Lauri & Satu ”Karnevaalit”, 2019

Viitisen vuotta sitten, arvostellessani Lauri Ankermanin ja Ankermenien perinnetietoisesti bluesvetoista ”Pimeään pihaan” -albumia, kysyin loppukaneettina ”mitä muuta Ankermanin piirongin laatikosta löytyy?”. Tuo kysymys juontui kiekon selkeästi bluespohjaisesta räimeestä erottuvasta ”Singaporen satamassa” -kupletista.

No, nyt Lauri on muusikkokaverinsa Sadun (Satu Lankinen) kera aukaissut tuon laatikon. Tuloksena on valloittava kokoelma omaa ja lainaa, kuplettia, folkkia, texmexiäkin: ”suomalaisen, angloamerikkalaisen ja eurooppalaisen musiikkiperinteen herkkuja”, kuten saatekirje kuvailee. Eli omaa ja lainattua, pääosin itse sanoitettua, hulvattomia kielikuvia, eksoottisia soittimia, kotikutoista vaan ei nukkavierua. Myös Laurin ja Sadun rehellisissä lauluäänissä on juuri sopivasti särmää.

Jostain syystä – eikä vähiten levyn kannen ansiota – mieleeni tulee Ronnie Lane ja hänen karavaaninsa sekä mainiot levyt ja laulut. Samanlaista maanläheistä kulkuriromantiikkaa, jota toteuttamaan käytetään tinapillejä, jouhikoita, nokkahuiluja, pyykkilautoja sun muita jokakodin huushollitarvikkeita. Niin ja Pogues tietysti, eikä vähiten ”Kallion joulusadun” vuoksi – eli ”Fairytale of New York” tuotuna koskettavasti karuille Kallion kaduille.

”Rommilaulu” on ”Rum and Coca-Cola” suomalaisittain, eli kuuppakaupalla rommia, unohdetaan Coca-Cola. Pete Townshendin ”Squeeze Box” on toki käännetty ja esitetty jo aikaisemminkin, asialla silloin Hector ja Freeman. Laurin & Sadun käsittelyssä ”Äidin hanuri” -nimen ja teeman saanut ralli toimii mainiosti omalla perverssillä tavallaan, kierosti ja hymyilyttävästi tai kierosti hymyilyttävästi. Alussa mainittu ”Singaporen satamassa” saa tällä levyllä merellistä jatkoa: Laurin säveltämät ja sanoittamat ”Lautalla Tallinnaan” ja ”Laivoja katsomaan” keinuvat risteily- ja matkakuumeen herättäjinä. Mielenkiintoinen on ZZ Top -laina trion ”Rough Boy” -biisistä, suomeksi ”Kova poika”. Kasarijytkeen sijasta kuulemme herkän akustisen balladin – aivan erinomainen veto!

Eksotiikkaa vaikkapa Incredible String Band -henkeen tuo ”Kannattiko lähteä” -teeman saanut traditionaali. Ja ”Karnevaalit loppuu” on tietty ”The Carnival Is Over”, tässä muodossaan ja sanoituksessaan haikea jäähyväislaulu. ”Karnevaalit” -albumin on tuottanut Esa Kuloniemi, muutamalla biisillä soittajanakin vieraileva näkemyksellinen konkari. Kokonaisuutena tasapainoinen, tunnelmiltaan värikäs ja vaihteleva, kaihoisa ja riehakas. Sellainen, kuin elämä itse. Täytyy vielä todeta, että vaikka yllä on korostetusti mainittu lainabiisejä, myös Laurin omat sävellykset ja sanoitukset – vaikkapa haikea ”Ikkuna” – toimivat tässä karavaanissa ja karnevaalissa loistavasti.

Pekka

Lauri & Satu: Karnevaalit (Turenki Records TurenkiCD-14200-76, 2019)

Mainokset

Hannu Kella & Timo Alakotila ”Mingled Years”, 2019

Tartun ahnaasti jokaiseen levyyn, jossa – missä ominaisuudessa tahansa – esiintyy pianisti Timo Alakotila. Duossa, kvartetissa, omissa nimissään, isommassa ensemblessä; soittajana, säveltäjänä, sovittajana. Hän on yksi niistä luottonimistä, jonka musiikista tiedän löytäväni iloa, lohtua, rauhaa, äärimmäistä melodisuutta ja näkemystä. Jotain, jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän.

Tällä albumilla Alakotila sekä harmonikkataitelija ja säveltäjä Hannu Kella katsovat pääasiassa taaksepäin, kummankin aiemmin toteuttamiin teatteri-, elokuva- ja tanssiteoksiin. Kuten saate sanoo, ””Mingled Years” sisältää laajan spektrin taiteilijoiden vanhempia ja uudempia sävellyksiä. Mukaan mahtuu myös pari varta vasten levylle sävellettyä kappaletta”. Muusikoiden mielestä oli sääli, että teoksiin sävellettyjä biisejä oli esitetty ainoastaan lavalla, niitä tallentamatta.

Vaikka kappaleilla on toisistaan hyvinkin poikkeavat historiansa, ne ovat silti uudelleen soitettuina ja sovitettuina yhtä puuta – hieno ja vaihteleva kokonaisuus instrumentaalista nykyfolkkia. Jaa niin, onhan siellä parissa biisissä mukana sanaton, ilmoissa liitelevä kuorokin. Kellan, Alakotilan ja kuoron lisäksi soittajina on iso joukko maan folk-eliittiä.

Kun sävellyksiä ja säveltäjiä vertaa, Kellan biiseissä on jännitettä, kierrettä ja kaarretta, kun taas Alakotila on hienovaraisempi ja hartaampikin melodikko. Toki kappaleiden alkuperäinen käyttötarkoituskin vaikuttaa. Alakotilan upea häävalssi ”Matrimonia” pehmentää Kellan pinkeää ”Lobo de Oro” -tangoa. Samoin Timo Alakotilan ja Anna-Mari Kähärän sovittama klassikko ”Lampaan polska” rauhoittaa Kellan kiihkeän ”Racerollerin” kierroksia. Kellan ”Minglewaltz” on tangon ja valssin riehakas rakkauslapsi, Alakotilan ”Kuma” äärettömän kaunis puupuhaltimien, harpun ja viulun kuorruttama tyyni, linnunlaulun kruunaama kesäpäivä.

Hieno kokoelma monipuolista, elokuvallistakin nykyfolkkia!

Pekka

Hannu Kella & Timo Alakotila: Mingled Years (Keino Production KPXCD001, 2019)

Johanna Iivanainen, Maria Kalaniemi, Mikko Iivanainen, Timo Alakotila ”Seimiyö”, 2018

”Esiinnyimme ensimmäisen kerran yhdessä jouluna 2017 kolmen Seimiyö-konsertin verran. Kahden duon yhdistelmä muodostui kuin itsestään kvartetiksi, ja löysimme yhteisen kielen välittömästi”, kuvaa teksti levyn kannessa.

Ja tuon yhteisen kielen kyllä kuulee! Enemmän kuin joulu, ”Seimiyön” musiikkia yhdistää täysin saumaton, täydellisesti yhteen sulautunut lauluäänten ja soitinten harmonia. Vaikka kyseessä on neljän, sekä omillaan että erilaisissa yhtyeissä meritoituneen säveltäjän ja muusikon kokoonpano, sointi on äärimmäisen yhtenäinen. Se tarkoittaa myös, että soitolla on tilaa ja varaa rönsyillä ja elää.

Mukana on joulun henkeä sekä muutaman perinteisen, suomalaisille tutun joululaulun, että parin tuontisävelmän verran. Enemmän itseäni kuitenkin kiehtoo Timo Alakotilan heleän pianon, Maria Kalaniemen pohdiskelevan haitarin, Mikko Iivanaisen akustisen näppäilyn ja Johanna Iivanaisen herkästä henkäyksestä kuulaaseen kirkkauteen ulottuvan laulun yhdistelmä. Se on kuin pehmeä samettipilvi, johon uppoutua: ajaton, paikaton, huoleton.

Mikko Iivanaisen säveltämä instrumentaali ”Blessings” sekä Alakotilan vastaava ”Valo” voisivat omasta puolestani toimia loppuelämää rikastavana soundträkkinä – ylittämätöntä, ylevää yhteissoittoa, ensimmäisessä jazzahtavia kaarteita, jälkimmäisessä sanatonta laulua. Johanna Iivanaisen ilmeikästä ja äärimelodista, tunnelmasta toiseen kuljettavaa ääntä olen ihaillut aina. Tällä albumilla ääneen pääsee myös Maria Kalaniemi, yhdessä ja lomittain Iivanaisen ja Kalaniemen laulu soi kauniisti, kaksikielisestikin. Kalaniemen ja Alakotilan yhteissoitto vakuutti jo ”Svalan”-levyllä: Alakotilan lennokas piano liitelee painovoimaa uhmaten, Kalaniemen maanläheinen haitari pitää helmasta kiinni. Hienovaraiset, instrumentaaliset sovituskuviot antavat myös tutuille kappaleille uutta nostetta (”Varpunen jouluaamuna”, ”Me käymme joulun viettohon”), perinne uudistuu.

Tällaisena minä haluan joululevyni.

Pekka

Johanna Iivanainen, Maria Kalaniemi, Mikko Iivanainen, Timo Alakotila: Seimiyö (Åkerö ÅKERÖCD19, 2018)

Retrokki kuuntelee: Janne Tapion Sisäinen Avaruus ”Janne Tapion Sisäinen Avaruus”, 2017

Ison Pinkin tallista kajahtaa jälleen – tai siis viime lokakuussa teki niin: Janne Tapio (laulu, kitara), Kimmo Vierimaa (rummut), Jani Matkala (kitara), Teemu Huopana (basso) sekä Jussi Suonikko (viulu, mandoliini) on Janne Tapion Sisäinen Avaruus ja toinen levynsä saman niminen. Kolme jäsenistä löytyy myös The Untogethers -poppoosta, Vierimaa vielä useammasta ryhmästä. Perhehommia siis.

Mediablurbissa lukee, että ”levyllä kuullaan puhdasta poppia, folkahtavan svengaavaa rockia, progressiivisia tulokulmia sekä iskelmähenkistä laulaja-lauluntekijä -osastoa”. Poppia edustavimmillaan ja tarttuvimmillaan on yksittäisenä raitanakin julkaistu ”Anni” – digisingleksi tuota kutsuvat. Mukavan melodinen ja rennosti rullaava tuo on, nimi antaa aavistuksen aiheesta.

Samanlaisia pieniä sympaattisia tarinoita tai sanaleikkejä ovat muutkin, suurta symboliikkaa tai maailmanselityksiä ei kuulla.

”Albumin sovitusten kantavana teemana oli alusta asti konstailematon yhtyesoitto”, kirjoitetaan. Sitähän tässä on, usein päällimmäisenä värittäjänä Suonikon viulu, tuossa mandoliini. Muotoihin valetut laulut kuitenkin rajoittavat sen kummempia instrumentaaliakrobatioita tai jammailuja. Musiikkia profiloi vahvasti Janne Tapion persoonallinen, erottuva lauluääni.

Kaikki biisit ovat Janne Tapion, poikkeuksena Pekka Strengin ”Metsästäjä” postuumisti julkaistulta, Strengin demoihin perustuvalta ”Unen maa” albumilta. Janne Tapion käsittelyssä biisi ja sen elävä, progemainen sovitus sooloineen kruunaa tämän lupaavan albumin.

Pekka

Janne Tapion Sisäinen Avaruus: Janne Tapion Sisäinen Avaruus (Iso Pinkki PINKCD 1, 2017)

Retrokki kuuntelee: Toivo Susi ”Yölaulu”, 2017

Jo muutaman vuoden takainen ”Suden aika”, Toivo Suden toinen albumi oli ehjä kokonaisuus. Laulaja-lauluntekijä ja yhtyeensä ammensivat kotimaisesta ja amerikkalaisestakin perinteestä: tuokiokuvia, tunnelmapaloja, sinua ja minua. Viimeistelty ja puleerattu levy, jolla tunnuttiin petaavan isompaakin menestystä.

”Yölaulua” Susi itse kuvailee näin: ”Kappaleet ovat eräänlainen kooste tapahtumista koko tähänastiselta uraltani ja albumi mukailee tyyliltään ensimmäistä ”Maailman selkäpuolella” -levyä.”. Eli seitsemän osin akustista, mukavasti rullaavaa laulua – tunnelmat vaihtelevat kepeydestä hyvinkin tummiin ajatuksiin (”Musta kaupunki”, sähköinen ”Vanha rauta”), lisäksi kaksi Suden nykyisen #74100-yhtyeen kanssa toteutettua biisiä.

Sanoituksellisesti kappaleet ovat viiltoja Suden elämästä, työstä valomiehenä ja keikkabussin kuskina (”Pyörivä orava”), suhteista (”Lähdenkö yksin”), elämänasenteesta yleensä (”Vapaa”) – sujuvissa teksteissä on pieniä, henkilökohtaisia kertomuksia, ei maailmaa syleileviä yleistyksiä. Sävellyksistä ja toteutuksista vedän kaaria Edu Kettuseen ja Malin veljeksiin. Suden kertojanääni on miellyttävä, tarvittaessa särmikäskin. ”Taas vaarallista ainetta” ja Free-yhtyeen ”Wishing Well” jakavat hyvin samantyyppisen kertosäkeen, varmaankin tahattomasti.

#74100-laumassa Susi muuttuu ärhäkämmäksi: kohtalokas ”Enkeli” rullaa sähköisesti, kiperä sähkiskuvio tikkaa taustalla. ”Majakka” on hidas, symbolisempi, jousilla tai sen tapaisilla dramatisoitu. Susi huutaa tuuleen, puhdistava päätös tälle välitilinpäätökselle. Yhtyelevyä odotan mielenkiinnolla.

Pekka

Toivo Susi: Yölaulu (Routa Levyt ROUTA003, 2017)

www.toivosusi.fi

Retrokki kuuntelee: Johanna Juhola ”Diivan jäljet”, 2017

Monessa kokoonpanossa aktiivinen harmonikkataiteilija (miksei harmonikko?) Johanna Juhola kuvailee itseään ja musiikkiaan nettisivuillaan näin: ”Johannan musiikki on fantasiatangoa, jossa yhdistyy tango nuevo, skandinaavinen kansanmusiikki ja elektroninen musiikki. Johannaa on arvosteluissa kutsuttu virtuoottiseksi harmonikkamusiikin uudistajaksi ja tangon kurittomaksi innovaattoriksi.”

Enpä tuota sen kummemmin kyseenalaista, kun hänen neljäs soololevynsä ”Diivan jäljet” soi ties kuinka monetta kertaa. Ehkä tämän levyn kohdalla ”elektroninen musiikki” on kuitenkin pienemmässä roolissa tai se on ainakin ujutettu taidokkaasti lähinnä sähköisiksi rytmeiksi – biiteiksi – musiikkikudokseen, sen orgaaniseksi osaksi, ei itsetarkoitukseksi. Säkkijärvenpolkkaa tämä kuitenkaan ei ole.

Tällä levyllä musiikista vastaavat yhdessä Johanna Juhola Trio ja Johanna Juhola Reaktori, eräänlainen Juhola big band siis. Instrumentaalista kiekkoa täydentävät Emma Salokoski sanattomalla laulullaan (sottiisi ”Tillsammans”), sekä nimikappaleen diivan tarinan kertovat räppäri Tommy Lindgren ja aina yhtä kaihoisa Yona. Pääosassa toki ovat Juholan harmonikat sekä pitkäaikaisen soittokumppaninsa Milla Viljamaan koskettimet.

Kaksi albumin kappaleista, ”Rauha” ja ”Neljän minuutin rakkaus” löytyvät aikaisempina versioina Juholan ja Milla Viljamaan duo-levyltä ”Tango Diary” (2013). Jälkimmäisessä on jazzahtavaa lattaridynamiikkaa, joka tuo mieleeni kitaristi Pat Methenyn keskikauden (”First Circle”).

Suosittelen kuuntelun lomassa lukemaan Juholan kuvaukset kustakin kappaleesta. Tekstit avaavat hyvin esimerkiksi hikistä ja jankkaavaakin ”Tango kolmessa erässä” -biisiä – painin ja tangon samankaltaisuuttahan tässä kuvaillaan! Tiukka ote vastustajasta, vääntöä ja kääntöä, puristusta ja ähellystä. Tämä ja ”Sadepäivä” rikkovat haastavuudellaan muuten hyvinkin melodista ja korvia hivelevää kuuntelukokemusta. Ne ovat se kirpeä siellä makean seassa – just hyviä, just hyvässä suhteessa.

Kuvittelen usean kappaleen maisemaksi rauhallisen kesäsunnuntaiaamun, auringonpaisteen, tuoksuvan ruohon (”Rauha”). Olisikohan tuon biisin taivaallinen ujellus muuten Hesarin Mari Koppisen arviossaan mainitsemaa kitaristi Roope Aarnion ”sähkökitaran vongutusta”? Minun korviini se kuulostaa syntikalta, enkä kyllä tuossa arviossa mainittua kitarasankaruutta löydä muualtakaan, edes ”Sadepäivän” rajusti jytisevästä ukkososuudesta. Olemmekohan kuunnelleet samaa levyä?

Vaikka harmonikka ja tango saattavat kuulostaa parivaljakolta, joka ei kummemmin innosta tekemään tuttavuutta, ”Diivan jäljet” vie yhdistelmän uusille urille. Kuuntele vaikkapa kevyesti keinuva ”Friends Online” vauhdikkaine kertosäkeineen. Tai huimasti svengaava ja melodisesti pastellisävyinen ”New Adventures in Candyland”. Juhola on soittotaidollisesti ylivertainen sortumatta tyhjään briljeeraukseen, sävellyksellisesti ja sovituksellisesti ennakkoluuloton ja näkemyksellinen, ehdottomasti.

Pekka

Johanna Juhola: Diivan jäljet – Shadow of a Diva (Johanna Juhola JJCD003, 2017)

Retrokki kuuntelee: Juha Kujanpää ”Niin kauas kuin siivet kantaa”, 2017

Joitain levyjä odottaa kauhun sekaisella jännityksellä: millaisissa liemissä tämä uusi onkaan keitetty? Tai: onkohan artisti löytänyt erilaisen vaihteen? Pahimmillaan: kuinka selitän parhain päin, jos en löydäkään levyltä elintärkeää kipinää?

Juha Kujanpään uutta, kolmatta albumia odotin juuri noissa tunnelmissa. Kyllä, todellakin jännitin artistin puolesta, sillä miehen kaksi edellistä instrumentaalilevyä ja varsinkin se ensimmäinen eli ”Kivenpyörittäjä” räjäytti potin. Tässä oli Pekka Pohjolan ja Anssi Tikanmäen veroinen näkijä ja tekijä, säveltäjä ja kosketinsoittaja, joka pystyi puristamaan järisyttävän hienon synteesin suomalaisesta kansanmusiikista, suuresta viihteestä ja rockistakin.

Rentoudun jo ensimmäisellä kuuntelukierroksella: ”Niin kauas kuin siivet kantaa” lunastaa lupaukset, moninkertaisesti.

Kujanpää tuntuu itsekin rentoutuneen. Biiseihin ei ole ollut pakko puristaa sitä viimeistä kierrettä, vaan välillä voi vain leijailla ja seurata maisemia yläilmoista (”Aurora”). Taivaallista stilika-kaartelua, stilikassa tyylittelee Timo Kämäräinen. Melodiassa on häivähdys itää vaikkapa Ryuichi Sakamoton hengessä.

Ja nyt kun Kämäräinen tuli mainittua, niin kehutaan lisää: avausbiisi ”Vuorikiipeilijä” on sellaista sähkökitaran riemuvoittoa, etten ole moista pitkään aikaan kuullut. Kämäräinen kiertelee ja kaartelee, kääntelee ja vääntelee, tiluttaakin. Alussa symbioosissa jousien kera, toisessa osassa uljaassa yksinäisyydessään. Kämäräisen sooloilua kuuntelen ihmetyksen vallassa ja rauhallisin mielin, sillä vaikka hän maalaisi itsensä kuinka kiperään nurkkaan tahansa, mies putoaa aina jaloilleen. Ehkä toistan itseäni, mutta kirjoitan taas: tällä hetkellä Suomen paras kitaristi. Tälläkin levyllä hänen roolinsa on kuuluva useassa kappaleessa, nimi voisi olla lihavalla, ei vain puolilihavalla.

Olisiko niin, että yksi syy albumin seesteiseen tunnelmaan on nimenomaan Kämäräinen: biiseissä on tilaa sooloille, ilmavia osuuksia joita ei ole puhkisävelletty. Kappaleet kuulostavat hämäävän yksinkertaisilta, muutamista fraaseista ja sävelkuvioista koostetuilta, hypnoottisiltakin. Se on samalla ero Anssi Tikanmäen musiikkiin: Tikanmäen sävellykset ovat kokonaisia, laulumaisempia. Ja sellaisina toki huimaavan hienoja. Tosin onhan tälläkin levyllä hienovarainen, vanhakantainen valssi, josta voisi hyvin tulla Kujanpään vastine Tikanmäen ”Aamu lakeuksilla” -klassikolle, eli tunteikas ”Hirvitalon valssi”. Joakim Berghällin saksofoni ja Teija Nikun hanuri viettävät 20-luvun salonkeihin. Ja siellähän Kämäräinenkin taas on, eleganttien jousikuvioiden koristelijana. Mennyt maailma. Samassa salongissa pyörähtelee ”Perhosvalssi”, samoin hanurein.

Toki mukana on muutama enemmän kansanmusiikkiin kallellaan olevaa polska, niissäkin omat persoonalliset piirteensä, esimerkiksi naksuttava sähkis.”Kumina” on puolestaan oivallinen osoitus Kujanpään näkemyksellisyydestä sovittajana: yksi ja sama sävellys sijoittuu ensin Suomeen, sitten Kreikkaan, sitten jonnekin Balkanille – sävel pysyy, soittimet ja maisemat vaihtuvat. ”Jää sulaa”, hieno ja vieno sävellys pianon, sähkökitaran ja jousiston varassa, rauha on täydellinen. Nimikappale on kaunis pianovetoinen jousien, huilun ja klarinetin koristelema balladi, tunnelmassa on samanlaista ajattomuutta kuin Staffan Schejan ja Björn J:son Lindhin ”Europa”-sarjan levyillä. Kun sävellyksen viimeiset pianosoinnut antautuvat hiljaisuuteen, mieli on sees.

Niin toivoisin Juha Kujanpään levyille samanlaista klassikko-statusta kuin Anssi Tikanmäen ”Maisemakuvia”-sarjalle. ”Kivenpyörittäjä”, ”Kultasiipi” ja tämä uusin ”Niin kauas kuin siivet kantaa” ovat sen arvoisia.

Pekka

Juha Kujanpää: Niin kauas kuin siivet kantaa (Eclipse Music ECD-201754, 2017)