Jaa mutta onhan tuolla yksi lemmenlurituskin, ”Puhdas sattuma”, sanat ja biisi hyvässä ja herkässä synkronissa. ”Tätä menoa” raskaine poljentoineen lyö loppukaneetin.

Taustamusiikkina voi hukkua taustaan, tarkalla korvalla kuunneltavaksi tarkoitettu siis.

Petri Keinonen: Kalikkakasa – lauluja Kari Hotakaisen runokokoelmasta (Humble House 2022)

Timo Alakotila & Johanna Juhola Duo, Juha Kujanpää

Timo Alakotila & Johanna Juhola Duo ”Amicum”, 2023

Juha Kujanpää ”Old Ways, New Ways”, 2022

Kaksi erilaista lähestymistapaa kansanmusiikkiin, kaksi esimerkkiä suvereenista tyylin, muodon ja instrumenttien hallinnasta, molemmat omilla tavoillaan lähtökohtaansa venyttäviä ja uudistaviakin.

Pianisti Timo Alakotilan ja harmonikko Johanna Juholan – kummankaan meriittejä en tässä luettele, niitä todella riittää – albumin ”teemana on pelimanni-improvisaatio, johon Alakotila on kehittänyt metodin ja jota molemmat soittajat käyttävät opetuksessaan Sibelius-Akatemiassa”, näin todetaan albumin saatteessa.

En ollut tullut ajatelleeksi, että kansanmusiikissa improvisoituja sooloja ei liiemmälti ole aiemmin harrastettu. Timo Alakotilan ja Johanna Juholan ”Vapaassa tilassa” vuodelta 2007 oli ensimmäinen aiheeseen keskittynyt albumi. Olin harhaisesti kuvitellut, että kaikki tuohon musiikinlajiin liittyvä hilpeä viulismi, pianismi ja mikälie olisi improvisaatiota. Läpisävellettyä siis – ja jos olen ymmärtänyt asian väärin, en pahastu korjauksesta.

”Amicumilla” sävellykset ovat ponnahduslautoja improvisaatioille. Alakotilan kehittämä improvisaatiometodi on itselleni amatöörinä toki täysi mysteeri, en siis osaa metodin soveltamista sen enempää arvioida. Sävellysten tyylit vaihtelevat jäntevän jazzahtavista hilpeän pelimannimaisiin, kohtalokkaisiin tangoihin sekä rauhallisempiin, tälle kuuntelijalle new age -musiikin mieleen tuoviin kaunosäveliin. Instrumenttinsa ylivertaisesti hallitsevina sekä Alakotila että Juhola kiertelevät ja kaartelevat sooloillaan – herkkää, huimaa ja hillitöntä!

Juha Kujanpään aikaisempia, omissa nimissään ilmestyneitä albumeita olen kehunut aiemminkin. Niin, ja jos joku ei tiedä Kujanpään instrumentaalisesta musiikista mitään, ehkä viittaukset pariin muuhun suomalaiseen nimeen avaavat tyyliään: aiemmilla levyillä kansanmusiikkiin kallellaan oleva Pekka Pohjola ja tällä uusimmalla herkistelevä Anssi Tikanmäki. Tämä ei siis tarkoita, että Kujanpäällä ei olisi omaa, tunnistettavaa sävelkieltään. Nostin nuo nimet lähinnä siitä syystä, että toivoisin Kujanpään saavuttavan yhtä laajan kuulijakunnan, sillä sen hän ansaitsee.

”Old Ways, New Ways” – olen havaitsevinani seestymistä, rauhallisempaa tunnelmaa, sanattoman laulun käyttöä yhtenä pääinstrumenttina. Jos Kujanpään levyillä aiemmin – varsinkin ensimmäisellä ”Kivenpyörittäjällä” – oli huimia pyörteitä, kipakoita ja eksoottisia rytmejä sekä kierros kierrokselta kiihtyviä tamppauksia, tällä uusimmalla ”Trekators” itämaisine sävelkiehkuroineen kurottaa aiempaan. Muuten maalaillaan hitaasti ja tunnelmallisesti, hyväillään kuulijaa. Sävelmissä on kauneutta ja pohdiskelevuutta – ei mitään liikaa, ei myöskään liian vähän.

Soittajissa on tuttuja huippunimiä, Timo Kämäräinen, Joakim Berghäll, Verneri Pohjola… laadusta ei siis ole tingitty, ei sävellyksissä eikä toteutuksissa. ”Old Ways, New Ways” tuleekin jäämään vakiokuunteluun. Niihin hetkiin, kun mieli haluaa päästä vaeltamaan ja kaipaa ylentävää matkaseuraa.

Timo Alakotila & Johanna Juhola Duo: Amicum (Åkerö ÅKERÖCD024, 2023)

Juha Kujanpää: Old Ways, New Ways (Kuu Records KUUREC013, 2022)

Aili Järvelä & Sointi Jazz Orchestra ”Unituulia”, 2021

Miksi minulle ei ole kerrottu tästä aikaisemmin!?

Toki muistan Hesarissa aikanaan olleen arvion Aili Järvelän ep-trion päätösosasta ”Omaa” – tästä pitää kertoa, että yritin etsiä eepeetä – siis fyysistä sellaista, mutta en tullut hullua hurskaammaksi. Oletan, että se löytyy vain bitteinä avaruudesta? Muistan myös ”Aili & Folks” -levyn, josta taisin kirjoittaakin jotain, vuonna 2013 (!).

Kuuntelin viime syksynä suuren suosikkini Matti Johannes Koivun ja Ailin yhteisen digisinglen ”Rakkaus”. Iso biisi, iso iskelmällinen sovitus. Nettisivunsa luetteloivat muusikon hengästyttävän monet muut folk-painotteiset aktiviteetit, myös lastenmusiikin parissa. Kaustislaisuus ja sukunimi tarjoavat tietty tienviittoja.

Tähän en kuitenkaan ollut varautunut, siis ”Unituulia”-albumiin, jonka nappasin puolihuolimattomasti kirjaston hyllystä. Levy auton soittimeen. Mahtipontista, äärimelodista, monipuolista, dynaamista, sävellyksellisesti ja sanoituksellisesti koskettavaa – sekä pitelemätöntä laulua.

Leuka putoaa: Järvelän vahva ja tunteikas eläytyminen sekä pidäkkeetön ilmaisu omiin kappaleisiinsa tuo mieleen Laura Nyron, falsettia myöten. Mietin, onko jo liian rohkeaa? Meneekö niin sanotusti överiksi?

Iso osuutensa on luonnollisesti Sointi Jazz Orchestralla, puhaltimet ja jouset tarjoavat mahtavan pauhun ja toisaalla herkän hiljaisuuden.

Tunne on samanlainen kuin silloin, kun kuulin ensimmäistä kertaa Juha Kujanpään musiikkia. Omassa ylväässä sarjassaan ylimaallisen kaunista ja seikkailullista, kuitenkin äärimmäisen tyylitajuista. Lattari taittuu, folkin siemenetkin itävät.

Palaan parin viikon päästä kirjoittamaani, välillä olen kuunnellut Weeping Willows -yhtyeen uusinta levyä ”The Dreams We Weave”. Unia tuossakin. Myös isoa, monipuolista, Magnus Carlsonin laulu soi rohkeana. Ei kuitenkaan niin paljaana kuin Aili Järvelällä. Eronsa on siinäkin, että Carlson laulaa englanniksi, Järvelä suomeksi. Tulkinnalle ei jää tilaa – asiat ovat niin kuin ne lauletaan. Tai siis niin kuin minä ne ymmärrän, sanoittaja on ehkä tarkoittanut jotain täysin muuta. Siinä sen kauneus: kuuntelijan mielikuvitusta ja muistoja sorkitaan, herätetään, hellitään. Esimerkiksi ”Roihuvuori” – huh!

Musiikillisesti samassa lokerossa on Pepe ja Saimaa. Isoa, tarttuvaa, kestävää. Sanoisin, että Aili Järvelällä koskettavampaa. Saimaata arvostan myös – ja Pepeä tietty, toista samanlaista ei ole.

Aili Järvelältä kysyisin, millaisia ovat seuraavat askeleesi, milloin niistä kuulemme? Vastausta odotellessa kuuntelen jälleen kerran ”Unituulia”.

Aili Järvelä & Sointi Jazz Orchestra: Unituulia (Eclipse ECD2021150, 2021)

PS. Jossain netin syövereissä luki, että ”Unituulia” olisi ilmestynyt – tai olisi pitänyt ilmestyä – vinyylinä toukokuussa kuluvaa vuotta. Voisiko joku kertoa, ilmestyikö?

Petri Hakala & Timo Alakotila ”Mandolin Concerto”, 2022

Pelottaa. Kokonainen konsertto mandoliinille! Ymmärränkö? Riittääkö kärsivällisyys?

Keskeiset tekijä – säveltäjä ja pianisti Timo Alakotila sekä mandolinisti Petri Hakala – ovat kyllä tuttuja monilta levyiltä, Hakalan muistelen joskus nähneeni lavallakin. Molempien taitoja olen ihaillut pitkään. Varsinkin Alakotilan äärimelodiset sävellykset eri yhteyksissä ovat koskettaneet. Hakala on pitkän linjan virtuoosi hänkin, rakentaa myös itse soittimensa. Yhdessä Hakala ja Alakotila ovat musisoineet jo 30 vuotta.

Alun perin kolmiosainen mandoliinikonsertto – Polska Allegro, Polska Larghetto, Danza – valmistui alun perin vuonna 2014, äänitys on kuitenkin tuore. Tiedote kertoo, että ”Alakotilan tyyliin sävellys on yhdistelmä kamari- ja kansanmusiikkia sekä improvisaatiota”. Tätä kamari- ja kansanmusiikin saumatonta fuusiota ihastelin itsekin: erot ovat pieniä, yhtäläisyydet suuria. On taito siirtyä tyylistä sujuvasti toiseen, sekä säveltäjällä että soittajilla, monikossa.

Hakala tuon osaa sanoittaa paremmin: ”Konsertossa kansanmusiikin viulusävelmänomaiset melodiat yhdistyvät luontevasti jousikvartetin kamarimusiikilliseen ilmaisuun. Improvisaatio ja soolot ovat myös läsnä jokaisessa osassa ja ovat ilmaisussani tärkeä elementti”. Mikä on improvisaatiota, mikä sävellettyä – myös tuon fuusion raja on veteen piirretty, ainakin tälle kuuntelijalle.

Hakalan lisäksi levyllä taituroivat naapurimaastamme kitaristi Roger Tallroth (Väsen), viulistit Siiri Virkkala sekä Esko ja Mauno Järvelä, sellisti Marion Göbel ja pianistina tietty Timo Alakotila.

Albumin kolmiosainen konsertto täydentyy neljällä itsenäisellä sävellyksellä Alakotilan ja Hakalan aikaisemmista musiikkiseikkailuista. Tyylillisesti albumi on kuitenkin yhtenäinen, ovathan soittajat kappaleesta toiseen pääasiassa samoja. Samoin vanhemmat sävellykset on sovitettu tätä albumikokonaisuutta ajatellen.

Kuten tiedote toteaa, levy on ”todellisen mandoliinifanin ”must-have””. Henkilökohtaisesti totean, että ”Mandolin Concerto” – kokonaisuus siis – avautuu kerta kerralta paremmin, korva poimii runsaudensarvesta tutuiksi käyviä osia. Kertakäyttömusiikkia tämä ei ole. Keskittynyt kuuntelu kannattaa ja palkitsee!

Petri Hakala & Timo Alakotila: Mandolin Concerto (Åkerö Records ÅKERÖCD023, 2022)

Maria Kalaniemi & Eero Grundström ”Mielo”, 2020

”Jokaisen sävellyksen taustalla on tunne ja tarina, jonka kuulija saa kuvitella omalla tavallaan”, kirjoitetaan levyn kansitekstissä. Mielikuvituksen lentoa siis maanitellaan! Johtuisikohan huonosta mielikuvituksesta tai hektisestä ajasta, että tälle kuulijalle ”Mielo” on avautunut hitaammin kuin kolmen vuoden takainen ”Svalan”. Autossakin ”Mielo” on soinut, mutta kanssamatkustajan hermot ovat joutuneet sen verran koville, että olen joutunut armahtamaan.

Tällä kertaa Maria Kalaniemi (harmonikka ja ääni) sekä Eero Grundström (harmooni ja modulaarisyntetisaattori) musisoivat kaksin – ”Svalan” tarjosi myös Pekko Käppiä ja Mikko Kososta. ”Mielo” on herkistyneempi ja hienovaraisempi, ovatko sävellyksetkin – lähes kaikki Kalaniemen – luonnosmaisempia? Villi luonto ja erämaa, linnut ja muut metsän eläimet, niistä kuulijaa kehotetaan unelmoimaan, ne ovat myös tarjonneet inspiraatiota.

Muun puuhailun taustalla ”Mielo” menettää merkityksensä. Se vaatii keskittymään siivittääkseen samalla mielikuvituksen lentoa. Tuo lause kirjoittautui omia aikojaan, mutta nyt kun sitä tarkemmin ajattelen, niin tottahan se on: kappaleiden erilaiset luonteet korostuvat, mieli liitää erilaisissa maisemissa. Esimerkiksi ”Metsähanhissa” kiihkein siiveniskuin ja Kalaniemen sanattoman laulun saattelemana, tämän kuulijan korvissa ”Vaellus” askeltaa sateen jälkeisessä kangasmetsässä. Levyn päättävä ”Pilvet” lienee pilvibongareille mannaa: mitäs pilveä tässä nyt sävelillä kuvaillaankaan?

Palaan autoon, yksin.

Keskittyneen kuuntelun jälkeen tarttuvia säikeitä on jo enemmän. Silti huomaan: turvallisinta on, että mieli lentää ja ”Mielo” lennättää muualla kuin tarkkaavaisuutta ja reaktioita vaativissa tilanteissa. Kiireettömästi.

Maria Kalaniemi & Eero Grundström: Mielo (ÅKERÖCD21, 2020)

PS. Kun valitsin artikkeliin tageja, tunnisteita, poimin instrumentaalin lisäksi myös psykedelian, acid folkin, ambientin ja fantasian – ehkä ne määrittelevät levyä kuvaavammin kuin tarinointini. Ehkä.

Frigg ”FRIXX”, 2020

”Vaihtuuko tässä kappale lainkaan”, kysyi vieressäistujani autossa, kun ”FRIXX” pyöri ties kuinka monetta kertaa. ”Vaihtuu”, totesin, mutta en pystynyt niin paljoa vakuuttamaan, etteikö levy olisi vaihtunut. Huomautan jo tässä vaiheessa, että tuo sananvaihto ei todellakaan kerro musiikin laadusta! Tilanne ei vaan ollut otollinen, jotta olisin pystynyt syventävästi kertomaan mikä Frigg-yhtyeestä tekee niin ainutlaatuisen.

Parikymmentä vuotta maailmallakin valloittanut kokoonpano – alun perin suomalais-norjalainen instrumentaalisen pelimannimusiikin superyhtye on nykyään puhtaasti suomalainen. Neljä viulua, kitara, basso ja mandoliini, soittajat tuttuja nimiä sekä omilta levyiltään että erilaisista tämän tyylin mestariskiekoilta. Musiikin ja kansanmusiikin läpimarinoimia instrumenttiensa taitureita – ei liioittelua, vaan faktaa. Omilla sivuillaan sanovat, että ”Frigg on valloittanut maailmaa vahvasti pohjoismaiseen pelimannimusiikkiin nojaavalla, länsimaisten kansanmusiikkityylien fuusiolla, jota kuvaamaan maailmanmusiikkimedia on kehittänyt termin nordgrass viitaten yhtyeen bluegrass-vaikutteisiin”.

Jonkinmoinen 20-vuotisjuhlalevy tämä uusin, Hesarissakin ison jutun ja arvion ansainnut lienee, onhan juhlavan avauskappaleenkin nimi ”Juhlamarssi”. Pääosin viulistien Esko Järvelän ja Tero Hyväluoman sävellyksistä koostuva huimaavan monipuolinen ja täysipainoinen kokonaisuus on kyseessä. Mutta kuten vieressäistujalleni, satunnaiselle kuuntelijalle albumi on tuhti paketti purtavaksi. Keskittynyt kuuntelija sen sijaan löytää kappaleiden vivahteet, kunkin sävellyksen ominaispiirteen ja soitossa mykistävän taituruuden.

Esimerkiksi Hyväluoman kolme peräkkäistä sävellystä, tyylikäs barokkivaikutteinen ”Overtyyri”, nimellään tyylinsä paljastava huima ”Häkkisen riili” sekä äärettömän kaunis, Petri Praudan mandoliinin herkistämä ”Terhen” todistavat tyylien läpikotaisesta hallinnasta, instrumentin lisäksi siis.

Sehän näissä soitinvirtuoosien levyissä joskus tuppaa harmittamaan, että sävellyksellisesti päädytään pikkunäppäryyteen ja briljeeraamiseen. Frigg on tästä upea poikkeus: Järvelällä ja Hyväluomalla on hanskassa myös tyyli-, sävel- ja sointikynä. Kuten on myös Petri Praudalla, jonka levyn päättävä ”Vep” saattelee kuuntelijan tyynesti satamaan. Senni Eskelisen läpikuultava kannel helisee Esko Järvelän hypnoottisessa ”Maanituksessa”.

Viulistit Järvelä, Hyväluoma, Tommi Asplund ja Alina Järvelä sekä kitaristi Anssi Salminen ja basisti Juho Kivivuori ovat kuin yksi, ylimaallinen soitin. Lopuksi sanoisin, että – ja tämän olisin sanonut vieressäistujallekin, jos olisin saanut nopeammin puettua ajatukseni sanoiksi – ja uskaltanut: korvat auki ja hämmästele!

Frigg: FRIXX (FRIGG00013, 2020)

Teri Mantere ”Everything Needs to Breathe”, 2020

Näinkin voi käydä: kaveri julkaisee vuosien varrella persoonallisia muutaman biisin omakustanteita – haastavia, mutta lupaavia, akustisvoittoisia ja vapaasti sekä pelottomasti leijuvia biisejä, ei välttämättä perinteisiä biisikaavoja noudattavia. Olisiko harrastus muitten musiikkipuuhien ohessa? Kaksi Teri Mantereen ep:tä arvioin Retrokissakin, nimiä pudotellen kuten tapanani on. Vihjeitä oli vähän, mutta tartuin hanakasti pienimpiinkin. En toista niitä, arviot löydät hakutoiminnolla tuosta ylhäältä oikealta.

Parin vuoden tauko, suunnan hiontaa ja katso: Eclipse Music julkaisee täysimittaisen, mestarillisen ”Everything Needs to Breathe”. Samalla, kun Mantere on kehittänyt ilmaisuaan, myös maailma ympärillä on pyörähtänyt. Meillä on Ryley Walker, meillä on Ed Sheeran, meillä on valtava määrä heistä innoituksensa saaneita muusikoita. Ja korostan, että ennen kuin oli Ed Sheeran tai Ryley Walker, meillä oli Teri Mantere.

Levyn saatteessa lukee, vapaasti suomennettuna, että siinä kuin Terin aikaisempi tuotanto oli suht oma- ja vaihtoehtoista, uusissa kappaleissa on tuoretta pop-ilmettä ja aiempaa enemmän laulaja-lauluntekijäperinnettä. Toteutustapa on sama kuin aiemmissa omakustanteissakin: Teri Mantere vastaa kaikesta, laulusta, kitaroista, bassoista, koskettimista, perkussioista – ja tietysti sävellyksistä ja sanoituksista. Poikkeuksena ”Quota”, jossa vierailee laulaja ja viulisti Aili Järvelä – huikea, elämää isompi, pakahduttavan kaunis kappale!

Ilmava ja rytmikäs. Näitä kahta adjektiivia käyttäisin, jos kölin ali uhattaisiin vetää. Akustiset kitarat säestävät ja rytmittävät, antavat korkealla piruettejaan tekevälle laululle herkän ja harkitun esiintymislavan. Jossain laulukin on instrumentti (”Beautiful Being”), mieleen muistuu Joanne Newsom, toisaalla David Crosby. Muualla lauluäänessään on jo aikoinaan vinkkaamiani Tim ja Jeff Buckleyta. Kappaleista en halua käyttää termiä ”biisi”, sillä Mantereen harkituilla siveltimenvedoilla maalatut sävellykset ovat teoksia joka ikinen. Omanlaisiaan, persoonallisia, välillä herkkiä, välillä hurjia. Yksityiskohtia on valtavasti – soitinnuksia, monikerroksista laulua, mainioita kosketinosuuksia, pirskahtelevia rytmisoitinkorostuksia.

”Everything Needs to Breathe” – henkeä ja hengittävyyttä tällä Teri Mantereen ensimmäisellä ”isolle” merkille tehdyllä albumilla todella riittää. Suosittelen keskittynyttä kuuntelua, pelkkä kuuleminen jättää ison osan hengestä piiloon. Levystä on tulossa myös vinyyliversio.

Teri Mantere: Everything Needs to Breathe (Eclipse Music ECD 2020103, 2020)