Retrokki kuuntelee: Ville Vokkolainen ”How To Become An Individual”, 2017

Olavi Uusivirta sanaili muutaman päivän takaisessa Helsingin Sanomissa taiteesta – lähinnä kuvataiteesta – ja sen ymmärtämisestä mm. näin: ”Moni menee Kiasmaan, ja niillä nousee piikit pystyyn nykytaideteoksen edessä. Ne sanoo, että ’mä en tajuu mistä tää kertoo, tää ei ole mulle, ehkä mä olen vaan liian tyhmä’.” Ja vielä: ”Ihminen ajattelee, että vittuileeko tuo taiteilija mulle ja mun tyhmyydelle.”

Joskus vastaavia ajatuksia nousee mieleen myös levyä kuunnellessa. Ville Vokkolaisen tupla-cd-pläjäys ”How To Become An Individual” vaikuttaa juuri tuollaiselta. Sen kannet on askarreltu käsin, ykköslevyn nimi on ”Part 1: Piano Concerto”, ja kakkoslevy ”Part 4: Post-Colonial Love Affair”. Kakkos- ja kolmososaa ei siis ole?

Kitaristi ja säveltäjä Vokkolaiseen olen törmännyt jo vuosia sitten, silloin pienemmän operaation puitteissa. Nyt mukana on kymmenkunta muusikkoa pianisti Seppo Kantosesta alkaen. Vokkolaisen itsensä instrumentteina ovat sähkökitaroiden lisäksi koskettimet, sähköiset rummut ja syntikat. Hän on lisäksi ohjelmoinut, tuottanut, äänittänyt, miksannut ja masteroinut.

Vaikka ei ollut Vokkolaisen vuoden 2011 ”Panda Unit” maailman helpoimmin omaksuttavaa musiikkia, niin ei ole myöskään tämä. ”Part 1: Piano Concerto” alkaa hälyäänillä, kaukaisella discokompilla, sähköisillä purskahduksilla, pianolurituksilla. Taustalla sykkii. Odotan milloin äänet muodostavat seurattavan hahmon ja jatkumon. Äänipalasia, niitä tässä on. Perinteinen pianokonsertto tämä ei ole. Johannes Sarjaston alttosaksofoni kirkuu mini-fanfaarin ja sitä seuraavan mekaanisen popcorndiscon päällä. Sähköiset hälyäänet lisääntyvät, konsertto päättyy.

”Part 4: Post-Colonial Love Affair” alkaa jylhällä, muukalaisplaneetalle sijoittuvalla hitaasti muuttuvalla syntikkamatolla, saksofonit (Sarjasto ja Linda Fredriksson) kipinöivät. Veikki Virkajärvi soittaa lyhyen kitarasoolon, ohitse vilahtavat mm. samba- ja kalypsopiirit. Tässä osassa on selkeämpi syke, jota häröilevät puhaltimet ja massiiviset kosketinmatot koristavat. Välillä pulsari jyrähtää ja pienemmät meteoriitit sinkoilevat.

Onhan tämä kiinnostavaa, nykypäivän avant-gardea, elektronista leiketaidetta, yritystä ja erehdystä, improvisaatiota ja undergroundia, ehdottomasti progressiivista, ehdottomasti ei progressiivista rockia. Vokkolaisen oman kuvauksen mukaan Post-internet & post-truth era musical banalism.

Avaan Vokkolaisen nettisivut. Niiden mukaan hän on julkaissut tänä vuonna “Ville Vokkolainen & Kusipäät: I (osa 2)”, ”Experts from the Underground: Idiomatic Music”, “House Music”, ”How To Become An Individual”, ”Slowing Down Things”, “Accelerated Toasters”, “Techno”, “Dubstep” ja “Etno” – ainakin.

Ja palatakseni Olavi Uusivirtaan: jos tämä – tai nämä – on tehty vain ja ainoastaan käristämään kuuntelijan pääkoppaa, vaivaa on nähty oikein todella. Osa Vokkolaisen teoksista on kuunneltavissa ja nähtävissä hänen nettisivuillaan vokkolainen.wordpress.com

Pinnan alla kuhisee niin, että kutittaa.

Pekka

Ville Vokkolainen: How To Become An Individual (Art First Records, AF030, 2017)

Mainokset