• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 35 muun seuraajan joukkoon

Pekka kuuntelee: Dion ”Dion”, 1968

 

dionKoskapa Retrokin ”esipuheessa” mainitaan monipuolisuus, pitää lupaus toteuttaa! Eikä mitenkään vastentahtoisesti, sillä omissa soittimissa on tälläkin viikolla pyörinyt kaikkea mahdollista irkkufolkista johnny cashiin, Rocket Recordsin uudelleenjulkaisuista (Yellow, Popmestarit, Tuulia Törmä, Session, Unisono – kiitos Tikkurilan kirjaston) viime vuoden rummutettuihin uutuuksiin (John Grant, Autumn Defense…). Ja sitten tämä Dion.

Dion (DiMucci), New Yorkin Bronxin katujen ja kadunkulmien kasvatti on tehnyt pitkän päivätyön. 50-luvun Dion & Belmonts -yhtyeen doowopista ja teinipopista soolohitteihin (mm. ”Ruby Baby”), 70-luvun alun laulaja-lauluntekijänlevyistä Phil Spectorin kautta hengelliseen musiikkiin, katu-uskottavuutta tavoittelevasta rockista muutaman vuoden takaiseen blueskiekkoon. Väliin on mahtunut myös useamman vuoden heroiiniriippuvuus ja pari Dion & Belmontsin paluuyritystä. Miehen kaikkea tekemistä – alkuvuosien teinihuuman jälkeen ja ainakin niitä lättyjä joita olen kuullut – on yhdistänyt etsiminen, sielukkuus ja rehellisyys.

Noihin määreisiin sopii myös ”Dion”, Laurie-merkillä 1968 ilmestynyt kiekko. Samalle merkille syntyivät rapiat kymmenen vuotta aikaisemmin myös Dion & Belmontsien suuret hitit. Belmontsien jälkeen Dion aloitteli sooloartistina Columbialla, mutta parin hitin jälkeen yhtiön kiinnostus hiipui. Samalla ympäröivä maailma ja musiikki menivät menojaan ja jättivät mennyttä aikaa edustavan Dionin huumehelvettiinsä.

Mihin maailma olikaan menossa?

”Dion” oli siis miehen paluu Laurielle. Albumi tekaistiin nopeasti sen jälkeen, kun Robert Kennedyn murhan jälkeen julkaistu ”Abraham, Martin And John” -biisi muodostui hitiksi – ja vuosien kuluessa standardiksi. Dionin oman kertoman mukaan levylle päätyi kokoelma lauluja, joita hän esitti folkklubeissa, samoissa ympyröissä pyörivät mm. Tim Hardin, Richie Havens ja John Sebastian. Niinpä levyltä löytyy biisejä aikalaisilta, esimerkiksi Fred Neililtä, Joni Mitchelliltä ja Leonard Cohenilta, setti täydentyy miehen omilla folkeilla. Dion äänitti oman osuutensa, laulun ja kitaran parissa päivässä. Sen jälkeen ruoriin tarttuivat sovittaja ja tuottaja.

Ja mitä tapahtui? Nykyään klassikoiksi muodostuneet kappaleet, esimerkiksi ”Everybody’s Talkin’”, ”Both Sides Now” ja ”Sisters of Mercy” kuorrutettiin, jopa imellytettiin, jousilla, huilulla, harpulla, trumpetilla…Mutta vaikka biisien yksinkertainen kauneus on osin peittynyt, sovitukset antavat myös kiehtovan lisäulottuvuuden Dionin vahvalle ja sävykkäälle äänelle. Musiikissa – sekä kappaleissa että ilmavissa sovituksissa – on hakemisen ja mietiskelyn ilmapiiri.

Levyn ehkä yllättävin ja samalla mielenkiintoisin biisivalinta on ”Purple Haze” – juu, se Hendrixin bravuuri. Ei pullistelua, ei liioittelua, vaan nöyrä ja harraskin tulkinta.

CD-uudelleenjulkaisun vihkosessa vihjaillaan, että tämä kiekko nousisi kokonaisuutena ja osin juuri sovitusten takia peräti Love-yhteen ”Forever Changes” -klassikon luokkaan. Tuota nimenomaista kiekkoa edestakaisin ja eri versioina lukemattomia kertoja tahkonneena olen kyllä eri mieltä.

Perusasiat kunniaan!

Merkittävä tämä levy kuitenkin on sikäli, että sen avulla Dion jätti taakseen doowop-ja teinipop-menneisyytensä ja kytkeytyi folk- ja blues-perinteeseen ja -liikkeeseen. Bluesia tällä kiekolla edustaa miehen kovasti ihaileman Lightnin’ Hopkinsin ”Sonny Boy”. Itse pidän levystä hyvinkin paljon makeahkoine sovituksineen kaikkineen, mutta tunnustaudunkin toisaalta häpeilemättömän naivin, laulupohjaisen folkin ystäväksi, toisaalta melodisen ja melodramaattisen Burt Bacharach -viihteen ja -iskelmän suurkuluttajaksi.

Jos kiekkoa ja musiikkia pitäisi ruokalajilla kuvailla – mistäköhän tämä tuli mieleen? – kyseessä olisi ohrapuuro hillosilmällä.

CD:llä on vinyyliin verrattuna vain yksi ekstrabiisi, ”Daddy Rollin’ (In Your Arms)” – ”Abraham, Martin And John” -hitin b-puoli. Jos tuo hittisinkku – joka on muuten Dionin itsensä mukaan hänen sävellyksensä Dick Hollerin sanoihin, vaikka Dionin nimi krediiteistä puuttuukin – oli lohduttava ja isänmaallinen, ”Daddy Rollin’” on armoton ja ankea. Biisissä ja sen tunnelmassa kuuluu Dionin vieroitusoireiden aikainen ahdistus ja paniikki. Kriitikko Dave Marsh nimesi tuon biisin – siis sinkun b-puolen – sijalle 452 omalla 1001 parhaan singlen listallaan.

Dion, Dion (Laurie SLP 2047, 1968), CD:llä Ace CDCHM 1147.

Miehen kotisivut: http://www.diondimucci.com/

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: