• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 40 muun seuraajan joukkoon

Keitsi kuuntelee: Barre Phillips ”Call Me When You Get There”, 1984, USA

 

Tämä kuuluu albumeihin, joista ajattelin sovinnolla luopua. Free jazz kun ei ole sitä ihan ominta musiikkia minulle. Koskapa pystybassoa soittava Barre Phillips on kuitenkin mukana monella arvostamallani kiekolla, päätin antaa äijälle vielä tilaisuuden ankkuroitua levyhyllyyni.

Vuonna 1934 San Franciscossa syntyneen, Eurooppaan 1960-luvun jälkipuoliskolla muuttaneen ja nykyisin kai Etelä-Ranskassa asustavan Barre Phillipsin diskografia ei voi olla herättämättä kunnioitusta. Useiden soolo- ja duokiekkojen ohella  mies on osallistunut lukemattomiin muihin levytysprojekteihin. Minulle ehkä läheisimpiä ovat kimppahommat brittifonisti / -multi-instrumentalisti John Surmanin kanssa, eritoten  aivan 1970-luvun alussa Dawn-merkille tehdyt The Trio -tallenteet (Surman, Phillips ja rumpali Stu Martin). Ja olipa mies mukana myös syksyllä 1969 purkitetulla Gongin esikoisalbumilla ”Magick Brother”.

Mitä odottaa basistin soolokiekolta, jolla ei ole mukana ensimmäistäkään apusoittajaa tai -soitinta? Tiedä häntä, mutta haastavalta tuo kuulostaa kuuntelijan – taatusti myös artistin -kannalta arvioituna. Let’s hear…

Selvän teki, ei muuta kuin kiekko takaisin hyllyyn, jonnekin sinne Pentanglen ja Pink Floydin väliin. Pidän kuulemastani, ainakin tällaisessa löylyjen jälkeisessä  ’ambient-olotilassa’.

Ei ”Call Me When You Get There” mitenkään päällekäyvän ’free’ ole. Riitasointisten sävelvyöryjen sijaan tarjolla on hyvinkin seesteistä, harmonista ja vähäeleistä soitantaa. Phillips panee bassonsa elämään sekä jousella että ilman. Myös otelaudan koko skaala tulee hyödynettyä täysillä, alapään matalista murinoista ylärekisterin viuluimitaatioihin. Minkäänlaista itsetarkoituksellista virtuoositeettibriljeerausta en Phillipsin soitossa kuule.

Paikannimistä koostuva kahdeksan biisin kokonaisuus on  matka artistin sielunmaisemiin. Välillä mennään vauhdilla, välillä hyvinkin rauhallisesti, aistit koko ajan avoinna.  Tunnelmat, tempot ja sävel- / soitinkieli vaihtelevat reissun edetessä, samoin fiilikset kuuntelukertojen karttuessa. Tylsää ei taipaleella ole missään vaiheessa.

Vaikka levykotelon takakanteen on piirretty kartta avuksi matkaajalle, olen edelleenkin aika lailla eksyksissä. Päätepisteeksi merkityn Brewstertownin sijaan kun päädyn aina mökille Joutsaan.

No, jokaisella meistä on sielun navigaattorissa hieman eri koordinaatit…

Kaikkien jazz-diggareiden tuntemalla saksalaisella ECM-levymerkillä (ECM 1257) 1984 julkaistu ”Call Me When You Get There” on järjestyksessä seitsemäs Barre Phillipsin sooloalbumi. Levyn saatavuudesta CD-formaatissa en ole lainkaan varma.

Phillipsin bion löydät täältä http://www.allmusic.com/artist/barre-phillips-p9413/biography, diskografian täältä http://mysite.verizon.net/vze8f4kf/phillips.htm.

Mainokset