• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 35 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Aapo Heinonen ”A Daydream Between Nightmares”, 2010, Suomi

 

heinonen-aapoHelsinkiläinen kosketinsoittaja-säveltäjä Aapo Heinonen kuuluu suomijatsin suuriin lupauksiin, joka on saanut tunnustusta sekä palkintojen että apurahojen muodossa. Kotimaan estradien ohella kaveri on päässyt esittelemään osaamistaan myös ulkomaan jazzympyröissä. Vuodenvaihteessa ilmestynyt ”A Daydream Between Nightmares” on Aapon ensimmäinen pitkäsoitto.

Keitsi kuuntelee:

Vaikka ”A Daydream Between Nightmares” on julkaistu Aapo Heinosen sooloalbumina, voisi se yhtä hyvin kulkea säännöllisesti keikkailevan Aapo Heinonen Quintetin nimissä. Pitkäaikainen yhteistyö Ville Vannemaan (altto- ja tenorisaksofoni), Pasi Toivasen (basso sähköllä ja ilman), Tomi Saikkosen (rummut) ja Veikki Virkajärven (kitara) kanssa on kypsynyt kollektiiviseksi kimppailmaisuksi, jolle kaikki viisi soittajaa antavat – yhdessä ja erikseen – ison palan itseään, paljon enemmän kuin Aapo on nuottipaperille kirjoittanut.

CD:n kansikuva tulkitsee onnistuneesti levyn musiikkia. Kovin on ilmavaa, hyväntuulista ja miellyttävää kuultavaa. Soittajana ja säveltäjänä Aapo Heinonen on mietiskelevä lyyrikko, jolle akustinen piano tuntuu olevan se ykkössoitin. Voisi helposti kuvitella, että omissa nimissään kulkevalla kiekolla hän olisi asemoinut itsensä parrasvalojen polttopisteeseen myös soolojen soittajana. Monista hienoista pianovedoista huolimatta yhtyeen solistisen ykköstykin rooli  lankeaa kuitenkin Ville Vannemaalle, jolta kuullaan teknisesti notkeaa, soinnillisesti täyteläistä, tunneskaalan ääripäitä uskottavasti kolkuttelevaa fonittelua kautta albumin.

Vaan mainiosti selviävät muutkin kundit leiviskästään. Yhtyeen yleissoundi on lämmin, leveä ja erinomaisesti balanssissa. Sovituksiin on uhrattu aikaa ja ajatusta. Kimppamelodiat / -teemat kulkevat luontevasti ja elämänmakuisesti. Kuulostaa ehkä kuluneelta, mutta soittamisen ilosta ja vahvasta vuorovaikutuksesta se on tämäkin äänidokumentti tehty. Lukuisien kuuntelukertojen myötä omaksi suosiikkibiisikseni on noussut seesteinen ja sielukas ”After the Funeral”, jolle povaan menestystä myös tuonpuoleisilla soittolistoilla.

”A Daydream Between Nightmares” on varsin onnistunut jazzlevy, josta nauttiakseen ei suinkaan tarvitse olla mikään jatsari Jumalan armosta. Sen kertoo Aapo Heinosen kotisivuilta plokattu suora lainauskin:

AHQ on viiden nuoren helsinkiläismuusikon muodostama jazzyhtye. Yhtyeen musiikki on helppoa kuunneltavaa myös jazziin perehtymättömille, mutta sisältää kaikenlaista hauskaa ja mielenkiintoista myös tähän musiikinlajiin syvemmälle sukeltaneille. Sävellyksistä löytyy monenlaisia vaikutteita modaalisen jazzin, bebopin ja fuusion kautta aina free-jazziin asti. Aapo Heinonen vastaa yhtyeen sävellyksistä, sovitukset tehdään yleensä yhteistyössä. Bändin lähitulevaisuuden suunnitelmissa on esiintyä klubeilla ja festivaaleilla niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.

Hyvältä kuulostaa. Ihan jo verbaalitasollakin.

Pekka kuuntelee – ja komppaa Keitsiä:

Vaikka en jazzia – zetalla tai teeässällä – kovin aktiivisesti seuraakaan, kaikki käsiin saamani kiekot kuitenkin mielenkiinnolla kuuntelen. Suomeksi: perkaan kirjaston jazzuutuudet, varsinkin kotimaiset, sillä musiikin ja ennen kaikkea soittajien taso on osoittautunut hillittömän kovaksi. Omaperäisyys ei aina loista ja tyydytään – tai ollaan pakotettuja – pyörimään valitun genren tutussa karsinassa, mutta helmiäkin löytyy. Tuolla asteikolla reittaan Aapo Heinosen kiekon suht korkealle, varsinkin soittajien taitojen ja erityisesti tiukaksi hitsautuneen yhteispelin ansiosta.

Kuten Keitsi yllä toteaa, kiekko voisi hyvin olla yhtyeen nimissä, siksi tasapuolista on kavereiden kontribuutio – aplodit Ville Vannemaalle ja kitaristi Virkajärvelle, jonka välillä kevyesti särötetystä, välillä kaiutetusta soundista erityisesti nautin.

Etsin pitkään levyn punaista lankaa. 70-luvun alkupuolen fuusiota? Jazzrockfunkia? Litejazzia a la Groove FM? Ehkä se kuitenkin on tuo ”helppoa kuunneltavaa jazziin perehtymättömille” – vaikka pidänkin lausahdusta vähän musiikin arvoa alentavana. Toki musaa voi kuunnella kevyenä taustajazzinakin, siksi vetäviä, melodisia ja helposti sulavia teemoja Heinonen on säveltänyt. Itse löydän biiseistä kuitenkin paljon makoisaa pureskeltavaa, ja muistumia muista suosikeista. Spyrogyra, David Sanborn, Staffan Scheja, Pat Metheny – parhaita A-luokan referenssejä siis, ei pelkkää lientä vaan on mukana myös sattumia! Esimerkiksi nimibiisin loppupuolen pianon ja fonin vähän pelimannihenkinen teemanpoikanen, ja onhan noita muitakin.

Oma suosikkini voisi olla nimikappaleen lisäksi ”Snow in July” – melodinen teema, ensin heleällä kitaralla, sitten koko ensemblen voimin. Biisi hiipuu, fonisoolo sytyttää sen uudelleen, vauhti kiihtyy, muutama riitasointu, irtonaisia fraaseja kitaralla ja pianolla. Heinosen koskettimet poimivat melodiaa, noukkivat mukaan basson ja rummut – lopussa liidellään vähän Pat Methenyn viitoittamalla kartalla. Olisiko tähän sopinut taustalle korkealla ujeltava sanaton laulu? Muutamaan muuhunkin kohtaan olisin ehkä kaivannut sitä ylimääräistä, yllättävää tekijää, joka olisi lopullisesti nostanut musiikin lentoon ja loksauttanut leuan, mutta oikein hyvä näinkin!

Aapo Heinonen ”A Daydream Between Nightmares”, Presence PRECD-022, 2010.

Aapo Heinosen kotisivut (mukana biisinäytteitä) löydät täältä: http://www.myspace.com/aapoheinonen

Ja levyn voi tilata esimerkiksi täältä: http://www.runningmoose.fi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: