Retrokki kuuntelee: Artsi ”Artsi”, 2018


”Terveiset Kalliosta”, toivottaa saatekortissa levytuttumme jo usean vuoden takaa, Ville Vokkolainen, tällä levyllä roolinsa on näköjään ”macintoshisti”. Ja pääosan esittäjä, kannen nahkakotsainen katujen sankari Artsi, hän vastaa teksteistä – ja räpätyksestä, huomaan myöhemmin.

Vihaista sylkyä epäsäännöllisestä ja huonosti palkatusta vuokratyöstä (”Kympillä”). Ärtynyttä kohkausta omia etujaan ja palkankorotuksia ajavista ministereistä ja kansanedustajista (”Liksaa”). Kyytiä saavat myös kanakebabrulla, kanssamatkustajat, lohjennut hammas, vakuutukset, turismi ja turret, huono- ja hyväosaisuus (”Hygge hygge”) – tuulisilla kaduilla ja kalvakoissa huoneistoissa kajastaa kylmä sinertävä valo, elämä on jatkuvaa taistelua. Välillä ankean tekninen, jossain karnevalistinen musiikki uhkaa pukata sanoman uskottavuuden tuolle puolen. Ollaanko oikeasti vihaisia, vai pitääkö hymyillä vinosti?

”Liikaa rahaa” on ainoa, jossa on jotain kertosäkeeksi tunnistettavaa. Se on myös biiseistä vauhdikkain, Vokkolaisen macintosh säksättää. Artsin teksteissä ei sen kummemmin riimitellä, vaan mies paahtaa kiihtyneellä puheenparrella tärkeäksi kokemiaan epäkohtia sekä huomioita jokapäiväisestä, harmaasta arjesta. Ivallinen ”Onneksi olkoon” sopii näin koulujen päättäjäisaikaan vaikka nyt taidetaankin onnitella tavallisen elämän sankareita, Vokkolainen päräyttää fanfaarin.

Tämän päivän Irwin Goodman, tämän päivän aiheista, tämän päivän keinoilla. Tämän päivän kansan musiikkia?

Pekka

Artsi: Artsi (Art First AF048, 2018)

Mainokset

Retrokki kuuntelee: Janne Tapion Sisäinen Avaruus ”Janne Tapion Sisäinen Avaruus”, 2017

Ison Pinkin tallista kajahtaa jälleen – tai siis viime lokakuussa teki niin: Janne Tapio (laulu, kitara), Kimmo Vierimaa (rummut), Jani Matkala (kitara), Teemu Huopana (basso) sekä Jussi Suonikko (viulu, mandoliini) on Janne Tapion Sisäinen Avaruus ja toinen levynsä saman niminen. Kolme jäsenistä löytyy myös The Untogethers -poppoosta, Vierimaa vielä useammasta ryhmästä. Perhehommia siis.

Mediablurbissa lukee, että ”levyllä kuullaan puhdasta poppia, folkahtavan svengaavaa rockia, progressiivisia tulokulmia sekä iskelmähenkistä laulaja-lauluntekijä -osastoa”. Poppia edustavimmillaan ja tarttuvimmillaan on yksittäisenä raitanakin julkaistu ”Anni” – digisingleksi tuota kutsuvat. Mukavan melodinen ja rennosti rullaava tuo on, nimi antaa aavistuksen aiheesta.

Samanlaisia pieniä sympaattisia tarinoita tai sanaleikkejä ovat muutkin, suurta symboliikkaa tai maailmanselityksiä ei kuulla.

”Albumin sovitusten kantavana teemana oli alusta asti konstailematon yhtyesoitto”, kirjoitetaan. Sitähän tässä on, usein päällimmäisenä värittäjänä Suonikon viulu, tuossa mandoliini. Muotoihin valetut laulut kuitenkin rajoittavat sen kummempia instrumentaaliakrobatioita tai jammailuja. Musiikkia profiloi vahvasti Janne Tapion persoonallinen, erottuva lauluääni.

Kaikki biisit ovat Janne Tapion, poikkeuksena Pekka Strengin ”Metsästäjä” postuumisti julkaistulta, Strengin demoihin perustuvalta ”Unen maa” albumilta. Janne Tapion käsittelyssä biisi ja sen elävä, progemainen sovitus sooloineen kruunaa tämän lupaavan albumin.

Pekka

Janne Tapion Sisäinen Avaruus: Janne Tapion Sisäinen Avaruus (Iso Pinkki PINKCD 1, 2017)

Retrokki kuuntelee: Toivo Susi ”Yölaulu”, 2017


Jo muutaman vuoden takainen ”Suden aika”, Toivo Suden toinen albumi oli ehjä kokonaisuus. Laulaja-lauluntekijä ja yhtyeensä ammensivat kotimaisesta ja amerikkalaisestakin perinteestä: tuokiokuvia, tunnelmapaloja, sinua ja minua. Viimeistelty ja puleerattu levy, jolla tunnuttiin petaavan isompaakin menestystä.

”Yölaulua” Susi itse kuvailee näin: ”Kappaleet ovat eräänlainen kooste tapahtumista koko tähänastiselta uraltani ja albumi mukailee tyyliltään ensimmäistä ”Maailman selkäpuolella” -levyä.”. Eli seitsemän osin akustista, mukavasti rullaavaa laulua – tunnelmat vaihtelevat kepeydestä hyvinkin tummiin ajatuksiin (”Musta kaupunki”, sähköinen ”Vanha rauta”), lisäksi kaksi Suden nykyisen #74100-yhtyeen kanssa toteutettua biisiä.

Sanoituksellisesti kappaleet ovat viiltoja Suden elämästä, työstä valomiehenä ja keikkabussin kuskina (”Pyörivä orava”), suhteista (”Lähdenkö yksin”), elämänasenteesta yleensä (”Vapaa”) – sujuvissa teksteissä on pieniä, henkilökohtaisia kertomuksia, ei maailmaa syleileviä yleistyksiä. Sävellyksistä ja toteutuksista vedän kaaria Edu Kettuseen ja Malin veljeksiin. Suden kertojanääni on miellyttävä, tarvittaessa särmikäskin. ”Taas vaarallista ainetta” ja Free-yhtyeen ”Wishing Well” jakavat hyvin samantyyppisen kertosäkeen, varmaankin tahattomasti.

#74100-laumassa Susi muuttuu ärhäkämmäksi: kohtalokas ”Enkeli” rullaa sähköisesti, kiperä sähkiskuvio tikkaa taustalla. ”Majakka” on hidas, symbolisempi, jousilla tai sen tapaisilla dramatisoitu. Susi huutaa tuuleen, puhdistava päätös tälle välitilinpäätökselle. Yhtyelevyä odotan mielenkiinnolla.

Pekka

Toivo Susi: Yölaulu (Routa Levyt ROUTA003, 2017)

www.toivosusi.fi

Retrokki kuuntelee: Micke Björklöf & Blue Strip ”Twentyfive Live at Blues Baltica”, 2018

Neljännesvuosisata, 25 vuotta, on kunnioitettavan pitkä aika pyörittää bändiä. Sen kunniaksi – ja koska yhtyeeltä on toivottu live-kiekkoa jo pitkään, Micke Björklöf & Blue Strip julkaisee / julkaisi (valitse aikamääre sen mukaan, milloin luet tätä tekstiä) 6.4.2018 kaksoislevyllisen rhythm&bluesia.

Ja millaisen tuplan! Paino sanalla ”millaisen”, äänensävyksi kannattaa valita ääri-innostunut.

Alun perin yhtye suunnitteli kokoavansa julkaisun eri keikkojen taltioinneista, mutta päätyi kuitenkin yhden konsertin kokonaisuuteen Blues Baltica -festareilta Saksassa 19.5.2017. Björklöf toteaa, että ”julkaisu antaa autenttisen kuvan siitä, minkälainen bändi on elävänä yleisön edessä. Kuuntelimme eri keikkojen äänityksiä ja tämä festivaali nousi selvästi esiin muiden joukosta koko keikan kestävän huikean energian ja intensiteetin vuoksi”.

Melkein samoilla sanoilla kuvailisin kokonaisuutta itsekin: etukeno on melkoinen, Björklöfin laulussa on ytyä, uhoa ja antaumuksellisuutta, Ville ”Lefty” Leppäsen sähköisessä ja akustisessa kitaroinnissa on nyansseja, taitoa ja tilannetajua – silloin revitellään niin maan perusteellisesti, kun on sen aika, slidellä tai ilman (”Last Train to Memphis” ja ”After the Flood”). Kun taas kaivataan herkkyyttä, hivellään kuuntelijan tuntoaisteja. Konehuone Seppo Nuolikoski (basso), Teemu Vuorela (rummut) ja Timo Roiko-Jokela (perkussiot, malletkat) pitää karavaanin kurissa ja nuhteessa. Nyt ei todellakaan poukkoilla humpan tahtiin, vaan suunnataan katse tiukasti horisonttiin, kiinnitetään turvavyöt ja käynnistetään turbo. Parhaimmillaan yhtye tykittää kuin iso ja pelottava jyrä – musiikki lyö kuuntelijalle löylyä kaksin käsin. Tästä hillittömästä livevedosta huomaa yhtyeen hitsautuneen kymmenien vuosien ja satojen keikkojen aikana saumattomaksi, höyryäväksi rhythm&blueskoneeksi.

Lisäväriä tuo Björklöfin huuliharppu, joka mykistää vaikkapa ”Honey Hush” -biisissä – hengästyttävä veto! Samaan syssyyn Leppänen nikkaroi teknisesti huiman ja tunnetta tirisevän useamman säkeistön soolon. Aplodit ovat täysin ansaittuja. Välillä isketään raskaammalla kädellä, ja sitten lähdetäänkin jo Canned Heat -laukalle (”Woogie Or Die”). ”Gumbo Mama” nykii Meters-hengessä, Leppäsen wah wah ulisee, Teemu Vuorelan ja Seppo Nuolikosken funky rytmiikka loistaa. Little Feat -meininkiä tässä.

Lainaan tähän väliin lehdistötiedotetta, joka puolestaan lainaa bluesministeri Esa Kuloniemeä: ”Bluesin tulee olla evolutiivista myös tänään. Pitääkseen yllä kuulijoiden mielenkiinnon ja houkutellakseen mukaan uutta kuluttajapolvea sen on ammennettava yhtä aikaa perinteestä ja nykyajasta. Ja heittää sekaan vielä artistin oma, persoonallinen mauste. Juuri näin toimii Micke Björklöf & Blue Strip”.

Tuossa on erinomaisesti kuvattu yhtyeen selkäranka. Muskelit ja hengen kuulee esimerkiksi tältä tuplalta, ja sen perusteella keikoilla: kaksi levyllistä rhythm&bluesia voisi olla puuduttava kokemus, mutta Kuloniemen mainitsema evolutiivisuus – itse miellän sen tällä levyllä tarkoittavan monipuolisuutta ja tyylien kirjoa, ylläpitää kiinnostuksen. Jopa perusränttätäntät kuten ”Let Me Love You Baby” soivat rennon mehevästi. Omaa persoonallista maustetta edustaa vaikkapa ”Sweet Dream’s A Sweet Dream”. Hitaassa biisissä on jäntevä riffi, ilmaa ja rytmitystä, Leppänen maustaa tyylipuhtailla kitarakaarilla, Björklöfin laulussa on intohimoa.

Kun evolutiivisuuden siittää yhtyeen soitinarsenaaliin, jäsenten kykyihin sekä tälläkin tuplalla todistettavaan monipuolisuuteen, aukeaa kiinnostava näkymä myös tulevaisuuteen. Bändillä on kapasiteettia kasvattaa versoja useampaankin suuntaan, lähteä esimerkiksi kahden lyömäsoittajan voimin tutkimusmatkalle Allman Brothers -territorioon. Ja koskapa myös Micke itse tarttuu välillä kuusikieliseen, tulivoimaa löytyy solistisestikin.

Tämän erinomaisen tuplan potentiaali näyttää sysäävän liikkeelle sekä sykkeen että ajatukset! Sillä vaikka nyt olen nyt innoissani maininnut vertailukohtina muita kuin puhdasverisiä rhythm&blues-yhtyeitä, niin kyllä Micke Björklöf & Blue Strip tarjoaa verevämmän ja perinnetietoisemman gumbon. Levy on komea myös pakettina: hienot grafiikat, paksu vihkonen, loppuun asti viimeistelty.

Pekka

Micke Björklöf & Blue Strip: Twentyfive Live at Blues Baltica (Hokahey Records, HHR 1801, 2018)

http://www.mickebjorklof.com
http://www.facebook.com/bluestrip

Retrokki kuuntelee: Joss Cope “Unrequited Lullabies”, 2017

Cope – tuttu sukunimi jo 70- ja 80-lukujen vaihteesta, tuolloin nimekkäänä kantajana oli Julian Cope yhtyeineen tai omillaan. Pikkuveljensä Joss Cope pyöri samoissa piireissä (Echo & the Bunnymen, Wah! Heat, Teardrop Explodes), ja nassikkana musisoikin joidenkin Liverpoolin keskeisten tekijöiden kanssa.

Muutto Lontooseen, monia eri yhtyeitä, muutama levykin kitaristina ja laulajana. Sitten pitempi ura videoiden tekijänä ja ympäristöjärjestöaktiivina. Pop on kuitenkin tarttuva tapaus, josta ei niin vain pyristellä irti, ei myöskään Joss Cope. Hän viettää suomalaisen kumppaninsa vuoksi osan vuodestaan ämpärikansan parissa, siksi tämä uutuuskin on tehty Suomessa suomalaisten muusikoiden kera (Puka Oinonen, Esa Lehtopuro, Ville Raasakka, irlantilainen kosketinsoittaja O’Reilly O’Rourke).

Ja koskapa pop on tarttuvaa laatua, ”Unrequited Lullabies” viettää sekin jyrkästi tartunnan alkulähteelle: melodisesti leijuvaa psykedeliaa, välillä heliseviä, välillä ilmaa leikkaavia kitaralinjoja, tymäkästi jytisevää rytmiä Copen samettisen laulun kuorruttamana. Huikea hyppy aikoihin ja brittiläisiin yhtyeisiin, jotka joitain vuosia hallitsivat tämänkin kirjoittajan levylautasta. Isona plussana on tietysti se, että Cope on itse elänyt ja soittanut nuo ajat, eli hallitsee tyylin inside-out tai vieläkin syvemmin koskapa on ollut mukana luomassa sitä.

Onhan näitä jaccogardnereita, jotka yrittävät sukeltaa aikalaisten nahkoihin kuulostaen kuitenkin päälleliimatulta ja ulkoaopetellulta. Joss Cope sen sijaan on the real deal. Albumi on tasainen ja yhtenäinen kokonaisuus, ja sellaisena oikein miellyttävää kuunneltavaa. Bändi paiskoo välillä dynamiikkaa (”Cloudless Skies”), nostaa panoksia voimariffin ja -sointujen avulla, leijailee melodialla ja Copen pehmeällä laululla ja kuulaalla kitaralla (”Turned Out Nice Again”), välillä ollaan kallellaan T.Rexiin (”A Guy Like Me”)  ̶  viihdyttävää musiikkia rauhallisiin viikonloppuaamuihin. ”Triumph Or Disaster” vie englantilaiseen pikkukaupunkiin, rantakadun karuselliin, kuten myös kaikuinen ”Streaming”. Kirjoitan tähän myös nimet Syd Barrett, Kevin Ayers ja Robyn Hitchcock asiaa sen kummemmin perustelematta.

Kaiken kaikkiaan: mukavia pieniä lauluja!

Pekka

Joss Cope: Unrequited Lullabies (Gare du Nord Records GDNCD015, 2017)

Retrokki kuuntelee: Teri Mantere & the Manta Rays ”Part I”, 2017

No niin, myöhässä tapani mukaan, sillä tämän julkaisun virallinen ulostulopäivä oli jo viime elokuussa. Puolustaudun sillä, että lähetyksen postileiman päivämäärä on 11.10.2017, heh. Sorry kuitenkin, Teri ja kumppanit.

Muutama vuosi sitten arvioin Teri Mantereen ”Simple Before” soolo-EP:n myönteiseen sävyyn, joskin pienellä varauksella: ei henkilölle, joka odottaa välitöntä ja helppoa korvakarkkia. Musiikki liihotteli jokseenkin vapaasti Mantereen vahvan äänen ja kiihkeän akustisen kitaran kannattamana.

Samaa kiihkeyttä löytyy Mantereen äänestä tällä viiden kappaleen EP:llä tai ”puoli-albumilla”, kuten yhtye itse ”Part I” kokonaisuutta kuvaa. Niin, tällä kertaa kyseessä on yhtye eli the Manta Rays: Antti Kokkola (viulu ja sähkökitara), Eero Grundström (basso), Juhani Kiiski (rummut) plus tietty pääjehu Teri Mantere (laulu, akustinen kitara ja piano, sävellykset ja sanoitukset).

Avaus ”Innocent” on komea: bändi keittää keinuvarytmistä funksoppaa, Mantereen alun viilipyttymäinen, kertosäkeessä välillä falsettiin nouseva laulu tiivistyy loppua kohden. Kitara väläyttää puolihuolimattomasti maukkaita kuvioita, pianon hajamieliset sävelet antavat ymmärtää, että tässä vähän vaan huvikseen soitellaan – ja kummasti kaikki palaset kuitenkin loksahtavat täsmälleen oikeille paikoilleen.

”Bet It All” on viulun ja akustisen basson rytmittämä kaunis pastissi, kunnes rummut ja kitarat paiskaavat tahtia useamman sylinterin voimalla. Manteren laulussa on samanlaista ruutia kuin Tim Buckleyn korkeuksiin kohoavissa teoksissa. Mopon Linda Fredriksson tuuttaa vierailijana inspiraatiota levollisesti askeltavaan ”Questions”-biisiin. Se ja akustinen ”Moleskine Melody” rakentavat sillan Mantereen esikoislevyyn.

”A Thousand Times” on sitten taas toista maata: ylevä ja nostattava pianovetoinen balladi. Melodiassa on samanlaista ylimaallisuutta kuin Todd Rundgrenin alkupään komeimmissa kappaleissa. Huoliteltua sovitustaan myöten loistelias biisi!

Viisi virkistävästi toisistaan poikkeavaa melodista biisiä, jokaisella kuuntelulla matka tuntuu jäävän kesken. Joten: ”Part II”?

Pekka

Teri Mantere & the Manta Rays: Part I (Manteri Productions TMCD1, 2017)

PS. Tätä levyä on turha metsästää kivijalkakaupoista – tai fyysisenä tuotteena edes nettiputiikeista: kyseessä on digijulkaisu. Koskapa minä vanhana materialistina en nuista digeistä piittaa enkä niitä täällä edes käsittele, Teri toimitti promokäyttöön myös hipelöitävän kiekon.

Sivuiltaan löytyvät suunnistusohjeet: www.terimantere.com

Retrokki kuuntelee: Johanna Juhola ”Diivan jäljet”, 2017

Monessa kokoonpanossa aktiivinen harmonikkataiteilija (miksei harmonikko?) Johanna Juhola kuvailee itseään ja musiikkiaan nettisivuillaan näin: ”Johannan musiikki on fantasiatangoa, jossa yhdistyy tango nuevo, skandinaavinen kansanmusiikki ja elektroninen musiikki. Johannaa on arvosteluissa kutsuttu virtuoottiseksi harmonikkamusiikin uudistajaksi ja tangon kurittomaksi innovaattoriksi.”

Enpä tuota sen kummemmin kyseenalaista, kun hänen neljäs soololevynsä ”Diivan jäljet” soi ties kuinka monetta kertaa. Ehkä tämän levyn kohdalla ”elektroninen musiikki” on kuitenkin pienemmässä roolissa tai se on ainakin ujutettu taidokkaasti lähinnä sähköisiksi rytmeiksi – biiteiksi – musiikkikudokseen, sen orgaaniseksi osaksi, ei itsetarkoitukseksi. Säkkijärvenpolkkaa tämä kuitenkaan ei ole.

Tällä levyllä musiikista vastaavat yhdessä Johanna Juhola Trio ja Johanna Juhola Reaktori, eräänlainen Juhola big band siis. Instrumentaalista kiekkoa täydentävät Emma Salokoski sanattomalla laulullaan (sottiisi ”Tillsammans”), sekä nimikappaleen diivan tarinan kertovat räppäri Tommy Lindgren ja aina yhtä kaihoisa Yona. Pääosassa toki ovat Juholan harmonikat sekä pitkäaikaisen soittokumppaninsa Milla Viljamaan koskettimet.

Kaksi albumin kappaleista, ”Rauha” ja ”Neljän minuutin rakkaus” löytyvät aikaisempina versioina Juholan ja Milla Viljamaan duo-levyltä ”Tango Diary” (2013). Jälkimmäisessä on jazzahtavaa lattaridynamiikkaa, joka tuo mieleeni kitaristi Pat Methenyn keskikauden (”First Circle”).

Suosittelen kuuntelun lomassa lukemaan Juholan kuvaukset kustakin kappaleesta. Tekstit avaavat hyvin esimerkiksi hikistä ja jankkaavaakin ”Tango kolmessa erässä” -biisiä – painin ja tangon samankaltaisuuttahan tässä kuvaillaan! Tiukka ote vastustajasta, vääntöä ja kääntöä, puristusta ja ähellystä. Tämä ja ”Sadepäivä” rikkovat haastavuudellaan muuten hyvinkin melodista ja korvia hivelevää kuuntelukokemusta. Ne ovat se kirpeä siellä makean seassa – just hyviä, just hyvässä suhteessa.

Kuvittelen usean kappaleen maisemaksi rauhallisen kesäsunnuntaiaamun, auringonpaisteen, tuoksuvan ruohon (”Rauha”). Olisikohan tuon biisin taivaallinen ujellus muuten Hesarin Mari Koppisen arviossaan mainitsemaa kitaristi Roope Aarnion ”sähkökitaran vongutusta”? Minun korviini se kuulostaa syntikalta, enkä kyllä tuossa arviossa mainittua kitarasankaruutta löydä muualtakaan, edes ”Sadepäivän” rajusti jytisevästä ukkososuudesta. Olemmekohan kuunnelleet samaa levyä?

Vaikka harmonikka ja tango saattavat kuulostaa parivaljakolta, joka ei kummemmin innosta tekemään tuttavuutta, ”Diivan jäljet” vie yhdistelmän uusille urille. Kuuntele vaikkapa kevyesti keinuva ”Friends Online” vauhdikkaine kertosäkeineen. Tai huimasti svengaava ja melodisesti pastellisävyinen ”New Adventures in Candyland”. Juhola on soittotaidollisesti ylivertainen sortumatta tyhjään briljeeraukseen, sävellyksellisesti ja sovituksellisesti ennakkoluuloton ja näkemyksellinen, ehdottomasti.

Pekka

Johanna Juhola: Diivan jäljet – Shadow of a Diva (Johanna Juhola JJCD003, 2017)