Pekka kuuntelee: Dion ”Dion”, 1968

 

dionKoskapa Retrokin ”esipuheessa” mainitaan monipuolisuus, pitää lupaus toteuttaa! Eikä mitenkään vastentahtoisesti, sillä omissa soittimissa on tälläkin viikolla pyörinyt kaikkea mahdollista irkkufolkista johnny cashiin, Rocket Recordsin uudelleenjulkaisuista (Yellow, Popmestarit, Tuulia Törmä, Session, Unisono – kiitos Tikkurilan kirjaston) viime vuoden rummutettuihin uutuuksiin (John Grant, Autumn Defense…). Ja sitten tämä Dion.

Dion (DiMucci), New Yorkin Bronxin katujen ja kadunkulmien kasvatti on tehnyt pitkän päivätyön. 50-luvun Dion & Belmonts -yhtyeen doowopista ja teinipopista soolohitteihin (mm. ”Ruby Baby”), 70-luvun alun laulaja-lauluntekijänlevyistä Phil Spectorin kautta hengelliseen musiikkiin, katu-uskottavuutta tavoittelevasta rockista muutaman vuoden takaiseen blueskiekkoon. Väliin on mahtunut myös useamman vuoden heroiiniriippuvuus ja pari Dion & Belmontsin paluuyritystä. Miehen kaikkea tekemistä – alkuvuosien teinihuuman jälkeen ja ainakin niitä lättyjä joita olen kuullut – on yhdistänyt etsiminen, sielukkuus ja rehellisyys.

Noihin määreisiin sopii myös ”Dion”, Laurie-merkillä 1968 ilmestynyt kiekko. Samalle merkille syntyivät rapiat kymmenen vuotta aikaisemmin myös Dion & Belmontsien suuret hitit. Belmontsien jälkeen Dion aloitteli sooloartistina Columbialla, mutta parin hitin jälkeen yhtiön kiinnostus hiipui. Samalla ympäröivä maailma ja musiikki menivät menojaan ja jättivät mennyttä aikaa edustavan Dionin huumehelvettiinsä.

Mihin maailma olikaan menossa?

”Dion” oli siis miehen paluu Laurielle. Albumi tekaistiin nopeasti sen jälkeen, kun Robert Kennedyn murhan jälkeen julkaistu ”Abraham, Martin And John” -biisi muodostui hitiksi – ja vuosien kuluessa standardiksi. Dionin oman kertoman mukaan levylle päätyi kokoelma lauluja, joita hän esitti folkklubeissa, samoissa ympyröissä pyörivät mm. Tim Hardin, Richie Havens ja John Sebastian. Niinpä levyltä löytyy biisejä aikalaisilta, esimerkiksi Fred Neililtä, Joni Mitchelliltä ja Leonard Cohenilta, setti täydentyy miehen omilla folkeilla. Dion äänitti oman osuutensa, laulun ja kitaran parissa päivässä. Sen jälkeen ruoriin tarttuivat sovittaja ja tuottaja.

Ja mitä tapahtui? Nykyään klassikoiksi muodostuneet kappaleet, esimerkiksi ”Everybody’s Talkin’”, ”Both Sides Now” ja ”Sisters of Mercy” kuorrutettiin, jopa imellytettiin, jousilla, huilulla, harpulla, trumpetilla…Mutta vaikka biisien yksinkertainen kauneus on osin peittynyt, sovitukset antavat myös kiehtovan lisäulottuvuuden Dionin vahvalle ja sävykkäälle äänelle. Musiikissa – sekä kappaleissa että ilmavissa sovituksissa – on hakemisen ja mietiskelyn ilmapiiri.

Levyn ehkä yllättävin ja samalla mielenkiintoisin biisivalinta on ”Purple Haze” – juu, se Hendrixin bravuuri. Ei pullistelua, ei liioittelua, vaan nöyrä ja harraskin tulkinta.

CD-uudelleenjulkaisun vihkosessa vihjaillaan, että tämä kiekko nousisi kokonaisuutena ja osin juuri sovitusten takia peräti Love-yhteen ”Forever Changes” -klassikon luokkaan. Tuota nimenomaista kiekkoa edestakaisin ja eri versioina lukemattomia kertoja tahkonneena olen kyllä eri mieltä.

Perusasiat kunniaan!

Merkittävä tämä levy kuitenkin on sikäli, että sen avulla Dion jätti taakseen doowop-ja teinipop-menneisyytensä ja kytkeytyi folk- ja blues-perinteeseen ja -liikkeeseen. Bluesia tällä kiekolla edustaa miehen kovasti ihaileman Lightnin’ Hopkinsin ”Sonny Boy”. Itse pidän levystä hyvinkin paljon makeahkoine sovituksineen kaikkineen, mutta tunnustaudunkin toisaalta häpeilemättömän naivin, laulupohjaisen folkin ystäväksi, toisaalta melodisen ja melodramaattisen Burt Bacharach -viihteen ja -iskelmän suurkuluttajaksi.

Jos kiekkoa ja musiikkia pitäisi ruokalajilla kuvailla – mistäköhän tämä tuli mieleen? – kyseessä olisi ohrapuuro hillosilmällä.

CD:llä on vinyyliin verrattuna vain yksi ekstrabiisi, ”Daddy Rollin’ (In Your Arms)” – ”Abraham, Martin And John” -hitin b-puoli. Jos tuo hittisinkku – joka on muuten Dionin itsensä mukaan hänen sävellyksensä Dick Hollerin sanoihin, vaikka Dionin nimi krediiteistä puuttuukin – oli lohduttava ja isänmaallinen, ”Daddy Rollin’” on armoton ja ankea. Biisissä ja sen tunnelmassa kuuluu Dionin vieroitusoireiden aikainen ahdistus ja paniikki. Kriitikko Dave Marsh nimesi tuon biisin – siis sinkun b-puolen – sijalle 452 omalla 1001 parhaan singlen listallaan.

Dion, Dion (Laurie SLP 2047, 1968), CD:llä Ace CDCHM 1147.

Miehen kotisivut: http://www.diondimucci.com/

Mainokset