• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

    acid folk acid rock ambient americana aor beat blues blues rock britti-rock cabaret classic rock country country rock fantasia folk folkpop folkproge folk rock funk fuusio garage hammond hard rock heavy metal hippie improvisaatio indie indierock instrumentaali iskelmä jazz jazzlaulelma jazzrock kansanmusiikki keräily kitara laulelma levynkansi mod sixties new wave pop post punk power-pop powerpop prog proge progressiivinen folk Progressive rock protesti psychedelia rautalanka rhythm&blues rock rock'n'roll rockabilly Ruotsi-rock singer-songwriter sixties rock soul southern rock space rock sunshine-pop suomi suomi-blues suomi-folk suomi-pop suomi-rock suomiproge sweden beat underground urku-jazz uusi aalto viihde vinyyli west coast
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 146 239 hits

Timo Alakotila & Johanna Juhola Duo, Juha Kujanpää

Timo Alakotila & Johanna Juhola Duo ”Amicum”, 2023

Juha Kujanpää ”Old Ways, New Ways”, 2022

Kaksi erilaista lähestymistapaa kansanmusiikkiin, kaksi esimerkkiä suvereenista tyylin, muodon ja instrumenttien hallinnasta, molemmat omilla tavoillaan lähtökohtaansa venyttäviä ja uudistaviakin.

Pianisti Timo Alakotilan ja harmonikko Johanna Juholan – kummankaan meriittejä en tässä luettele, niitä todella riittää – albumin ”teemana on pelimanni-improvisaatio, johon Alakotila on kehittänyt metodin ja jota molemmat soittajat käyttävät opetuksessaan Sibelius-Akatemiassa”, näin todetaan albumin saatteessa.

En ollut tullut ajatelleeksi, että kansanmusiikissa improvisoituja sooloja ei liiemmälti ole aiemmin harrastettu. Timo Alakotilan ja Johanna Juholan ”Vapaassa tilassa” vuodelta 2007 oli ensimmäinen aiheeseen keskittynyt albumi. Olin harhaisesti kuvitellut, että kaikki tuohon musiikinlajiin liittyvä hilpeä viulismi, pianismi ja mikälie olisi improvisaatiota. Läpisävellettyä siis – ja jos olen ymmärtänyt asian väärin, en pahastu korjauksesta.

”Amicumilla” sävellykset ovat ponnahduslautoja improvisaatioille. Alakotilan kehittämä improvisaatiometodi on itselleni amatöörinä toki täysi mysteeri, en siis osaa metodin soveltamista sen enempää arvioida. Sävellysten tyylit vaihtelevat jäntevän jazzahtavista hilpeän pelimannimaisiin, kohtalokkaisiin tangoihin sekä rauhallisempiin, tälle kuuntelijalle new age -musiikin mieleen tuoviin kaunosäveliin. Instrumenttinsa ylivertaisesti hallitsevina sekä Alakotila että Juhola kiertelevät ja kaartelevat sooloillaan – herkkää, huimaa ja hillitöntä!

Juha Kujanpään aikaisempia, omissa nimissään ilmestyneitä albumeita olen kehunut aiemminkin. Niin, ja jos joku ei tiedä Kujanpään instrumentaalisesta musiikista mitään, ehkä viittaukset pariin muuhun suomalaiseen nimeen avaavat tyyliään: aiemmilla levyillä kansanmusiikkiin kallellaan oleva Pekka Pohjola ja tällä uusimmalla herkistelevä Anssi Tikanmäki. Tämä ei siis tarkoita, että Kujanpäällä ei olisi omaa, tunnistettavaa sävelkieltään. Nostin nuo nimet lähinnä siitä syystä, että toivoisin Kujanpään saavuttavan yhtä laajan kuulijakunnan, sillä sen hän ansaitsee.

”Old Ways, New Ways” – olen havaitsevinani seestymistä, rauhallisempaa tunnelmaa, sanattoman laulun käyttöä yhtenä pääinstrumenttina. Jos Kujanpään levyillä aiemmin – varsinkin ensimmäisellä ”Kivenpyörittäjällä” – oli huimia pyörteitä, kipakoita ja eksoottisia rytmejä sekä kierros kierrokselta kiihtyviä tamppauksia, tällä uusimmalla ”Trekators” itämaisine sävelkiehkuroineen kurottaa aiempaan. Muuten maalaillaan hitaasti ja tunnelmallisesti, hyväillään kuulijaa. Sävelmissä on kauneutta ja pohdiskelevuutta – ei mitään liikaa, ei myöskään liian vähän.

Soittajissa on tuttuja huippunimiä, Timo Kämäräinen, Joakim Berghäll, Verneri Pohjola… laadusta ei siis ole tingitty, ei sävellyksissä eikä toteutuksissa. ”Old Ways, New Ways” tuleekin jäämään vakiokuunteluun. Niihin hetkiin, kun mieli haluaa päästä vaeltamaan ja kaipaa ylentävää matkaseuraa.

Timo Alakotila & Johanna Juhola Duo: Amicum (Åkerö ÅKERÖCD024, 2023)

Juha Kujanpää: Old Ways, New Ways (Kuu Records KUUREC013, 2022)

Advertisement

Aili Järvelä & Sointi Jazz Orchestra ”Unituulia”, 2021

Miksi minulle ei ole kerrottu tästä aikaisemmin!?

Toki muistan Hesarissa aikanaan olleen arvion Aili Järvelän ep-trion päätösosasta ”Omaa” – tästä pitää kertoa, että yritin etsiä eepeetä – siis fyysistä sellaista, mutta en tullut hullua hurskaammaksi. Oletan, että se löytyy vain bitteinä avaruudesta? Muistan myös ”Aili & Folks” -levyn, josta taisin kirjoittaakin jotain, vuonna 2013 (!).

Kuuntelin viime syksynä suuren suosikkini Matti Johannes Koivun ja Ailin yhteisen digisinglen ”Rakkaus”. Iso biisi, iso iskelmällinen sovitus. Nettisivunsa luetteloivat muusikon hengästyttävän monet muut folk-painotteiset aktiviteetit, myös lastenmusiikin parissa. Kaustislaisuus ja sukunimi tarjoavat tietty tienviittoja.

Tähän en kuitenkaan ollut varautunut, siis ”Unituulia”-albumiin, jonka nappasin puolihuolimattomasti kirjaston hyllystä. Levy auton soittimeen. Mahtipontista, äärimelodista, monipuolista, dynaamista, sävellyksellisesti ja sanoituksellisesti koskettavaa – sekä pitelemätöntä laulua.

Leuka putoaa: Järvelän vahva ja tunteikas eläytyminen sekä pidäkkeetön ilmaisu omiin kappaleisiinsa tuo mieleen Laura Nyron, falsettia myöten. Mietin, onko jo liian rohkeaa? Meneekö niin sanotusti överiksi?

Iso osuutensa on luonnollisesti Sointi Jazz Orchestralla, puhaltimet ja jouset tarjoavat mahtavan pauhun ja toisaalla herkän hiljaisuuden.

Tunne on samanlainen kuin silloin, kun kuulin ensimmäistä kertaa Juha Kujanpään musiikkia. Omassa ylväässä sarjassaan ylimaallisen kaunista ja seikkailullista, kuitenkin äärimmäisen tyylitajuista. Lattari taittuu, folkin siemenetkin itävät.

Palaan parin viikon päästä kirjoittamaani, välillä olen kuunnellut Weeping Willows -yhtyeen uusinta levyä ”The Dreams We Weave”. Unia tuossakin. Myös isoa, monipuolista, Magnus Carlsonin laulu soi rohkeana. Ei kuitenkaan niin paljaana kuin Aili Järvelällä. Eronsa on siinäkin, että Carlson laulaa englanniksi, Järvelä suomeksi. Tulkinnalle ei jää tilaa – asiat ovat niin kuin ne lauletaan. Tai siis niin kuin minä ne ymmärrän, sanoittaja on ehkä tarkoittanut jotain täysin muuta. Siinä sen kauneus: kuuntelijan mielikuvitusta ja muistoja sorkitaan, herätetään, hellitään. Esimerkiksi ”Roihuvuori” – huh!

Musiikillisesti samassa lokerossa on Pepe ja Saimaa. Isoa, tarttuvaa, kestävää. Sanoisin, että Aili Järvelällä koskettavampaa. Saimaata arvostan myös – ja Pepeä tietty, toista samanlaista ei ole.

Aili Järvelältä kysyisin, millaisia ovat seuraavat askeleesi, milloin niistä kuulemme? Vastausta odotellessa kuuntelen jälleen kerran ”Unituulia”.

Aili Järvelä & Sointi Jazz Orchestra: Unituulia (Eclipse ECD2021150, 2021)

PS. Jossain netin syövereissä luki, että ”Unituulia” olisi ilmestynyt – tai olisi pitänyt ilmestyä – vinyylinä toukokuussa kuluvaa vuotta. Voisiko joku kertoa, ilmestyikö?

Petri Hakala & Timo Alakotila ”Mandolin Concerto”, 2022

Pelottaa. Kokonainen konsertto mandoliinille! Ymmärränkö? Riittääkö kärsivällisyys?

Keskeiset tekijä – säveltäjä ja pianisti Timo Alakotila sekä mandolinisti Petri Hakala – ovat kyllä tuttuja monilta levyiltä, Hakalan muistelen joskus nähneeni lavallakin. Molempien taitoja olen ihaillut pitkään. Varsinkin Alakotilan äärimelodiset sävellykset eri yhteyksissä ovat koskettaneet. Hakala on pitkän linjan virtuoosi hänkin, rakentaa myös itse soittimensa. Yhdessä Hakala ja Alakotila ovat musisoineet jo 30 vuotta.

Alun perin kolmiosainen mandoliinikonsertto – Polska Allegro, Polska Larghetto, Danza – valmistui alun perin vuonna 2014, äänitys on kuitenkin tuore. Tiedote kertoo, että ”Alakotilan tyyliin sävellys on yhdistelmä kamari- ja kansanmusiikkia sekä improvisaatiota”. Tätä kamari- ja kansanmusiikin saumatonta fuusiota ihastelin itsekin: erot ovat pieniä, yhtäläisyydet suuria. On taito siirtyä tyylistä sujuvasti toiseen, sekä säveltäjällä että soittajilla, monikossa.

Hakala tuon osaa sanoittaa paremmin: ”Konsertossa kansanmusiikin viulusävelmänomaiset melodiat yhdistyvät luontevasti jousikvartetin kamarimusiikilliseen ilmaisuun. Improvisaatio ja soolot ovat myös läsnä jokaisessa osassa ja ovat ilmaisussani tärkeä elementti”. Mikä on improvisaatiota, mikä sävellettyä – myös tuon fuusion raja on veteen piirretty, ainakin tälle kuuntelijalle.

Hakalan lisäksi levyllä taituroivat naapurimaastamme kitaristi Roger Tallroth (Väsen), viulistit Siiri Virkkala sekä Esko ja Mauno Järvelä, sellisti Marion Göbel ja pianistina tietty Timo Alakotila.

Albumin kolmiosainen konsertto täydentyy neljällä itsenäisellä sävellyksellä Alakotilan ja Hakalan aikaisemmista musiikkiseikkailuista. Tyylillisesti albumi on kuitenkin yhtenäinen, ovathan soittajat kappaleesta toiseen pääasiassa samoja. Samoin vanhemmat sävellykset on sovitettu tätä albumikokonaisuutta ajatellen.

Kuten tiedote toteaa, levy on ”todellisen mandoliinifanin ”must-have””. Henkilökohtaisesti totean, että ”Mandolin Concerto” – kokonaisuus siis – avautuu kerta kerralta paremmin, korva poimii runsaudensarvesta tutuiksi käyviä osia. Kertakäyttömusiikkia tämä ei ole. Keskittynyt kuuntelu kannattaa ja palkitsee!

Petri Hakala & Timo Alakotila: Mandolin Concerto (Åkerö Records ÅKERÖCD023, 2022)

Maria Kalaniemi & Eero Grundström ”Mielo”, 2020

”Jokaisen sävellyksen taustalla on tunne ja tarina, jonka kuulija saa kuvitella omalla tavallaan”, kirjoitetaan levyn kansitekstissä. Mielikuvituksen lentoa siis maanitellaan! Johtuisikohan huonosta mielikuvituksesta tai hektisestä ajasta, että tälle kuulijalle ”Mielo” on avautunut hitaammin kuin kolmen vuoden takainen ”Svalan”. Autossakin ”Mielo” on soinut, mutta kanssamatkustajan hermot ovat joutuneet sen verran koville, että olen joutunut armahtamaan.

Tällä kertaa Maria Kalaniemi (harmonikka ja ääni) sekä Eero Grundström (harmooni ja modulaarisyntetisaattori) musisoivat kaksin – ”Svalan” tarjosi myös Pekko Käppiä ja Mikko Kososta. ”Mielo” on herkistyneempi ja hienovaraisempi, ovatko sävellyksetkin – lähes kaikki Kalaniemen – luonnosmaisempia? Villi luonto ja erämaa, linnut ja muut metsän eläimet, niistä kuulijaa kehotetaan unelmoimaan, ne ovat myös tarjonneet inspiraatiota.

Muun puuhailun taustalla ”Mielo” menettää merkityksensä. Se vaatii keskittymään siivittääkseen samalla mielikuvituksen lentoa. Tuo lause kirjoittautui omia aikojaan, mutta nyt kun sitä tarkemmin ajattelen, niin tottahan se on: kappaleiden erilaiset luonteet korostuvat, mieli liitää erilaisissa maisemissa. Esimerkiksi ”Metsähanhissa” kiihkein siiveniskuin ja Kalaniemen sanattoman laulun saattelemana, tämän kuulijan korvissa ”Vaellus” askeltaa sateen jälkeisessä kangasmetsässä. Levyn päättävä ”Pilvet” lienee pilvibongareille mannaa: mitäs pilveä tässä nyt sävelillä kuvaillaankaan?

Palaan autoon, yksin.

Keskittyneen kuuntelun jälkeen tarttuvia säikeitä on jo enemmän. Silti huomaan: turvallisinta on, että mieli lentää ja ”Mielo” lennättää muualla kuin tarkkaavaisuutta ja reaktioita vaativissa tilanteissa. Kiireettömästi.

Maria Kalaniemi & Eero Grundström: Mielo (ÅKERÖCD21, 2020)

PS. Kun valitsin artikkeliin tageja, tunnisteita, poimin instrumentaalin lisäksi myös psykedelian, acid folkin, ambientin ja fantasian – ehkä ne määrittelevät levyä kuvaavammin kuin tarinointini. Ehkä.

Frigg ”FRIXX”, 2020

”Vaihtuuko tässä kappale lainkaan”, kysyi vieressäistujani autossa, kun ”FRIXX” pyöri ties kuinka monetta kertaa. ”Vaihtuu”, totesin, mutta en pystynyt niin paljoa vakuuttamaan, etteikö levy olisi vaihtunut. Huomautan jo tässä vaiheessa, että tuo sananvaihto ei todellakaan kerro musiikin laadusta! Tilanne ei vaan ollut otollinen, jotta olisin pystynyt syventävästi kertomaan mikä Frigg-yhtyeestä tekee niin ainutlaatuisen.

Parikymmentä vuotta maailmallakin valloittanut kokoonpano – alun perin suomalais-norjalainen instrumentaalisen pelimannimusiikin superyhtye on nykyään puhtaasti suomalainen. Neljä viulua, kitara, basso ja mandoliini, soittajat tuttuja nimiä sekä omilta levyiltään että erilaisista tämän tyylin mestariskiekoilta. Musiikin ja kansanmusiikin läpimarinoimia instrumenttiensa taitureita – ei liioittelua, vaan faktaa. Omilla sivuillaan sanovat, että ”Frigg on valloittanut maailmaa vahvasti pohjoismaiseen pelimannimusiikkiin nojaavalla, länsimaisten kansanmusiikkityylien fuusiolla, jota kuvaamaan maailmanmusiikkimedia on kehittänyt termin nordgrass viitaten yhtyeen bluegrass-vaikutteisiin”.

Jonkinmoinen 20-vuotisjuhlalevy tämä uusin, Hesarissakin ison jutun ja arvion ansainnut lienee, onhan juhlavan avauskappaleenkin nimi ”Juhlamarssi”. Pääosin viulistien Esko Järvelän ja Tero Hyväluoman sävellyksistä koostuva huimaavan monipuolinen ja täysipainoinen kokonaisuus on kyseessä. Mutta kuten vieressäistujalleni, satunnaiselle kuuntelijalle albumi on tuhti paketti purtavaksi. Keskittynyt kuuntelija sen sijaan löytää kappaleiden vivahteet, kunkin sävellyksen ominaispiirteen ja soitossa mykistävän taituruuden.

Esimerkiksi Hyväluoman kolme peräkkäistä sävellystä, tyylikäs barokkivaikutteinen ”Overtyyri”, nimellään tyylinsä paljastava huima ”Häkkisen riili” sekä äärettömän kaunis, Petri Praudan mandoliinin herkistämä ”Terhen” todistavat tyylien läpikotaisesta hallinnasta, instrumentin lisäksi siis.

Sehän näissä soitinvirtuoosien levyissä joskus tuppaa harmittamaan, että sävellyksellisesti päädytään pikkunäppäryyteen ja briljeeraamiseen. Frigg on tästä upea poikkeus: Järvelällä ja Hyväluomalla on hanskassa myös tyyli-, sävel- ja sointikynä. Kuten on myös Petri Praudalla, jonka levyn päättävä ”Vep” saattelee kuuntelijan tyynesti satamaan. Senni Eskelisen läpikuultava kannel helisee Esko Järvelän hypnoottisessa ”Maanituksessa”.

Viulistit Järvelä, Hyväluoma, Tommi Asplund ja Alina Järvelä sekä kitaristi Anssi Salminen ja basisti Juho Kivivuori ovat kuin yksi, ylimaallinen soitin. Lopuksi sanoisin, että – ja tämän olisin sanonut vieressäistujallekin, jos olisin saanut nopeammin puettua ajatukseni sanoiksi – ja uskaltanut: korvat auki ja hämmästele!

Frigg: FRIXX (FRIGG00013, 2020)

Teri Mantere ”Everything Needs to Breathe”, 2020

Näinkin voi käydä: kaveri julkaisee vuosien varrella persoonallisia muutaman biisin omakustanteita – haastavia, mutta lupaavia, akustisvoittoisia ja vapaasti sekä pelottomasti leijuvia biisejä, ei välttämättä perinteisiä biisikaavoja noudattavia. Olisiko harrastus muitten musiikkipuuhien ohessa? Kaksi Teri Mantereen ep:tä arvioin Retrokissakin, nimiä pudotellen kuten tapanani on. Vihjeitä oli vähän, mutta tartuin hanakasti pienimpiinkin. En toista niitä, arviot löydät hakutoiminnolla tuosta ylhäältä oikealta.

Parin vuoden tauko, suunnan hiontaa ja katso: Eclipse Music julkaisee täysimittaisen, mestarillisen ”Everything Needs to Breathe”. Samalla, kun Mantere on kehittänyt ilmaisuaan, myös maailma ympärillä on pyörähtänyt. Meillä on Ryley Walker, meillä on Ed Sheeran, meillä on valtava määrä heistä innoituksensa saaneita muusikoita. Ja korostan, että ennen kuin oli Ed Sheeran tai Ryley Walker, meillä oli Teri Mantere.

Levyn saatteessa lukee, vapaasti suomennettuna, että siinä kuin Terin aikaisempi tuotanto oli suht oma- ja vaihtoehtoista, uusissa kappaleissa on tuoretta pop-ilmettä ja aiempaa enemmän laulaja-lauluntekijäperinnettä. Toteutustapa on sama kuin aiemmissa omakustanteissakin: Teri Mantere vastaa kaikesta, laulusta, kitaroista, bassoista, koskettimista, perkussioista – ja tietysti sävellyksistä ja sanoituksista. Poikkeuksena ”Quota”, jossa vierailee laulaja ja viulisti Aili Järvelä – huikea, elämää isompi, pakahduttavan kaunis kappale!

Ilmava ja rytmikäs. Näitä kahta adjektiivia käyttäisin, jos kölin ali uhattaisiin vetää. Akustiset kitarat säestävät ja rytmittävät, antavat korkealla piruettejaan tekevälle laululle herkän ja harkitun esiintymislavan. Jossain laulukin on instrumentti (”Beautiful Being”), mieleen muistuu Joanne Newsom, toisaalla David Crosby. Muualla lauluäänessään on jo aikoinaan vinkkaamiani Tim ja Jeff Buckleyta. Kappaleista en halua käyttää termiä ”biisi”, sillä Mantereen harkituilla siveltimenvedoilla maalatut sävellykset ovat teoksia joka ikinen. Omanlaisiaan, persoonallisia, välillä herkkiä, välillä hurjia. Yksityiskohtia on valtavasti – soitinnuksia, monikerroksista laulua, mainioita kosketinosuuksia, pirskahtelevia rytmisoitinkorostuksia.

”Everything Needs to Breathe” – henkeä ja hengittävyyttä tällä Teri Mantereen ensimmäisellä ”isolle” merkille tehdyllä albumilla todella riittää. Suosittelen keskittynyttä kuuntelua, pelkkä kuuleminen jättää ison osan hengestä piiloon. Levystä on tulossa myös vinyyliversio.

Teri Mantere: Everything Needs to Breathe (Eclipse Music ECD 2020103, 2020)

Kelja ”Horjuvan miehen karavaani”, 2019

Taiteilijanimellä Kelja esiintyvän laulaja-lauluntekijä Petri Vannisen ensimmäinen kiekko muutaman vuoden takaa ei musiikillisesta miellyttävyydestään huolimatta täysin säväyttänyt. Sävellyksissä ja sovituksissa oli sopivassa suhteessa lihaa, luuta ja jänteitä, sanoituksensa luontosymboliikkoineen jättivät suoraviivaisen meikäläisen kuitenkin vaille riittävää purutuntumaa.

Kyllähän tällä uutuudellakin ”Kosmos hengittää” ja kesä koskettaa, mutta edeltäjästä on hypätty todella iso askel sekä sanoituksellisesti että myös musiikillisesti. Instrumentteja käytetään kekseliäästi – trumpetti vie aavikoille, kitara puree välillä pirullisesti, toisaalla taivuttaa kaihoisaa suomi-rautalankaa, tuossa nyplää Byrds-helinää.

Eniten ilahduttaa tarinoiden ja tyylien liitto: biiseissä ja toteutuksissa on aiempaa enemmän sävyjä. Täyttä tavaraa mielikuvien henkiin herättämiseksi.

Twistiä, pop-iskelmää, rhythm&blues-runttaa, laulelmaa, jopa kuplettia – yhtyekin tuntuu pistävän persoonaansa enemmän peliin. ”Kaipauksen tähti” antaa soittajille tilaa myös venytellä – Antti Kasurinen (basso), Sampo Kinnunen (kitarat), Jani Leskinen (rummut) ja Sami Nissinen (trumpetti, koskettimet) – tuntuvat vispaavan vesi kielellä.  Debyytillä Yarilla oli kevyesti sormensa pelissä. Vannoisin, että tämän levyn pianovetoinen hempeä balladi ”Kesän kosketus” on saanut innoitusta samalta hunajapurkilta.

Lopuksi päästään levyn helmeen, eli ”Senorita” on ilmiselvä kesähitti – siis olisi, jos se saisi radiosoittoa, nettistriimiä, latauksia ja mitänäitänyton. Mutta äijät! Nyt olette vielä turvallisilla vesillä, älkää vahingossakaan suunnatko enää piiruakaan kohti Mambaa! Rummut sompaavat kevyttä twistiä, rautalanka on näkkäriä ja pitkää kaarta, trumpetti tuuttaa pihakoivun alla, sanoissa Kaseva-kaihoa. Taidanpa soittaa sen vielä kerran.

Pekka

Kelja: Horjuvan miehen karavaani (Puuma PUUCD 071, 2019)

Johanna Mäkeläinen ”Rikas”, 2019

Virheetön, kirkas ja vivahteikas lauluääni. Tekstit pieniä, henkilökohtaisilta tuntuvia tarinoita, jokunen symbolinen luonnonilmiökuvaus. Melodisia, tyylipuhtaita sävellyksiä, herkkiä akustisia toteutuksia – laulaja-lauluntekijä Johanna Mäkeläisen ensilevyllä vaatimattomuus kaunistaa.

Välillä kurotellaan kansanmusiikkiin (”Haituvapilvet”), mutta pääasiassa kuljetaan vaikkapa Edu Kettusen viitoittamaa tarinalliskertovaa tietä. Mäkeläisen taidokkaan ja moneen taipuvan laulun sekä akustisen kitaran lisäksi musisoinnista vastaavat Matias Kiiveri, Kasperi Kallio ja Abdissa Assefa – hallitusti ja hillitysti.

Taustamusiikiksi ”Rikas” on liian hienovaraista ja harrastakin. Jotta kuuntelijan ajatukset eivät musiikin myötä karkaisi haituvapilvien lailla, kannattaa kuuntelua rikastuttaa Johanna Mäkeläisen Facebook-sivuilla, joilla hän avaa kappaleittensa syntyä biisi biisiltä – useamman vuoden aikana eloon heränneet tarinat saavat taustoituksista syvyyttä ja sävyjä.

Musiikki tulee lähelle.

Pekka

Johanna Mäkeläinen: Rikas (Puuma Records PUUCD 068, 2019)

Lauri & Satu ”Karnevaalit”, 2019

Viitisen vuotta sitten, arvostellessani Lauri Ankermanin ja Ankermenien perinnetietoisesti bluesvetoista ”Pimeään pihaan” -albumia, kysyin loppukaneettina ”mitä muuta Ankermanin piirongin laatikosta löytyy?”. Tuo kysymys juontui kiekon selkeästi bluespohjaisesta räimeestä erottuvasta ”Singaporen satamassa” -kupletista.

No, nyt Lauri on muusikkokaverinsa Sadun (Satu Lankinen) kera aukaissut tuon laatikon. Tuloksena on valloittava kokoelma omaa ja lainaa, kuplettia, folkkia, texmexiäkin: ”suomalaisen, angloamerikkalaisen ja eurooppalaisen musiikkiperinteen herkkuja”, kuten saatekirje kuvailee. Eli omaa ja lainattua, pääosin itse sanoitettua, hulvattomia kielikuvia, eksoottisia soittimia, kotikutoista vaan ei nukkavierua. Myös Laurin ja Sadun rehellisissä lauluäänissä on juuri sopivasti särmää.

Jostain syystä – eikä vähiten levyn kannen ansiota – mieleeni tulee Ronnie Lane ja hänen karavaaninsa sekä mainiot levyt ja laulut. Samanlaista maanläheistä kulkuriromantiikkaa, jota toteuttamaan käytetään tinapillejä, jouhikoita, nokkahuiluja, pyykkilautoja sun muita jokakodin huushollitarvikkeita. Niin ja Pogues tietysti, eikä vähiten ”Kallion joulusadun” vuoksi – eli ”Fairytale of New York” tuotuna koskettavasti karuille Kallion kaduille.

”Rommilaulu” on ”Rum and Coca-Cola” suomalaisittain, eli kuuppakaupalla rommia, unohdetaan Coca-Cola. Pete Townshendin ”Squeeze Box” on toki käännetty ja esitetty jo aikaisemminkin, asialla silloin Hector ja Freeman. Laurin & Sadun käsittelyssä ”Äidin hanuri” -nimen ja teeman saanut ralli toimii mainiosti omalla perverssillä tavallaan, kierosti ja hymyilyttävästi tai kierosti hymyilyttävästi. Alussa mainittu ”Singaporen satamassa” saa tällä levyllä merellistä jatkoa: Laurin säveltämät ja sanoittamat ”Lautalla Tallinnaan” ja ”Laivoja katsomaan” keinuvat risteily- ja matkakuumeen herättäjinä. Mielenkiintoinen on ZZ Top -laina trion ”Rough Boy” -biisistä, suomeksi ”Kova poika”. Kasarijytkeen sijasta kuulemme herkän akustisen balladin – aivan erinomainen veto!

Eksotiikkaa vaikkapa Incredible String Band -henkeen tuo ”Kannattiko lähteä” -teeman saanut traditionaali. Ja ”Karnevaalit loppuu” on tietty ”The Carnival Is Over”, tässä muodossaan ja sanoituksessaan haikea jäähyväislaulu. ”Karnevaalit” -albumin on tuottanut Esa Kuloniemi, muutamalla biisillä soittajanakin vieraileva näkemyksellinen konkari. Kokonaisuutena tasapainoinen, tunnelmiltaan värikäs ja vaihteleva, kaihoisa ja riehakas. Sellainen, kuin elämä itse. Täytyy vielä todeta, että vaikka yllä on korostetusti mainittu lainabiisejä, myös Laurin omat sävellykset ja sanoitukset – vaikkapa haikea ”Ikkuna” – toimivat tässä karavaanissa ja karnevaalissa loistavasti.

Pekka

Lauri & Satu: Karnevaalit (Turenki Records TurenkiCD-14200-76, 2019)

Hannu Kella & Timo Alakotila ”Mingled Years”, 2019

Tartun ahnaasti jokaiseen levyyn, jossa – missä ominaisuudessa tahansa – esiintyy pianisti Timo Alakotila. Duossa, kvartetissa, omissa nimissään, isommassa ensemblessä; soittajana, säveltäjänä, sovittajana. Hän on yksi niistä luottonimistä, jonka musiikista tiedän löytäväni iloa, lohtua, rauhaa, äärimmäistä melodisuutta ja näkemystä. Jotain, jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän.

Tällä albumilla Alakotila sekä harmonikkataitelija ja säveltäjä Hannu Kella katsovat pääasiassa taaksepäin, kummankin aiemmin toteuttamiin teatteri-, elokuva- ja tanssiteoksiin. Kuten saate sanoo, ””Mingled Years” sisältää laajan spektrin taiteilijoiden vanhempia ja uudempia sävellyksiä. Mukaan mahtuu myös pari varta vasten levylle sävellettyä kappaletta”. Muusikoiden mielestä oli sääli, että teoksiin sävellettyjä biisejä oli esitetty ainoastaan lavalla, niitä tallentamatta.

Vaikka kappaleilla on toisistaan hyvinkin poikkeavat historiansa, ne ovat silti uudelleen soitettuina ja sovitettuina yhtä puuta – hieno ja vaihteleva kokonaisuus instrumentaalista nykyfolkkia. Jaa niin, onhan siellä parissa biisissä mukana sanaton, ilmoissa liitelevä kuorokin. Kellan, Alakotilan ja kuoron lisäksi soittajina on iso joukko maan folk-eliittiä.

Kun sävellyksiä ja säveltäjiä vertaa, Kellan biiseissä on jännitettä, kierrettä ja kaarretta, kun taas Alakotila on hienovaraisempi ja hartaampikin melodikko. Toki kappaleiden alkuperäinen käyttötarkoituskin vaikuttaa. Alakotilan upea häävalssi ”Matrimonia” pehmentää Kellan pinkeää ”Lobo de Oro” -tangoa. Samoin Timo Alakotilan ja Anna-Mari Kähärän sovittama klassikko ”Lampaan polska” rauhoittaa Kellan kiihkeän ”Racerollerin” kierroksia. Kellan ”Minglewaltz” on tangon ja valssin riehakas rakkauslapsi, Alakotilan ”Kuma” äärettömän kaunis puupuhaltimien, harpun ja viulun kuorruttama tyyni, linnunlaulun kruunaama kesäpäivä.

Hieno kokoelma monipuolista, elokuvallistakin nykyfolkkia!

Pekka

Hannu Kella & Timo Alakotila: Mingled Years (Keino Production KPXCD001, 2019)