Pekka kuuntelee: Marc Jonson ”Years”, 1972

marc-jonson”Fuzz, Acid & Flowers” -opuskaan ei paljoa valaise tätä artistia eikä levyä: ”Unohdettu psykedeelinen laulaja/lauluntekijä, instrumentteina kitara, urut, cembalo, autoharppu, piano ja sello. Sanoitukset suht’ synkkiä, kuten ”Autopsy” – biisi hänen omasta ruumiinavauksestaan.”

Google tuottaa yhtä vaatimattoman tuloksen: muutama ylistävä maininta Rate Your Music -saitilla ja siinä se. Paitsi että yksi kehujista mainitsee Marc Jonsonin olevan yhtä kuin myöhemmin kolme erinomaista power-pop-kiekkoa tehnyt Marc Johnson (ei, en minäkään ole levyjä kuullut). Ja sitten löytyvätkin miehen kotisivut, jotka paljastavat Marc Jonsonin / Johnsonin myöhäisemmät vaiheet. Huomaan, että olen huomaamattani kuullut häntä useissa yhteyksissä: Harry Nilsson -tribuuttikiekko, Smithereens, Willie Nile… John M. Borackin kokoama ”Shake Some Action” -kirja listaa Mark Johnsonin ”12 in a Room” -kiekon sijalle 44 kaikkien aikojen power-pop-albumilistauksessa! Ja minä tietämätön olen jäänyt tästä paitsi!

No, ”Years” paljasti siis paljon enemmän kuin vain kiinnostavan albumin: poprockin varjoissa ahkerasti hääränneen ja viime aikoina myös Disney-filmeihin biisejä rustanneen miehen, jonka tekemisiin aion perehtyä tarkemminkin.Sitä ennen tämä ”Years”. Ei todellakaan mikään tavallinen laulaja/lauluntekijä: ei säkeistö – kertosäe -biisejä, vaan ennemminkin soljuvia tarinoita, joita taustasta esiin putkahtelevat instrumentit vahvistavat. Jousia tuolla, sähköpiano tässä, nokkahuilu, cembalo… sovituksellisesti rikasta musiikkia.

”Sanoitukset suht’ synkkiä”… totta. Polveilevista tarinoista paistaa ehkä katkeruus, epävarmuus, etsiminen, epäily, ikävä. Kaikista sanoituksista en ota tolkkua vaikka ne kanteen on painettukin – jos niissä niissä nyt syvempää sanomaa onkaan. Enemmänkin tunnelmaa luovia mielikuvia? Koska levymerkki on Vanguard – kotipaikka New York – voisin kuvitella että Jonson kuuluu samaan 70-luvun alun muusikkosettiin kuin esimerkiksi Elliott Murphy. Katujen romantiikkaa, häiriintyneitä kulkijoita, neonvaloja, jengitappeluita.

Kaikki biisit ovat Jonsonin omia, hän soittaa myös valtaosaa instrumenteista: kitaroita, bassoa, rumpuja, urkuja. Tuottaja? Marc Jonson. Äijällä on selvästi visio, sillä vaikka biisit eivät perinteiseen kaavaan asetukaan, eivät ne myöskään ole päämäärätöntä vaeltelua, vaan jämäkästi mielikuvituksella sovitettuja. Tässä valossa ei olekaan mikään yllätys, että nuo myöhäisemmät power-pop-kiekot ja -biisit ovat syntyneet yhtä itsenäisesti – one man band siis – New Yorkin Greenwich Villagessa.

Kuuntelen ”Mary”-biisiä. Paatoksellisessa laulussa kuulen Patti Smithiä, koristeellisissa jousisovituksissa Rufus Wainwrightia. Aivan, Patti Smith! Runoilijan sielu ja kielikuvat, ilmaisu pakkautuu suuhun, purkautuu vihaisina ryöppyinä. ”Fly” – kuin Bowie ”The Man Who Sold the World” -kiekon aikoihin. ”A Love Song”: teatraalinen nokkahuiluineen, akustisine bassoineen ja jousineen – ehkä biisit ovatkin pienoisnäytelmiä tai näytöksiä isosta katujen oopperasta? ”Munich” – kokeileva instrumentaali uruilla, äänillä ja sähkökitaralla lähestyy Bowien ”Low”-kauden musiikkia.

Tämä albumi ei olisi voinut syntyä länsirannikolla: liikaa jännitettä, liikaa taiderock-vivahteita, liian älykästä, liian kylmää. Pystyn hyvin näkemään tästä kiekosta jatkumon Lou Reedin soolouraan ja jo mainittuun Patti Smithiin. Mutta kuinka väärin näkisinkään, koska tämän albumin jälkeen Jonsonin tie veikin power-popin pariin!

Marc Jonson: Years (Vanguard VSD-6577, 1972). Myös nelikanavaisena, VSQ-40011. CD-julkaisua ei ole tullut vastaan.

http://www.mark-johnson.com/

Mainokset