• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 127 592 hits
  • Mainokset

Konsertissa: The Zombies Korjaamolla 31.3.2012

zombiesBeatlesien ja Holliesien kanssa samoilla pop-apajilla 60-luvulla kalastellut Zombies lopetti muutaman keikan Skandinavian-kiertueensa Helsingin Korjaamolle. Beatlesien ja Holliesien kohtalon kaikki tiedämme, mutta entä Zombies, riittääkö kahdella jäljellä olevalla johtohahmolla, Rod Argentilla ja Colin Blunstonella vielä virtaa?

Kyllä! Hyvässä vedossa olivat paitsi Argent ja Blunstone, myös muu yhtye, eli basistilegenda Jim Rodford (mm. Argent ja Kinks), taitava kitaristi Tom Toomey sekä tukevasti vähän takakenossa rummuttanut Steve Rodford. Blunstonen tunnistettava, sametinpehmeä ääni on aika hyvin tallella, vaikka ne kaikkein korkeimmat äänet jäivätkin haaveeksi. Mutta neliääninen yhteislaulu oli mahtavaa! Rod Argent oli vähän niin kuin master of ceremonies kertoillen pitkät pätkät yhtyeen ja biisien taustoista – sekä kauppasi levyjä. Ihan rehellistä kauppamiehen meininkiä! Ja miksipäs ei, kyllä hänen muutaman kerran esille nostamansa viime vuoden lopulla ilmestynyt ”Breathe Out, Breathe In” kelpo kiekko on: Argentin sävelkynä on vielä yllättävän terävä ja varsinkin tyylitajuinen.

Biisit jakaantuivat aika selkeästi neljään kategoriaan: 60-luvun alkupuolen hienosti iskevät beat-biisit, popahtavammat mutta samalla kunnianhimoisemmat ”Odessey & Oracle” -sävellykset, uusimman kiekon ”varttuneemmat” kappaleet sekä ryhmä ”muut”, eli Argentin ”Hold Your Head Up” odotettuine kosketinsooloineen ja ”God Gave Rock And Roll to You”, Colin Blunstonen uraan liittyvät ”Say You Don’t Mind”, ”I Don’t Believe in Miracles”, ”What Becomes of the Brokenhearted” ja biisi Alan Parsons Projectin ”Eye in the Sky” -levyltä. Aikamoinen hittikavalkadi siis.

Rod Argent muistutti muutaman kerran Zombiesien merkityksestä uudempien bändien inspiraation ja myös biisien lähteenä (Paul Wellerin lempiyhtye, Tom Pettyn cover ”I Want You Back Again” -kappaleesta – ja olihan niitä muitakin). Olen vähän samaa mieltä, että Zombies on jäänyt nimekkäämpien aikalaistensa – ja yhtyeen jättihitin – varjoon. Musiikin kokonaislaatua siitä ei tosin ainakaan ole syyttäminen. Uran alkuaikojen beat-meininki oli ja on edelleen tiukka synteesi beat-iskelmää, jazz-vivahteita sekä Motown-rytmejä, sana ”mod” tulee etsimättä mieleen. ”Odessey & Oracle” on luku sinänsä; kannattaa muistaa, että levy äänitettiin jo vuoden 1967 loppupuolella, edelläkävijämeininkiä siis myös mellotronin käytössä. Argentin – samannimisen yhtyeen kera ja ilman – sekä Blunstonen soolourat ovat myös tutustumisen arvoisia. Esimerkiksi Blunstonen kaksi ensimmäistä soolokiekkoa ”One Year” ja ”Ennismore” ovat todella aliarvostettuja, noilla levyillä miehen sävellystaito ja varsinkin lauluääni ovat upeimmillaan.

Oli hienoa nähdä, että Argent ja Blunstone – sekä aikalaisensa Jim Rodford – jaksavat edelleen kiertää ja tehdä uuttakin musiikkia. Hyvä kunto ja positiivinen asenne sekä nuoremman polven taitava soitannollinen tuki pitävät Zombiesien musiikin hyvässä hapessa konsertissakin.

Pekka

PS. Alhaalla linkki pieneen pätkään Helsingin konsertista – sorry laadusta ja lyhyydestä, ehkä tämä tästä…

http://youtu.be/sneis1AQBvs

Mainokset

Pekka retroilee: Brotherhood ”Brotherhood”, 1968

brotherhoodKun juhlat on juhlittu, pystyykö listoilla ja lavoilla osin ulkomusiikillisin ansioin villinnyt yhtye aloittaa toisen, musiikillisesti uskottavamman elämän?

Vai onko ”kerran listapoppari, aina listapoppari”? Kun menestys – ja sen mukanaan tuomat ilot, mutta myös rasitteet – eivät enää jaksa viehättää, poppari haluaa ottaa ohjat omiin käsiinsä. Hän haluaa olla uskottava muiden kuin kevyttä listapoppia ja sen esittäjiä palvovien fanien keskuudessa. Hän haluaa myös osoittaa, että musiikillista muskelia eli sävellys- ja soittotaitoa löytyy. Hän haluaa olla taiteilija.

Pinnistäjien kohtalo on kuitenkin yleensä ollut karu: ei enää kiinnosta suurta yleisöä, tosiharrastajat taas eivät usko, että poppari olisi yhdessä yössä taidollisesti rikastunut taiteilijaksi.

”Olen vakavasti otettava artisti, uskokaa pois!”

Paul Revere And the Raiders nakutti 60-luvulla kymmeniä hittejä, kuten esimerkiksi ”Kicks”, ”Just Like Me”, ”Good Thing”, ”Ups and Downs”, “Him or Me – What’s It Gonna Be?”, “Stepping Stone”, “Louie Louie” ja “Birds of a Feather”. Osa bändin suosiosta selittyi vakioesiintymisillä Dick Clarkin tv-ohjelmissa kuten “Where the Action Is”. Vaikka  hittejä, tv-esiintymisiä ja suosiota riitti, laulaja Mark Lindsayn ja urkuri/showmies Paul Reveren taustalla soittaneet muusikot kuitenkin turhautuivat: omia biisejä ei hyväksytty levyille, kiekoilla soittivat osin studiomuusikot… tuttu tarina.

Raiders-muusikoista syntyi Brotherhood, eli  Michael Smith (rummut), Phil Volk (basso) ja Drake Levin (kitara) – lisäksi mukaan saatiin Ron Collins (urut). Ja sitten syntyi ensimmäinen kiekko, jolla kaikki biisit ovat luonnollisesti omia, sovitukset ja tuotanto samoin, soittimiakin hallitaan pääosin bändin kesken. Brotherhoodin kaverit varmaan myös huomasivat, että nuorison kapinointi vapaamman, yhteiskunnallisesti valveutuneemman elämän puolesta kuului myös musiikissa – paitsi ei Raidersin musiikissa. Ei kavereista kapinointiin olisi ollut, mutta entäs sitten tämä spykedelia? Josta pienellä viiveellä siivun yritti ottaa myös Raidersin uusi kokoonpano.

No, kun Brotherhoodin debyytin kantta tihrustaa, voi hyvin kuvitella ostajan reaktion: vaatteistaan uloskasvaneita poppareita, kauniita kasvoja… ja onkos noilla nyt joku seilori-teema? Pitäähän yhtyeellä tietty olla joku imago, mutta jos haussa on musiikillinen uskottavuus, olisi ehkä kannattanut miettiä toisenkin kerran. Tai sitten levy-yhtiö halusi hyödyntää kavereiden  taustoja – Paul Revere And the Raiders kun pukeutui 1800-luvun amerikkalaisunivormuihin.

Eihän tämä ole hullumpi lainkaan!

Oman aikansa tuote toki, mutta siinä sarjassa varsin edustava ja monipuolinen. Biisit vaihtelevat raskaammasta poljennosta  sunshine-poppiin, välillä ollaan aika eurooppalaisessa beat-moodissa – ja sitten hypätään edellisen työnantajan iskevälle power-pop-tontille. Saakoon akustinen, ykköspuolen päättävä ”Seasons” kuvata koko kiekkoa ja sen ainoaa puutetta. Kaikki elementit ovat nimittäin täysin kohdillaan myös tässä biisissä: akustinen laulelma, hieman barokkimaiset taustajouset, hiljaa laulettu ja läheltä äänitetty Phil Volk -vokaali… Ainoa mitä jään kaipaamaan, on koskettavampi melodia – tuntuu, että sävellys on keskeneräinen, ei ole jaksettu hinkata sitä viimeistä mailia.

”Somebody” avaa albumin vahvasti tymäkällä poljennolla, fuzz-kitara rääkyy, Phil Volk laulaa sydämensä kyllyydestä, olisiko laulussa vähän ivallinen, punkmainen sävy? ”Woman Unkind” on vauhdikas power-pop-hengessä vedetty pala, tässä kuten muutamassa muussakin biisissä laulu on moniääninen, muistuttaen ehkä vähän Moby Grapea – joka muuten muutenkin tulee mieleen, vaikka Brotherhood ei Grapen katotnostattavaa monikitarahyökkäystä pystykään jäljittelemään. ”Pastel Blue” ja ”Lady Faire” ovat selvästi – ja tarkoituksellisesti – kevyempiä soft-rock-biisejä vaikkapa Classics IV -hengessä (”Stormy”, ”Traces”). ”Close the Door” ja ”Jump Out the Window” menevät beat- ja jopa Beatles-kategoriaan: jälkimmäinen voisi olla George Harrisonin biisi ”Rubber Soulin” aikoihin. Ja vielä yksi vertaus: ”Doin’ the Right Thing” intialaisine sävyineen ja tuhtine, polveilevine poljentoineen sekä harhailevine kitaraosuuksineen tuo mieleen Quicksliver Messenger Servicen sekä Jefferson Airplanen.

Jo tähänkin mennessä siis miellyttävän monipuolinen, hyvin toteutettu kiekko. Kun kakkospuoli on päättymässä, höristän korviani: ”Forever”. Kokeellinen, unenomainen, sumuinen. Soittimia ilmaantuu ja häviää, Drake Levin laulaa pehmeästi. Huilu, viulut, akustinen kitara, koskettimet. En nyt saa päähäni muuta vertailukohtaa kuin  Neil Youngin moniosainen ”Broken Arrow” –kyllä, Brotherhood vetäisee debyyttikiekkonsa lopuksi valttikortin, jonka ansiosta kiekko saa jäädä omaan hyllyyn eikä päädy myyntilistalle. Suosittelen kaikille 60-luvun loppupuolen vähän kunnianhimoisemmasta rockista eläville.

Yhtye teki vielä toisenkin albumin – ja kolmannen nimellä Friendsound, jota on jossain kehuttu kokeelliseksi ja kuuntelemisen arvoiseksi. Uskon ja metsästän. Siihen kavereiden ura sitten taisi tyssätä. Paul Revere sen sijaan porskuttaa edelleen, taustasoittajat ovat vaihtuneet useaan otteeseen. Myös Mark Lindsay on jatkanut pienimuotoisemmin musiikin parissa.

Brotherhood: ”Brotherhood” (RCA LSP-4092, 1968), CD-julkaisusta ei tietoa.

www.paulrevereraiders.com

www.marklindsay.com

Pekka kuuntelee: Merit Hemmingson: ”Huvva!”, 1971

 

huvvaRuotsalaisesta musiikista on aina paistanut omistautuminen asialle – kaikki tuntuu onnistuvan, kaikki kuulostaa niin tyylikkäältä. Olipa sitten sitten kyseessä 60-70-lukujen taitteen psykedelia, folk tai proge, 70-80-lukujen taitteen punk ja sen jälkeinen musiikki tai myöhempien aikojen bob hund, Weeping Willows, Atomic Swing, Kaipa, Stina Nordenstam, Dungen – onhan noita.

Merit Hemmingson on samaa maata: tyylikkäästi jazzahtava urkuri, hillitty pianisti, säveltäjä, sovittaja. 60-luvun tyttöbändien jälkeen Hemmingson synnytti ”Huvva!”-albumin, alaotsikoltaan ”Svensk folkmusik på beat”. Kotoisista maisemista lähin vertailukohta voisi olla Karelian ”Suomi-Pop” edelliseltä vuodelta. Ja vaikka lähtökohdat ovat samat – kansanmusiikki – lopputulos on totaalisen erilainen. ”Suomi-Pop” pistää kotimaiset, alunperinkin surumieliset kansanlaulut rämpimään upottavassa savessa ja turpeessa hitain, raskain askelin. Ja eväissäkin on puolet petäjäistä!

”Huvva!” sen sijaan svengaa aivan toiseen tyyliin: huomisesta ei huolen häivää, otetaanpas snapsit! Soittajina ovat urkuri Hemmingsonin lisäksi mm. Made In Sweden -kitaristi Wadenius ja rumpali Borgudd – hammond (kirjoitetaanko isolla vai pienellä?) ja sähköpiano kuljettavat melodioita kepeästi keskellä päivää. En sitten tiedä, ovatko ruotsalaiset kansansävelmät pohjimmiltaankin iloisempia kuin suomalaiset – epäilen, sillä samaa valtakuntaahan sitä ollaan joskus oltu!

”Huvva!” on täysin instrumentaalinen, tunnelmaltaan aivan loistava. Ehkä Hansson & Karlsson -duo tulee jossain määrin mieleen, mutta noiden äijien kieroon virtuoositeettiin ei ylletä, eikä varmasti edes yritetä. Kotimaiset Nieminen & Litmanen kurkistelevat hekin nurkan takana.

Hemmingson teki tälle kiekolle vielä jatko-osankin – suosionko siivittämänä? – ”Trollskog”, eli ”Mer svensk folkmusik på beat” ilmestyi 1972. ”Trollskog” on edeltäjästään poiketen hitaampi, mietiskelevämpi, mukana muutama tyylitellen laulettukin kappale. No, ”Peikkometsähän” onkin hämyinen ja hämähäkinseittinen kiemurtelevine polkuineen – kiehtova kiekko tämäkin.

Merit Hemmingsonin kotisivujen mukaan musiikkia on ilmestynyt aina näihin päiviin asti, viimeisin levy näyttää olevan vuodelta 2006. Hemmingsonin kiinnostavuudesta nuorempienkin musiikinharrastajien parissa käy esimerkkinä The Ark -yhtyeen Ola Salon kokoama cd ”Merit – Queen of Swedish Hammond Folk Groove” (Bonnier Amigo 2005).

Jos siis Merit Hemmingsonin varhaisia kiekkoja ilmaantuu näköpiiriin, korjaa pois! Täytyy toki myöntää, että viihteen puolellakin on käyty, esimerkiksi Dana Dragomirin kera syntyneiden parin kiekon verran.

Merit Hemmingsonin kotisivut: www.meritone.nu

Merit Hemmingson: ”Huvva!” EMI , (1971)