• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 36 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Vallu Lukka ”Hymni tulelle”, 2016

vallu-lukkaIlman harmainta mielikuvaa Vallu Lukasta tai hänen musiikistaan tartun hailakkaan kiekkoon. Tavaan kansia marraskuun hämärässä: runoilijoiden tekstejä (mm. Uuno Kailas, Lassi Nummi, Eino Leino), Lukan omat sävellykset ja sovitukset, ensimmäinen sävellys jo vuodelta 1993. Netti kertoo Lukan olevan myös näyttelijä ja teatterisäveltäjä – ja musisoivan lisäksi Groove President -kokoonpanossa. Nimi taitaa kertoa oleellisen. Miespääosassa Svenska Teaternin Mamma Mia! -musikaalissa.

Pitkäaikainen haave omasta levystä, säveltämään pakottaneet runot, ehkä? Kysyn siis itseltäni, mikä on saanut Vallu Lukan ryhtymään sekä taiteellisesti että taloudellisesti haastavaan projektiin, levymerkkikin kun näyttää olevan Vallun Sävel. Vahvaa tahtoa sekä syvää näkemystä ja taitoa tähän on joka tapauksessa tarvittu.

Ja noita kaikkia Lukalla kyllä on: upea levy!

Sävellyksissään Lukka on tavoittanut sanoitusten ytimen – joskus ylentävän, toisaalla herkkyyden, tuossa lempeyden. Patetia kurkistaa kulman takaa, mutta pysyy loitolla. Vaikka aika samantempoisia laulelmia ovatkin, biisien sovituksissa on riittävästi omaperäisyyttä ja koukkua, jossain lattariakin. Sirkku Hilangon viulu ja Speedy Saarisen sähkis terävöittävät perusryhmän Dan Antone (koskettimet), Axu Ahlroos (rummut), Jussi Turunen (kitarat) ja Pasi Ryökkynen (kontrabasso) harkittua ja vivahteikasta säestystä.

Tekstit ovat luonnollisesti jo kansallisomaisuutta, eivät kuitenkaan sieltä tutuimmasta päästä.

Laulavasta näyttelijästä tulee väistämättä mieleen Vesa-Matti Loiri, varsinkin kun yksi Loirin bravuureista, Toivo Kärjen ja Reino Helismaan ”Lauluni aiheet” löytyy tältäkin levyltä. Jos Loiri on enemmän lausuja, Lukka on puhtaasti laulaja. Lukan pehmeässä ja kuitenkin miehekkäässä äänessä on välillä haavoittuvuutta, välillä rapaista uhmaakin. ”Pieni syntinen laulu” on aikamoinen esimerkki miehen kiihkeästä tulkintakyvystä! Tulee mieleen Pepe Willbergin osuvimmat, sydän karrella lauletut vedot.

Kuuntelen Uuno Kailaan ”Karavaani”-runoon sävellettyä biisiä. Kansallisromanttinen viulu, Dan Antonen helisevä Rhodes, Turusen mandoliini, Lukan ylevä ja kuitenkin nöyrä sävellys. Kappaleesta henkii ”iankaikkinen kaipaus”, kuten runossakin sanotaan. Kohtalokas ”Rondo” vie eniten Loirilandiin – Veijo Meren suomentama Francois Villonin runo on tuo levyn varhaisin sävellys. Speedy Saarisen kitara ulvoo. Parin kappaleen taustat Lukka on ohjelmoinut – tekniikka ei onneksi pääse valloilleen Lukan inhimillistävän äänen ansiosta. ”Voittajat” ja nimikappale nousevat suorastaan yleviksi hymneiksi, taistelulauluiksi. Eino Leinon puhdasotsainen ”On niin herttaista ajatella” ja siihen sävelletty laulelma istuisi SuomiLoveen.

Vallu Lukan ”Hymni tulelle” sijoittuu huippusuositun, hieman nostalgisen Suomi-iskelmän ja korkeammalle kurkottavan laulelman välimaastoon. Toivottavasti pieteetillä tehty levy saavuttaa ja vakuuttaa ensin radioasemien portinvartijat ja sitä kautta ison yleisön. Tässä on ainesta klassikoksi.

Pekka

Vallu Lukka: Hymni tulelle (Vallun Sävel, 2016)

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Karuna ”Tuulispää” (2016)

KarunaFolkin supertrion toinen albumi, Hesarissakin kehuttu.

Teija Niku (harmonikka, melodeon), Esko Järvelä (viulu, avainviulu) sekä Juha Kujanpää (piano ja muut koskettimet) ovat yhtä kuin Karuna, muun muassa. Lisäksihän kukin operoi ahkerasti myös lukuisissa muissa kokoonpanoissa, projekteissa ja omillaankin. Järvelän ja Kujanpään tekemisiä olen seurannut ja ihastellut useasti – velhoja soittajina ja säveltäjinä. Niku sen sijaan on tässä laajuudessa uusi tuttavuus – ehkä, sillä en kyllä jokaisen kuulemani levyn soittajatietoja muista ulkoa.

Niin, ja kyseessähän on siis instrumentaalitrio. Vaikka tuo kuulostaa kokoonpanona rajoittavalta, vaihtelevat soitinyhdistelmät ja instrumenttien erilaiset roolit ja painotukset saavat Karunan kuulostamaan kokoaan merkittävämmältä. Näillä levyillä korostuvat yhteissoitto, melodiat ja sovitukset, eivät huimapäiset soolot. Lähtökohtien puolesta musiikkia voisi toki nimittää kansanmusiikiksi, henkilökohtaisesti koen kuitenkin rajojen ylittyvän tai olevan vähintäänkin häilyviä. Toki mukana on muutama perinteisen kuuloinen viulu-piano-harmonikka-menopalakin, mutta ehkä pohjoismainen instrumentaalimusiikki olisi lähempänä totuutta.

Karunan ensimmäinen julkaisu ”Hyvää matkaa” on jo vuosien takaa. Kun uutta ei ilmaantunut, päättelin yhtyeen päätyneen ”kivat kokeilut mutta jätetään muhimaan kunnes aika on taas kypsä” -mappiin. Esikoinen koostui yhtä Nikun sävellystä lukuun ottamatta Juha Kujanpään kappaleista. Nyt kun kiekko päätyi pitkästä aikaa kuunteluun, muutkin erot ”Tuulispää”-uutuuteen nousivat helpommin esiin. Esikoisalbumin sävellykset tuntuvat versovan perinteisemmästä kansanmusiikista, vaikka sovituksissa onkin jo samaa hienostuneisuutta kuin ”Tuulispäällä”. Yhtyeen kaunis nimikkobiisi ”Karuna” viitoittaa tietä uutuudelle. Toisaalta ”Hyvää matkaa” -levyltä löytyy myös tyylipastisseja vierailevine soittajineen. Vaikka erinomaisesti toteutettuja ovatkin, koen niiden kuitenkin verottavan kokonaisuutta.

”Tuulispäällä” Karuna on ehjä. Ehkä myös sävellykset ovat ytimekkäämpiä.

Erityisesti Teija Nikun neljä sävellystä yllättävät. Varsinkin peräkkäiset ”Viimeinen rivi” ja ”Maaliskuun aurinko” on uskomattoman hieno parivaljakko. Ensimmäinen on rytmikäs, yksinkertaiseen mutta erittäin jännitteiseen teemaan perustuva sävelmä, joka välillä seestyy J:son Lindhin ja Staffan Schejan yhteisteosten tapaiseen, pohjoismaisen kirkkaasti läpikuultavaan väliosaan. ”Maaliskuun aurinko” taas on koskettavan kaunis, tuvanlämpöinen melodia – kevätaurinko lämmittää jo! Myös ”Huhtikuun sade” ja albumin avaava reipas ”Dusch” vakuuttavat, edellinen taitaisi taipua myös tenhoavaksi iskelmäksi, harmonikkasoolokin on jo valmiina. Teija Niku – sinulla on uusi ihailija.

Juha Kujanpään toisteisissa sävellyksissä on kierrettä vaikka muille jakaa. Sävellyksellisesti ne sopisivat hänen soololevyilleen, nyt toteutus on pienempää mutta ei yhtään vähemmän vaikuttavaa. Esimerkiksi ”Pegasos” ja ”Kaikki värit” ovat pakahduttavan kauniita, ja soivat äärimmäisen elegantisti ja kuulaasti pianon ja viulun yhteisnuotilla, harmonikan sointi lisää samaan teemaan nostalgista lämpöä. Molempia kappaleita Kujanpää taustoittaa hienovaraisilla koskettimilla. ”Kyntäjän blues” on lähinnä rempseää kansanmusiikkia, vaikka piano ja hanuri heleällä rapsodialla välillä keventävätkin. ”Yhden suunnan sotiisi” on poljennoltaan reipas, sävelmässä on kaihoa – ehkä hieman irkkutyyliin? Albumin päättävä ”Patikka” on hienostunut, melkeinpä barokkimainen sävelmä. Kamarimusiikista porukka lehdistötiedotteessa kirjoittaakin.

Sitten on Esko Järvelän ”Aylan”, tuskaisen koskettava sävelmä, joka muistuttaa kreikkalaisen saaren hiekkarannalle kuolleena ajautuneen lapsen kohtalosta. Ihmishengen arvottomuudesta armottomien ihmisten vallanhimoisten haaveiden kourissa, maailman mielettömyydestä. Viulu soi surua, haitari kaihoa, piano säestää eleettömästi. Järvelän toinen sävellys, yli kuusi minuuttinen elegantti ”Peuran polska” venyttää polska-termiä: näillä lakeuksilla musiikilliset seinät ovat leveät ja katto korkealla.

Vaikka olen korostanut Teija Nikun kasvanutta osuutta Karunassa, Juha Kujanpää ja Esko Järvelä ovat aivan yhtä tärkeitä trion osia. Kujanpää ja Järvelä tuntuvat kuuluvan jo kalustoon, he ovat tämän kuuntelijan korvissa jo aikaa sitten muissa yhteyksissä lunastaneet paikkansa taidoillaan ja näkemyksillään.

Tällaisina epävarmuuden ja hirmutekojen aikoina Karuna lohduttaa ja tarjoaa pakopaikan, mutta ottaa myös kantaa. Huikeaa musiikkia!

Pekka

Karuna: Hyvää matkaa (Kanteleen ääniä ÄÄNIÄ-17, 2010)

Karuna: Tuulispää (Kuu Records KUUREC007, 2016)

http://www.karunatrio.net

Retrokki kuuntelee: Arto Anttila ”Ihanaa romantiikkaa” (2016)

Arto Anttila

Lämminhenkinen sooloalbumi Freijasta ja Tallarista tutulta soittajalta.

Muistan joskus työpaikalla maininneeni, että jos otsikossa tai tekstissä on sana ”ihana”, tunnistan kirjoittajan oitis naiseksi. Mies löytäisi mielestäni toisen, vähemmän imelän ja ruusunpunaisen adjektiivin. Ehkä teknisesti pätevämmän?

Mutta tässä se sana nyt on, peräti miehen tekemän levyn tittelissä. Samalla tunnen olevani tunteeton ja kylmäkiskoinen ääliö, kun suupieleni kiristyvät ja otsanahkani rypistyy Arto Anttilan laulaessa täysin tunnustuksellista ja maalailematonta parisuhdetilitystä, romantiikan nälkää ja tunteiden vuoristorataa.

Sanoitusten lisäksi levy on muutenkin läpikotaisin Arto Anttilan – tuttu kielisoitinten taitaja mm. Freijasta ja Tallarista – omaa käsialaa, laulusta ja soitosta sävellyksiin. Siinä valossa ymmärrän ratkaisun: tässä minä olen, 40-vuotiaana kaustislaisena multi-instrumentalistina ja lauluntekijänä. Herkkänä ja humaanina ihmisenä. Olen sitä mitä kuulet.

Ja paljastaahan Anttila aikeensa jo tiedotteessa: ”…erilaisia tarinoita on kohdattu matkan varrella ja niistä on jäänyt mieleen kerrottavaa ja sanottavaa lauluiksi asti.” Ja toisaalla: ”Ota kädestä kiinni, nyt mennään. Katsotaan hetki yhdessä, miten vuosi voikin olla vuoristorata ja ihanan romanttisten sekä harmaiden pettymystenkin hetkien jälkeen ihmisen elämässä aina vilahtaa myös toivon pilkahdus.”

Musiikillisesti levy on varsin mainio ja monipuolinen.

On akustista, saksofonin sävyttämää lattaria (”Etanapostia”), ajatonta instrumentaalia (”Parempien aikojen valssi”, ”Toivon pilkahdus”) ja herkkää, kohtalokastakin balladia (”Jos tänään kuolisin”, ”Jälkeen tämän rakkauden”). ”Ihana kun mulla on sut” on Freijamaista, tunteisiin vetoavaa folkpoppia – kuulas sähkökitara, enkelikuoro ja kaihoisa saksofoni todistavat Anttilan näkemykselliseksi sovittajaksi. ”Retki rakkauteen” paistaa syntikkapoppina muuten akustisessa maisemassa. Anttilan soinnukkaassa äänessä on kauttaaltaan haavoittuvuutta, tarvittaessa pilkettäkin.

Monesti instrumentalistit haluavat omilla levyillään briljeerata nakkisormilla tai muulla omaksumallaan taituruudella. Arto Anttila sen sijaan – vaikka sorminäppäryyteen pystyisi hänkin – avaa itsestään uuden puolen pätevänä ja rehellisenä lauluntekijänä. Tuntevana persoonana.

Pekka

Arto Anttila: Ihanaa romantiikkaa (AJACD-01, 2016)

www.ajanmusiikki.fi

Retrokki kuuntelee: Kuulas ”Kuupuutarha” (2016)

KuulasKolmen viehkon daamin satumaista folkpoppia.

Aluksi määrittelin musiikin myös ”osittain koneistetuksi” tai ”folkteknoksi”, sillä sitä se teknisesti on. Nuo sanat ovat kuitenkin liian kovia ja insinöörimäisiä ilmaisemaan Kuulas-yhtyeen musiikin äärimmäistä pehmeyttä, kauneutta ja unenomaisuutta. Enkä nyt enää, todella monien kuuntelujen jälkeen, halua edes korostaa teknologian osuutta: se on analogisten instrumenttien rinnalla osa kokonaisuutta. Joissain biiseissä tekno korostuu, toisaalla sitä tuskin huomaa.

Yhtyeen ydintrion – Heidi ”Aikakoneen Vera” Puurula, Emilia ”Chisun kosketinsoittaja” Takayama ja Susanna ”sellot” Jyllinmaa – lisäksi ”Kuupuutarhan” toteutuksesta ovat vastanneet mm. Jukka Puurula (ohjelmointi) ja Kalle Sundström (kitarat ja ohjelmointi, myös tuotanto). Valtaosa sävellyksistä ja sanoituksista on Heidi Puurulan. Sanoissa liidellään parisuhdedraamojen yläpuolella, runoillaan mielikuvitusmaailmoista, annetaan elämänoppeja, tunnelmoidaan keijukaisista, kultaisista keväistä ja tähtiverhoista.

”Atelje” voisi hyvinkin olla tämän sesongin kesähitti, keinuva bossa nova – aurinkoinen, tarttuva, sokerinenkin, Heidin laulussa kuuluu hymy. Susanna Jyllinmaan sello piirtää kauniin kaaren, Emilia Takayaman pianon painokkaat iskut kutittavat selkäpiitä. Samassa hittilokerossa kuin Aikakoneen ikihitti ”Keltainen”. ”Verannalla” poikkeaa muista hitaasti keinuvista biiseistä akustisempana, svengaavana lattarina. Emma Salokoski -osastoa, Heidi Puurulan laulussa on samanlaista läheisyyttä ja hehkua.

Albumin lopettava, Emilia Takayaman pianon säestyksellä Heidi Puurulan lausuma ”Aikojen virta” vertautuu Shangri-Las -yhtyeen pakahduttavan teiniangstin ääriesimerkkiin ”Past, Present & Future”. Puurula on toki runollisempi ja lohdullisempi kuin Leiber-Stoller-parivaljakko. Vaikka hempeily ja draama tuntuvat välillä ylitsevuotavilta, esimerkkinä vaikkapa jopa painostava ”Kuilu”, albumi tarjoaa valoisia suvantoja kuitenkin riittävästi, myös lämmintä huumoria (”Yks vallankumous”), hittipotentiaalia myöten.

Omakustanteena julkaistua levyä saa käsittääkseni vain keravalaisesta Levyikkunasta – nyttemmin myös Levykauppa Äxästä.

Pekka

Kuulas: Kuupuutarha (KUULASCD1, 2016)

www.levyikkuna.fi

Retrokki kuuntelee: Merituuli ”Merituuli”, 2015

MerituuliNykypäivän folkpoppia kaupunkilaismaustein, mukana häivähdys vapaasti leijuvaa hippihenkeä.

”Myö ollaan musiikkia yhdessä tekevät kaksoissiskot Meri ja Tuuli Wallenius. Ollaa sävelletty ja sovitettu biisit levylle yhdessä ja MERITUULI-yhtyeen meininki perustuu myös meihin kahteen; kahteen kitaraan ja kaksiääniseen lauluun.”

Näin alkaa Merituuli-duon tai -yhtyeen – ”bändissä meijän kanssa soittaa 7 muuta muusikkoa” – levyn mukana tullut saatekirje. Merituulihan sai lentävän lähdön, eli koko sivun jutun Hesarissa joitain viikkoja sitten. Aikamoinen saavutus, kun ottaa vielä huomioon että tämä levy on omakustanne. Vertailukohdaksi Hesarissa mainitaan naapurimaan First Aid Kit, vaikka omiin korviini Merituuli ja levyn modernit folkpop-biisit kunnianhimoisine sovituksineen poikkeavat Söderbergin siskosten maanläheisemmästä ja countryyn kallellaan olevasta musiikista. Lauluäänet toki soivat yhteen ainakin yhtä hyvin.

On myös aika vaikea kuvitella, kuinka HS:n artikkelissa mainittu Simon & Garfunkel ja tarkkanäköinen, vahvalla kertosäkeellä jyvitetty tarinabiisi ”Homeward Bound” liittyy tähän levyyn. Sillä ”Merituulen” sävellykset leijailevat ja aika usein valssaavat vapaammin, paisuvat sovituksissa, sanoituksissa kuvataan ja unelmoidaan runollisella tasolla parisuhteista. No, onhan ”Merituulella” kappale ”Kotiin”, johon Hesarissakin viitataan.

Levyhyllyssä sijoittaisin Merituulen samaan luokkaan kuin Anna Puu ja Viitasen Piia. Merin ja Tuulen äänet soivat yhteen erinomaisesti. Vaikka sovitukset ovat välillä hyvinkin massiivisia (”Kuu”, ”Unta”), balanssi ja dynamiikka isojen taustojen ja kahden kauniin ja sointuvan lauluäänen välillä pelaa hyvin. Koska muoto ja toteutus ovat jo hyvin valmiita, sanoitusten pienetkin kiinnekohdat reaalielämään toisivat karheutta ja tarttumapintaa. Jo nyt hyvinkin tutustumisen arvoinen.

Pekka

Merituuli: Merituuli (Omakustanne MTICD001, 2015)

http://www.facebook.com/merituuliyhtye

 

Retrokki kuuntelee: Vellamo ”Koskenkylä”, 2015

VellamoYhtyeen kolmas albumi, sisällöltään ja tunnelmaltaan yhtä kotoinen kuin kaksi aiempaakin.

”Koskenkylä” on täysin irti ajasta ja paikasta, jopa maasta. Perusvire on toki folkissa, mutta Vellamon Pia Leinonen ja Joni Tiala sekä Janne Ylikorpi ja Timo Tikkamäki ovat sävyttäneet jokaisen biisin omaksi pieneksi, eri tavalla hiotuksi helmeksi. Vaikka kaikki sävellykset ja sanoitukset ovat yhtä lukuun ottamatta Pia Leinosen mielikuvituksen ja sävelkynän tuotetta, uskoisin, että sovituksiin on sekaantunut koko Vellamo-niminen kollektiivi. Edelleen uskon, että tästä syystä kappaleet ovat saaneet monipuolisen ilmiasun sähköisestä folkrockista akustiseen laulelmaan ja kansanlaulusta härmärockabillyyn (”Let’s Have a Ball Tonight”).

Mainittua folkrockia erityisen paljon edukseen edustava ”Ladies of the Village” laukkaa kevyesti kuin alkuaikojen Fairport Convention. Vaikka sähköä löytyy, tunnelma on seesteinen, hieman uhkaava, matka etenee joutuisasti vihreillä, sumuisilla nummilla. ”Sinä ajat” on mainitun kappaleen kotimainen vastine, erityishuomio rytmiryhmään: kuskin paikalla ovat Timo Tikkamäen kevyt mutta vetävä kosketus rumpuihin sekä Janne Ylikorven etukenoinen basso. Joni Tiala vetäisee kaikuisan soolon. Ajatonta!

Pia Leinosen laulussa on edelleen viehättävää ja vilpitöntä luonnonlasta, protestilaulumaisessa avauksessa ”Tule kanssani sisar” ehkä myös hieman uhmaa ja liehuvaa lippua. Suurimman järistyksen kuitenkin koin, kun sisäistin, että Leinonen todellakin on tehnyt yhdeksän levyn kymmenestä laulusta. Hieno saavutus!

Nimikappale ”Koskenkylä” kuulostaa kovin omakohtaiselta nuoruusmuistelulta, sisällöllinen serkku Anssi Kelan ”Mikan faijan BMW:lle”. Joni Tialan säveltämä ”Palmikko” akustisine toteutuksineen heivaa tyylin kansanmusiikkiin. Kauniit, filosofiset ja kohtalokkaatkin ”Elämä on hauras” sekä ”Hey Little Bird” juhlivat elämää ja hetkeen tarttumista; menisi kovin totiseksi jos irkkuhenkinen ”Let’s Have a Ball Tonight” ei heittäisi rockabilly-kantoja kattoon Joni Tialan räkäisen soolon vauhdittamana.

”Koskenkylässä” on jotain hippimäistä, kaavoista ja käytännöistä piittaamatonta. Niin sävellyksissä, tulkinnoissa kuin sanoituksissakin, joissa vuorottelevat suomi ja englanti. Leinonen ja Tiala toteuttavat samaa vapauden henkeä myös käytännössä: tällä hetkellä he kiertävät Yhdysvaltoja, soittavat kirjastoissa, kodeissa, baareissa, klubeilla – ihailtavan rohkeaa ja ennakkoluulotonta!

Pekka

Vellamo: Koskenkylä (Soiva Records SOICD05, 2015)

www.vellamomusic.com

 

Retrokki kuuntelee: Freija ”Liki”, 2015

Freija-LikiIskelmällisen folk-yhtyeen kolmas albumi, juhlistaa samalla kokoonpanon 10-vuotista olemassaoloa.

Olo Freijan musisoidessa on levollinen: ristiriitainen ja kavalakin maailma painuu taka-alalle, pehmeä ja perinteitä kunnioittava soitto ja laulu rauhoittavat ja elvyttävät. En yhtään ihmettelisi jos perin juurin suomalaisella musiikilla olisi jopa parantavia vaikutuksia, ainakin sielulle.

Musiikillisesti ”Liki” on äärimmäisen tasapainoinen. Sävellykset ja sanoitukset sekä tulkinnat täydentävät toisiaan. Yhtye – Maija Karhinen-Ilo (laulu, haitari, nokkahuilu), Arto Anttila (basso, sopraanosaksofoni, laulu), Matti Laitinen (kielisoittimet, laulu) ja Lassi Logrén (viulu, avainviulu, jouhikko, laulu) – on balanssissa sekin: Karhinen-Ilon äärimelodinen, pehmeä laulu saa vastinparin ja pontta esimerkiksi pariin puhkituttuun ralliin sävelletystä ja niitä mainiosti tuoreuttavasta instrumentaalikuviosta (”Väliaikainen”, ”Soittajapoika”).

Tunnustan sokean pisteeni, kun kyseessä on perinnetietoinen, koskettavan nostalginen ja iskelmällinen folk: Pihasoittajat. Samassa pisteessä operoi Freija, pienin poikkeuksin. Pihasoittajien musiikki kurotti toisaalla syvemmälle, se oli välillä lohduttomampaa. Toisessa ääripäässä olivat melkeinpä lapsenomaisen koskettavat melodiat ja sanoitukset. Freija tarjoaa tasaisempaa laatua.

Erityisesti haluan vielä mainita pääosin omaa sävel- ja sanatuotantoa olevat ”Lauluni” ja ”Miksen väsyisi”. Ne eivät lainkaan häpeä vuosikymmeniä suomalaisten sieluja koskettaneille klassikoille. Niille, jotka ovat tärkeä osa henkistä perintöämme.

Pekka

Freija: Liki (Capo Records CRCD-315, 2015)

www.freija.fi