Keitsi muistelee: John Mayall’s Bluesbreakers ”Crusade”, 1967, Englanti

Loppuvuodesta 1967 uutena ostettu ”Crusade” on kohtuullisen laajaksi kasvaneen (kohtuuttoman paljon tilaa vieväksi paisuneen, sanoisi rakas siippani) levykokoelmani ehdottomia peruskiviä, oman musiikillisen kehitystarinani  siemenviljaa. Niin tavattoman paljon levyyn liittyy voimakkaita nostalgisia tuntemuksia. Toisaalta juuri nyt sillä on myös tuoretta särmää.

Tarve kirjoittaa John Mayall’s Bluesbreakersin ”Crusade” -levystä syntyi aivan sattumalta. Eräs tuttu tyyppi kun sattui kysymään, josko nurkistani löytyisi ylimääräistä kappaletta Rolling Stonesin ”Exile on Main St.” -tuplasta. Kyllä löytyi, itse asiassa peräti kaksin kappalein.

Koska tunnen kaverin intohimoisena nimmareiden metsästäjänä, en malttanut olla kysymättä, josko Rollarit olisivat tulossa salaa Suomeen. Eivät ole, mutta vuosina 1969 – 1974 bändissä toista kitaraa soittanut Mick Taylor kylläkin. Siitä lisää tuonnempana.

Kultsalta se alkoi…

Ensin mennään kuitenkin syksyyn 1967, tarkemmin sanottuna lokakuun 9. päivän iltaan. Niin monen ikätoverini tavoin olin minäkin hurahtanut bluesiin vain kuukausia aiemmin. Muddy Watersit, John Lee Hookerit, B.B. Kingit ynnä muut alan mustat mestarit olivat minulle vielä tuiki tuntemattomia suuruuksia. Sitä vastoin John Mayallin Eric Clapton ja Peter Green -kiekot pyörivät halvassa Garrard-skraitassani harva se päivä, ehkä useamminkin.

Odotukset olivat valtavat, kun elämäni ensimmäinen konserttielämys Helsingin maineikkaalla Kulttuuritalolla oli alkamassa, illan tähtenä brittibluesin tuolloin jo keski-ikäinen ristiretkeläinen John Mayall kera Bluesbreakers -yhtyeensä. Lämmittelijän roolissa soulia veivannut Geno Washington Ram Jam Band ei jaksanut innostaa juuri ketään.

Kun Mayall porukoineen saapui vihdoin estradille, oli yllätys melkoinen. Mitä ihmettä, missä on ”A Hard Road” -albumin kannesta tuttu tumma kikkarapää Peter Green? Ja kuka kumma on tuo pitkä enkelikasvoinen blondi kaulassaan Gibson Les Paul? Voi Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, onko minua ja lukemattomia muista aloittelevia kellarikitaristeja petetty pahemman kerran?

No ei, sillä tuolloin vasta 18-vuotias, aiemmin The Gods -ryhmässä satunnaisesti kitaroinut Mick Taylor oli liittynyt Mayallin bändiin vasta kesäkuussa. Eikä syyskuussa Englannissa julkaistu uunituore ”Crusade”-pitkäsoitto ollut vielä tuttu Suomessa, mahtoiko edes löytyä täkäläisten musiikkiliikkeiden levylaareista.

Konsertin biisijärjestyksestä minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa. Sen olen kuitenkin tallentanut lähtemättömästi muistoihini, kuinka Taylor löi heti kättelyssä jauhot suuhun kaikille epäileville tuomaksille. Siinä ja sillä hetkellä hän oli meille maailman ylivoimainen ykköskitaristi…

Kun konsertin jälkeen kävelin yössä kohti Mäkelänkadun bussipysäkkiä, muistan olleeni suunnattoman onnellinen. Olin kokenut ja löytänyt jotakin suurta sellaista, josta halusin välittömästi oppia lisää, päästä osalliseksi. Tiesin ja tunsin täysillä, että juuri blues oli minun musiikkiani. Ja on sitä yhä edelleenkin!

Heti kohta konsertin jälkeen tuli tuo ”Crusade”:kin sitten hankittua. Vaikka lokakuinen lavaelämys oli ollut niin valtaisa, upposivat samojen biisien jo heinäkuussa taltioidut studioversiotkin täysillä. Mayallin ja Taylorin ohella bändin muonavahvuuteen kuuluivat tuolloin rumpali Keef Hartley ja basisti John McVie, vahvistettuna fonisteilla Chris Mercer ja Rip Kant. Tosin Kultsalla McVien oli jo korvannut Paul Williams, Kantin Dick Heckstall-Smith. Mayallin porukoissa kun tuo miehistön vaihtuvuus on aina ollut poikkeuksellisen suurta.

Kiekon aloittaa tarttuvaan kitarariffiin perustuva ”Oh, Pretty Woman”, joka löysi pian tiensä monen meikäläisbändinkin biisilistalle.  Vastaavasti kääntöpuolen loppuun sijoitettu Sonny Boy Williamsonin munnariklassikko ”Checking Up on My Baby” kuului suomibluesin pioneereihin lukeutuvan Hojas Blues Bandin vakio-ohjelmistoon aivan alkuajoista lähtien.

Levyn kaksi kitarainstrumentaalia, Freddy Kingin ”Driving Sideways” ja omaa tuotantoa oleva ”Snowy Wood” toimivat ’guitar lover’ -porukalle kohdistettuina statementteina siitä, että John Mayall on löytänyt lahjakkaan, vieläpä huomattavan omaleimaisen seuraajan Eric ”Slowhand” Claptonille ja Fleetwood Macia perustamaan lähteneelle Peter Greenille.

Suurimmat suosikkini löytyvät kuitenkin vahvatunnelmaisista, upeita sooloja ja väkeviä puhallinsovituksia viljelevistä slovareista, joita mukana on useampikin. Taitaa sydäntäsärkevä molliblues”Tears in My Eyes” olla niistä se rakkain.

Armastan ja arvostan tätä levyä suuresti. Ja kuitenkin se on vasta alkuaskeleita John Mayallin tinkimättömällä, myös rohkealla ristiretkellä bluesin ja muun samanhenkisen musiikin puolesta. Aikamoinen äijä tuo vuonna 1933 Manchesterin kupeessa syntynyt entinen mainosgraafikko ja Korean sodan veteraani…

John Mayallin uraa olen seurannut melko tarkoin aina ensikuulemasta lähtien. Sitä vastoin Mick Tayloriin menetin suurimman mielenkiintoni siinä vaiheessa, kun hän liittyi Rollareihin Brian Jones -vainaata paikkaamaan. Vähän tuntuivat kundin kyvyt menevän hukkaan noissa pintabändikuvioissa.

Kaverin myöhäisemmistä tekemisistä olen oikeastaan noteerannut vain vierailun Keef  Hartley Bandin ”The Battle of North West Six” -pitkäsoitolla (1970), loistosoolon Mayallin ”Back to the Roots” -tuplan ”Marriage Madness” -biisissä (1971), pistäytymiset Pierre Moerlen’s Gongin albumeilla ”Expresso II” (1978) ja ”Downwind” (1979) sekä ’special guest star’ -roolin kokkolalaisen Wentus Blues Bandin 20-vuotisjuhlakonsertissa  2006. Aika vaatimaton on saldoni, jos otetaan huomioon kaikki Mickin tekemiset.

…ja Virgin Oilissa jatkuu!

Ystäväni ”Exile on Main St.” -noudon yhteydessä minulle vasta valkeni, että Mick Taylor esiintyy Ben Waters Bandin kanssa Helsingissä 29. syyskuuta. Kyse on Virgin Oil -ravintolan järjestämästä juhlakonsertista Rollareiden 50-vuotisen olemassaolon kunniaksi. Tarkempaa tietoa tapahtumasta voit lukea vaikkapa täältä  http://www.rytmi.com/50-vuotiaita-rollareita-juhlitaan-virgin-oilissa-mukana-itse-mick-taylor-14506/. Nähdään siellä 🙂

Mick Taylorista kiinnostuneen kannattaa tsekata myös http://www.micktaylor.net/, jonka yksityiskohtainen MT Timeline on pirun mielenkiintoista luettavaa. Ja tässä vielä tuore haastattelu suomeksi http://www.mtv3.fi/uutiset/kulttuuri.shtml/2012/09/1620914/mick-taylor-rolling-stones-oli-parhaimmillaan-1973.

John Mayallista on infoa netti pullollaan. Tästä on kuitenkin hyvä alkaa http://www.johnmayall.com/. Ja lopuksi vielä äänilinkki ”Crusade”:n ja ”Tears in My Eyes”:in pariin http://www.youtube.com/watch?v=OtYt4gulzfI.

John Mayall’s Bluesbreakers ”Crusade”, Decca SKL 4890, Englanti, 1967

Kiekko ilmestyi myös monona tunnuksella LK 4890. Jenkeissä ”Crusade” julkaistiin London-merkillä, katalookinumerolla PS 529 (stereo) / LL 3529 (mono). Uusintapainoksia ja -julkaisuja löytyy vinyylinä pilvin pimein. Myös remasteroituja CD-versioita on olemassa useampia,  joissakin bonusmatskuna sekä sinkku ”Suspicions Part 1 & 2” että varhaisempaa pre-Taylor tavaraa.

Tässä vielä arvostettu asiantuntija-arvio albumista, ilman kirjoittajan henkilökohtaista nostalgiavuodatusta http://www.allmusic.com/album/crusade-mw0000193030.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: