• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 35 muun seuraajan joukkoon

Pekka kuuntelee: Pete Townshend “Who Came First”, 1972

townshendKiihkeä pop-elämä, sisäinen palo taiteelliseen kehittymiseen, itsensä etsiminen, loputtomat kiertueet – itselleni Pete Townshend edustaa prototyyppiä herkästä, kunnianhimoisesta ja huippulahjakkaasta, samalla ristiriitojen repimästä rock-taiteilijasta. Hänen tuotoksensa ovat olleet vähintäänkin mielenkiintoisia, usein uusia uria aukovia, joskus vallankumouksellisia.

Vuodet 1967 ja 1968 olivat The Whon kannalta merkittäviä.

Kesäkuussa 1967 yhtyeen raivoisa esiintyminen Monterey Pop -festivaaleilla hätkähdytti amerikkalaiset, samalla bändi vakiinnutti asemansa yhtenä konserttien suurimmista vetonauloista. Joulukuussa ilmestyi The Who Sell Out, eräs rock-historian ensimmäisiä konseptialbumeita. Vuoden 1967 lopussa Townshend tutustui entisen opiskelukaverinsa innostamana intialaiseen mystikkoon Meher Babaan ja hänen opetuksiinsa – ja menetti kiinnostuksensa psykedeelisiin huumeisiin.

Mietin Pete Townshendin musiikillista kehityskaarta.

Vuoden 1966 A Quick One – varsinkin sen monipolvinen nimibiisi – esittelivät kunnianhimoisen, pop-perinteeseen uusia sävyjä puhaltavan bändin. Ja vielä seuraavana vuonna 1967 sävellyksissä oli kiihkoa, intohimoa ja raivokkuutta: The Who Sell Out puski dynaamisesti, kekseliäästi, pop-taiteellisesti, ehkä näsäviisaastikin – täydellinen hippiajan tuote.

Entä sitten?

Maalasiko Townshend itsensä nurkkaan? Tarvitsiko hän uutta virtaa uusiin juoniin? Aika oli joka tapauksessa otollinen Meher Baban kaltaisille guruille ja heidän opeilleen. Townshend vaikuttui totaalisesti Meher Babasta henkilönä sekä hänen universaalista, luvalla sanoen osin aika naivistakin sanomastaan. Sinäkin nimittäin tiedät yhden Meher Baban opetuksista. ”Dont’ worry, be happy” – Bobby McFerrinin yhteen aikaan kaikkialla soinut ja ärsyttänytkin hokema on peräisin Meher Babalta.

Legendan mukaan Meher Baba vaikeni vuodesta 1925 vuoteen 1969 – kuolemaansa – saakka. Kommunikointi tapahtui käsimerkein ja aakkoslaudan avulla. Myös muutama muu englantilainen muusikko vaikuttui Meher Baban opeista, mm. Small Faces / Faces -yhtyeen Ronnie Lane, sekä laulaja-lauluntekijä Billy Nicholls, Townshendin ystäviä hänkin. Meher Baba matkusteli länsimaissa, lisäksi opetuslapset kävivät hänen luonaan Intiassa. Baban sympaattisesta musiikkimausta kertovat hänen kaksi suosikkikappalettaan: Jim Reeves -hitti There’s a Heartache Following Me sekä Cole Porter -klassikko Begin the Beguine.

Sielunhoitoa

Meher Baba oli juuri sitä, mitä Townshend tuolloin – 1968 – tarvitsi.  Meher Baban (joka nimitti itseään Avatariksi, jumalolennoksi) opetukset innoittivat Towshendia luomaan tarinan Tommy-nimisestä kuurosta, mykästä ja sokeasta pojasta – rock-ooppera Tommy on omistettu mystikolle. Tommy on kiistatta Townshendin huippusaavutus, jota allekirjoittanut on kuunnellut tiiviisti sen ilmestymisestä lähtien. Sen jälkeen kaikki muu on kuulostanut poikkeustapauksia lukuun ottamatta hyvin hyvin vaatimattomalta… Tommy on enemmän kuin oman juttunsa arvoinen, joten ei siitä sen enempää.

Meher Baban vaikutus jatkui myös Tommyn jälkeen, ensin epäonnisella Lifehouse-projektilla (jolle Townshend alun perin sävelsi myöhemmin Who’s Next -albumilla julkaistun Baba O’Riley -biisin – Baba on siis Meher Baba, Riley on Terry Riley), sekä myöhemminkin yksittäisillä kappaleilla.  Myös Townshendin yksityiselämässä Meher Baban vaikutus tuntuu edelleen.

Townshendin omistautuminen Meher Baballe konkretisoitui kolmella hyväntekeväisyysalbumilla (Happy Birthday (1970), I Am (1972), With Love (1976)) – Townshend äänitti albumit kotistudiossaan. Mukana oli myös mm. Ronnie Lanen sekä Michael Da Costan (englantilainen alakulttuurin seikkailija ja runoilija) kappaleita / esityksiä. Näiden pienipainoksisten (ja nyt äärimmäisen harvinaisten kiekkojen) laajemman bootleggauksen estämiseksi osa kappaleista julkaistiin vuonna 1972 Townshendin ensimmäisenä sooloalbumina Who Came First.

Vielä muutama sana miehen kotistudiosta ja kuuluisista demoista, joita on julkaistu esimerkiksi Scoop-sarjana. Demot paljastavat Whon täysin Townshendin luomukseksi – vaikka Who-biisien demot ovatkin soitannollisesti kalpeita lopullisten versioiden rinnalla, muodot ovat kuitenkin yksi yhteen: vakuuttava osoitus Townshendin visionäärisyydestä.

Nyt siis itse asiaan

Levyn kuuntelu jäi aikoinaan aika vähälle: harrastus oli aktiivisimmillaan ja kuunneltavaa paljon. Muistikuvani mukaan musiikki oli rauhallista, akustisvoittoista. Biiseistä muistin vain vakuuttavan Pure And Easy -avauskappaleen: rauhoittava, tyyni – tekijä tuntui löytäneen itsensä.

Tunne on edelleen sama, vaikka biisi osoittautuukin sähköisemmäksi ja dynaamisemmaksi kuin muistini antoi ymmärtää. Kuuntelen kappaletta yhä uudelleen ja uudelleen: harvinaisen täysipainoinen ja viimeistelty sävellys. Ei ehkä the Wholle tyypillinen rymistelevä hittisingle, jossa olisi lisäksi konserttikansaa laulattava kertosäe, vaan älyllinen ja pohdiskeleva. Townshendin ohut, korkea mutta sävykäs ja jotenkin inhimillisen paljas lauluääni sopii biisiin erinomaisesti.

Sitten tulee kitarasoolon paikka – mutta sooloa ei tule! Sen sijaan erinomainen ”middle eight” (onkos tällä suomenkielistä nimeä vai vaivaako tilapäinen muistikatko…?), sen jälkeen yhtä nuottia toistava soolo sekä venytetty, Whomainen loppu taputuksineen.

Ronnie Lanen Evolution jolkottelee maanläheisesti, akustisesti. Townshendin soolo on simppeli, mutta eihän mies milloinkaan ole ollut mikään mestarinyplääjä, vaan voimasointujen myllyttäjä. Evolution on levytetty nimellä Stone myös ensimmäiselle Faces-kiekolle sekä Lanen toiselle soololevylle.

Forevers No Time At All on Billy Nichollsin säveltämä ja laulama. Biisillä ei ole mitään tekemistä Townshendin kanssa, mies ei ole mukana edes soittajana, vaan instrumenttipuolen hoitavat Nicholls itse sekä Caleb Quaye (Hookfoot, Elton John) – Meher Baban oppilas hänkin. Quayen soitto on suoraan Stones-oppikirjasta.

Ja tähän väliin info-pläjäys, jonka ehkä tiesitkin: Nichollsin teini-iässä tekemä Would You Believe -sooloalbumi (Immediate) kuuluu alkuperäisenä vinyylinä keräilyharvinaisuuksiin. Nicholls on soittanut myöhemminkin Townshendin taustabändissä.

Ykköspuolen päättää Nothing Is Everything (Let’s See Action) – Lifehouse-biisi, myöhemmin Who-single. Simppeli, kertosäevetoinen ralli, todella lähellä lopullista singlejulkaisua Townshendin Daltreymaista laulurutistusta myöten. Toki Moonin äkkipikaiset rumpupyrähdykset puuttuvat.

Tätä et CD:ltä löydä: kakkospuoli!

Kakkospuolen avaava keskitempoinen Time Is Passing sisältää country-vaikutteita ja irlantilaisia sävyjä. Kirkas syntikka muistuttaa huilua tai tinapilliä, instrumentaaliväliosassa sähköpiano pimputtaa ja steelkitara laulaa. Kertosäkeessä Townshendin ääni puristuu Daltreymaiseen ärhäkkyyteen. There’s a Heartache Following Me – se Jim Reevesin jättihitti vaan ei hänen säveltämänsä – alkaa yksinäisen Eel Pie -cowboyn kaihoisalla laululla ja akustisella kitaralla. Pikkuhiljaa mukaan hiipii sähköpiano – ja taitaapa takavasemmalla kuulua tavallinenkin piano, honky tonk -moodissa.

Sheraton Gibson -biisin Townshend mainitsee kappaleeksi, jossa hän ensimmäistä kertaa käyttää syntetisaattoria – ulvahdukset kuulostavat kovin Tommymaisilta. Hotellissa sävelletty, koti-ikävästä kertova laulu voisi olla vaikka James Taylorin balladikynästä. Levyn kakkospuoli on kokonaisuutena erittäin rauhallinen, niin myös Maud Kennedyn runoon sävelletty Content. Townshend kirjoittaa levyn kannessa itseironisesti laulavansa biisin kuten Vera Lynn – englantilainen 40-50-lukujen suosikkilaulajatar!

Sitten päätösbiisi, Parvardigar. Kuten nimi kertoo, inspiraatiota on haettu Meher Babalta. Sävellyksellisesti kuulen kappaleessa yhtäläisyyttä Tommyyn: tarina, joka on ehkä puoliväkisinkin pitänyt muokata melodiaksi. Biisi poikkeaa teatraalisuutensa (ja pituutensa: 6.43) vuoksi muista albumin kappaleista. Akustiset kitarat, pianot, Townshendin laulu pinnassa, syntikka piipittää taustalla, puolivälissä mukaan tulevat rummut. Upea biisi, joka olisi sopinut mainiosti Tommylle!

Who Came First ei ehkä mullistanut maata, mutta oli selkeä, tyyni suvanto Townshendin uralla. Levy on kiehtonut muitakin Who- ja Townshend-diggareita, se on julkaistu vinyyliversion lisäksi ainakin kaksi kertaa CD:llä runsain bonusmateriaalein. Varsinkin Rykodiscin julkaisema CD-kansio on varsin hieno: Ira Robbinsin (Trouser Press) mainio taustoitus, biisien sanat, sekä Townshendin itsensä kirjoittama artikkeli Meher Babasta – se julkaistiin alun perin vuonna 1970 Rolling Stones -lehdessä.

Who Came Firstin eri versioita voit tihruta vaikkapa täällä: http://www.thewho.info/PTAlbums.htm. Ja jos olet tämän jutun jaksanut lukea, www.thewho.net lienee sinulle jo tuttu, varsinkin jos olet soittaja.

Pete Townshend: Who Came First UK-painos Track 2408 201, Saksa-painos Polydor 2485208, USA-painos Decca DL7-9189 sekä MCA-2026.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: