Vaikka Suomi on rock’n’rollin luvattu maa, näille korville suoraviivainen ja varsinkin rockabillyyn kallellaan oleva variantti kuulostaa usein muodon vuoksi tehdyltä. Ulkoiset puitteet ja genren ominaispiirteet ovat hallussa, sisällön ja hengen sekä variointikyvyn kanssa on vähän niin ja näin. On tietysti loistavia poikkeuksia kuten Melrose, jolta löytyi ja löytyy vimmaa ja viimaa.
Siksi tartuin Devil Dog Road -trion ”Next Exit” -kiekkoonkin varovasti: ”jos levyn 13 biisiä ovat yhtä ja yhdenmukaista tuuttausta…”.
No, tuuttausta löytyy, ja formaattikin pysyy aika pitkälti samana. Rock’n’rollia hienoisella americana-vivahteella, ei hienostelua, ei hikipisaroiden piilottelua. Miesten taakseen jättämät mailit lienevät kuitenkin tuoneen kyvyn katsoa kannen alle, ja virittää masiinaa. Laulaja, laulunkirjoittaja ja kitaristi Hynde Hynönen, basisti Arto ’Pieni’ Iso-Antila sekä rumpali Tapo Leppänen ovat taittaneet matkaa jo hyvän tovin, eikä kiinnostus pysähdy enää kiiltoon ja kimalteeseen. Soitossa ja laulussa on sopivasti rupea ja rähmää, biiseissä melodista kierrettä ja riffikiihkoa.
Vähän samantyyppistä mielihyvää tunsin vuosikymmeniä sitten, kun kuuntelin Dan Bairdin ”Buffalo Nickel” -kiekkoa. Se oli mehevä yhdistelmä kirpeää ja makeaa, mukaansa imaisevia melodisia kitarariffejä ja kadunkarheaa laulua. Jotain hämärästi countryyn vivahtavaakin musiikissa oli, vaikka en sitä oikein saa sormella tökättyä. Olisiko se soiton rentous, se pieni klappi joka erottaa inhimillisen mekaanisesta?
Sellainen on myös Devil Dog Road ja ”Next Exit”.
Pekka
Devil Dog Road: Next Exit (Devil Dog Road D2DCD0117, 2017)
Filed under: Musiikki | Tagged: americana, garage, rock'n'roll |
Retrokkiblog 
Vastaa