Hurriganesia on syyttäminen monen nuoren suistamisesta munaskuita tärisyttävän rockin pariin. Ennen kaikkea Remua, Cisseä, Albertia ja Ileä käy kuitenkin kiittäminen: sadat ja taas sadat alttiit juipit ovat löytäneet ja tulevat löytämään rock’n’rollin yksinkertaisen ytimen.
Ei tarvitse olla soittimensa virtuoosi. Sävellystä ja sanoitusta tärkeämpää on helvetillinen, avoimella sielulla ja sydänverellä allekirjoitettu mekkala. Sellainen eläin on esimerkiksi ”Get On”. Sen aistii, se sytyttää sukupolven toisensa jälkeen.
Se on sytyttänyt myös The Rack Doll -kvartetin, eli laulaja Minna Oran, kitaristi Gari Oran, basisti Johnny Rocco Tokolan ja rumpali Biitti Niemisen. ”Hot City” -kiekko ei anna periksi tuumaakaan, kirves on terävä, on nautinto seisoa lastusateessa. Ylimääräistä sydänverta on varmasti vuodatettu myös laulaja Minnan syöpäsairauden ja -hoitojen vuoksi. Se kuuluu.
Useat Hurriganes-klassikot, muutama oma biisi ja “Long Cool Woman (In a Black Dress)” – juu, se Hollies-hitti – iskevät tulta. Versioissa sykkii alkuaikojen Hanoi Rocks, jossain kuvittelen kuulevani Pat Benatarin ja Ellen Foleyn parin ensimmäisen albumin hiomattomia powerpop-timantteja (”This Road Is Ending”). Gari Ora osoittautuu taitavaksi, särmikkääksi ja tilannetajuiseksi kitaristiksi: joskus vähemmän on enemmän. Tokola ja Nieminen pitävät rokkijunan pomminvarmasti aikataulussaan.
Hurriganesit aikoinaan perinpohjin kuunnelleena haluan onnitella yhtyettä mainioista biisivalinnoista ja tulkinnoista: uudessa yhteydessä ja jämäköillä toteutuksilla alun perin hellyttävän luonnosmaisilta ja horjuviltakin tuntuneet kappaleet jyräävät nyt niin maan perusteellisesti. Esimerkiksi nimi- ja avausbiisi, ”Fortissimo”-albumin ”Hot City” ei kyllä anna armoa. Muita kohokohtia ovat ameriikan meiningillä tasaisen tappavasti tamppaava ”Tonite” (alkuperäinen Remun soololla ”Zin-Khan”), ”Shorai Shorai” ja Gari Oran melodinen instrumentaali ”Riff Raff Song”. Niittinä vielä dramaattinen ”Pain in My Heart” (”Hurrygames”) tarkasti punnittuine kitarasooloineen – ei liikaa, ei liian vähän.
The Rack Doll on näine hyvineen valmis lauteille, yhtye ja tämä levy tarjoavat oivaa apetta suomalaisten rock’n’roll-himoon.
Peruskalliota louhimassa
“Rock Me Baby” ja “Thirty Days” – rockin peruslohkareita, jotka taitavat kuulua lähes jokaisen juurevan yhtyeen repertuaariin. Full Moon Rock’n’Roll Band kierrättää näitä kahta sekä John Lennonin ”Rock & Roll People”- ja Stonesien ”Let It Bleed” -murikoita ”Keep Rocking”-ep:llään. Bändi – Hans Vainikainen (laulu), Petri Majuri (kitara), Kai Asikkala (basso) ja Matti Mehtola (rummut) – tarjoaa tuttuihin biiseihin enemmän ytyä kuin mihin bilebändit yltävät, vaikka repertuaari hieman siihen suuntaan onkin kallellaan.
Varsinkin Majurin kitaroinnissa on sujuvaa ja ilkeääkin napakkuutta. Asikkala ja Mehtola jyystävät raskasta rytmiä amerikkalaisen 70-luvun boogierockin hengessä. ”Let It Bleed” notkuu, diesel kiehuu ja kiihtyy, Vainikaisen laulussa on alkuperäisestä tuttua röyhkeää kukkoilua. Let the good times roll, voisi Johnny Winterkin todeta – sillä hänen kunniakseen tämä on ilmeisestikin tehty!
Pekka
Full Moon Rock’n’Roll Band: Keep Rocking (Puuma Records PUUCD 036, 2015)
The Rack Doll: Hot City (O.R.A Music, 2015)
Filed under: Musiikki | Tagged: garage, hard rock, rhythm&blues, rock, rock'n'roll, sixties rock, suomi-rock |
Retrokkiblog 
Vastaa