Retrokki lukee: Matti Pajuniemi ”Aamunkoiton portit” (2013, 2017)

”Tähän uudistettuun painokseen olen tehnyt runsaasti korjauksia ja päivityksiä”, kirjoittaa Matti Pajuniemi tämän kansainvälistä progressiivista musiikkia vuosina 1967 – 1979 käsittelevän teoksen toisen painoksen esipuheessa. Tuloksena on 400 sivua tiukkaa tietoa tuosta usein mielipiteitä jakavasta musiikinlajista.

Kirjan sisältö on jaettu loogisesti. Maantieteellisiä jakoja on kolme (Brittein saaret, Manner-Eurooppa, Pohjois-Amerikka), lisäksi progressiivisen musiikin keskeisen maan Englannin musiikillinen maisema on paloiteltu haparoiviin alkuaikoihin 1967 – 1969, kukkeimpiin vuosiin 1970 – 1973, Canterbury-ilmiöön, vuosiin 1974 – 1979 sekä yhtyeistä ponnistaneiden artistien soolouriin. Vaikka yksittäisten yhtyeitten tai artistien kehitys ei luonnollisesti ole tarkkarajaista, tuota kehystä voin musiikkia kirjan käsittelemänä ajanjaksona tiiviisti seuranneena pitää aivan luontevana.

Manner-Euroopan maista on erikseen esitelty Saksan, Italian ja Ranskan keskeiset artistit ja albumit – näissä maissa progressiiviselle musiikille löytyi runsaasti persoonallista kaikupohjaa. Olisiko Ruotsi kuulunut samaan kastiin? Jaksojen lopussa on lisäksi tiiviit kuvaukset muista kuin albumein esitellyistä ko. osion artisteista. Kauniiksi lopuksi Pajuniemi listaa parilla rivillä yli 300 aikaisempiin kategorioihin kuulumatonta yhtyettä. Siinä sitä riittää perehdyttävää.

Pajuniemi esittelee kunakin ajanjaksona tai maassa ilmestyneet merkittävimmät albumit, monilta artisteilta löytyy kirjasta useampi teos. Samalla kirjoittaja tiivistää yhtyeitten ja yksittäisten artistien historian, musiikillisen suuntautumisen, henkilövaihdokset ja käännekohdat. Noin sivun mittaisten artikkeleiden tekstisisältö tasapainottelee faktojen ja musiikillisen punninnan välillä – onko nippelitietoa liikaa, riippuu täysin lukijan kiinnostuksen asteesta. Ymmärrän tiivistämisen tuskan! Koska tavoitteena lienee olla kaiken kattava käsikirja – ei historiikki, eikä toisaalta diskografiakaan, ratkaisu on ymmärrettävä. Se tuo tosin mukanaan haasteita.

Käsittelytavasta johtuen asiaan perehtymättömän voi olla hankala hahmottaa pitemmän uran tehneen artistin kaarta, kun julkaisut on ripoteltu julkaisuajankohdittain. Joistakin levy- ja artistivalinnoista voi olla montaa mieltä. Pajuniemi perustelee esimerkiksi Fairport Conventionin ”Liege & Lief” -klassikon mukana oloa folk-proge-termillä ja albumin pioneeristatuksella. Aloittelevaa harrastajaa saattaa myös hämätä, että kaikki albumit on esitelty samanarvoisina. Esimerkiksi Yes ja ”Close to the Edge” saa yhtäläisen käsittelyn kuin Fruupp ja ”Modern Masquarades”. Näin toki vältetään yksittäisten teosten arvottaminen ja kaikenlaiset arvoasteikot, ne kun ovat monesti makuasioita. Ehkä jonkinlainen ”Aloita näistä”- tai ”Tunnustetut klassikot” -lista olisi kuitenkin ollut paikallaan? Enkä nyt tarkoita, että en arvostaisi Fruupp-yhtyettä.

Pajuniemen kunniaksi on laskettava, että hän on pyrkinyt käsittelemään tasapuolisesti niin vanhan mantereen kuin Pohjois-Amerikankin hyvin erityyppisessä maaperässä kasvaneita artisteja. Henkilökohtaisesti en nimittäin juurikaan perusta lähes poikkeuksetta AOR-junan kyytiin ainakin uransa jossain vaiheessa hypänneistä Yhdysvaltalais-yhtyeistä. Tietty niillekin löytyy arvostajansa ja kuuntelijansa, usein vielä miljuunittain. Tuolle maalle ominaiset fuusio-bändit ovatkin sitten asia erikseen, ja tämän kirjan ulkopuolella.

Pajuniemen teksti on sujuvaa ja elävää, mielipidettä ja perustelua löytyy riittävässä määrin. Tieteellinen tutkimus tämä ei ole, vaan intohimoisesti asiaansa paneutuneen ja siihen syvällisen suhteen luoneen harrastajan suurtyö. Suosittelen myös saman kaverin ”Prog Finlandia”-kirjaa.

Progressiiviseen rockiin perehtymättömälle teos antaa erinomaisen kattavan kuvan tyylistä, sen kehityksestä, keskeisistä tekijöistä ja heidän musiikillisesta panoksestaan sekä ennen kaikkea teoksista eli levyistä. Syvemmälle aiheeseen sukeltaneelle ”Aamunkoiton portit” toimii hyvänä tarkistuslistana: jos kerran pidän sinfoniseen progeen kallellaan olevasta yhtyeestä X, Y saattaisi myös pudota.

Pekka

Mainokset

Pekka lukee (tai ainakin selaa): Bruce Brodeen ”Power Pop Prime”, 2011

power popKäsikirja vuosina 2007 – 2008 ilmestyneisiin (ja uudelleenjulkaistuihin) power-pop-levyihin.

Kirjan kokoaja Bruce Brodeen pyöritti netissä vuosikausia Not Lame -levykauppaa – Not Lame myös julkaisi pääasiassa power-pop-genreen luettavia kiekkoja. Viime vuonna mies pisti lapun luukulle, ja kertoi keskittyvänsä johonkin ihan muuhun.

Tuloksena on Pop Geek Heaven -saitti (www.popgeekheaven.com – avattiin juuri äsken), ja sarja ”Power Pop Prime” -käsikirjoja, joista on ensimmäisenä julkaistu Vol. 7 (2007 – 2008). Brodeenin tavoitteena on julkaista kahdeksanosaiseksi suunnitellussa kirjasarjassa power-popin historiaa vuodesta 1995 – 2010 (ja kauemmaksikin taaksepäin, sillä mukana on myös juttua 60-luvun artisteista uudelleenjulkaisujen kautta).

Saitista: näyttää olevan ihan pätevästi tehty kokonaisuus, josta löytyy kaikkea mahdollista power-poppiin liittyvää. Bändiesittelyjä, keskustelua, levykauppa, uutisia… ehkäpä tuolla tulee vierailtua vastakin.

”Power Pop Prime” on siis käsikirja, jonka runkona ovat Brodeenin Not Lame -nettikauppaan kirjoittamat lyhyet esittelyt kyseisinä vuosina ilmestyneistä uutuuksista ja uudelleenjulkaisuista. Suomeksi: nettiarviot ovat saaneet uuden elämän painetussa muodossa. Arvosteluja on vielä terästetty lainauksilla muista julkaisuista – tekotapa muistuttaa ”Endless Trip”- ja ”Galactic Ramble” -kirjoja. Tämä ensimmäinen (siis Vol. 7) on aika tuhti paketti (300 sivua!), mukana on myös hyvä kokoelma-CD.

Allekirjoittaneelle esittelyt ovat pääosin tuttuja, sillä olin vuosikausia Not Lamen asiakas – se oli ainoita paikkoja, josta löytyi laaja ja valmiiksi seulottu valikoima tämän genren julkaisuja, myös omakustanteita, joiden hankkiminen olisi muuten ollut täysin mahdotonta. On kuitenkin myönnettävä, että vaikka iso osa esiintyjistä onkin niminä ainakin hämärästi tuttuja, musiikki on jäänyt aika usein tuntemattomaksi. Tulevia hankintoja ajatellen hyvää on se, että Brodeen niputtaa oudon artistin tunnetumpien nimien vertailuryhmään. Sama luokittelu toimi myös edesmenneellä Not Lame -saitilla: kun Brodeen vertasi tuntematonta nimeä vaikkapa Brian Wilsoniin, tilaus Suomesta Fort Collinsiin, Coloradoon oli varma tapaus.

Asian toinen puoli: kauppamies kun oli, Brodeen ehkä turhaankin hehkutti esittelyissään levyjä, joissa sitä hehkua ei välttämättä ollut. Kauppaa piti saada aikaan, ostajana kohdalle osui useampikin huti. No, Brodeenin innostus oli kuitenkin tarttuvaa sorttia, vaikka välillä pitkät jaaritukset (joskus myös videoiden muodossa) uuvuttivatkin. Esittelyt ovat kuitenkin napakoita! Ja vielä varoituksen sana: vaikka kirjan ytimenä onkin power-pop, välillä lipsutaan AOR:n ja keskitien rockin puolelle.

Bruce Brodeen: Power Pop Prime Vol. 7 (2008–2009) (Not Lame Media, 2011)

Pekka lukee: Nick Kent, ”Apathy for the Devil”, 2011

kentrYksi 70-luvun luetuimmista ja ihailluimmista rock-kirjoittajista muistelee – ”tulin, näin, koin ja kirjoitin”, alaotsikkona ”A 1970’s Memoir”. Pääasiassa New Musical Expressiin kirjoittanut Nick Kent oli samaan lehteen artikkeleita rustanneiden Charles Shaar Murrayn ja Ian MacDonaldin ohella 70-luvun alkupuolen (karkeasti 72-78) tärkeimpiä englantilaisia reporttereita.

Vanhan polven brittikirjoittajat olivat kasvaneet 60-luvun viattoman beat-kulttuurin mukana. Kun rock vuosikymmenen puolivälissä alkoi uudistua ja sai särmää, kirjoittajat olivat vaikeuksissa – 70-luvulle tultaessa musiikki kiihdytti kierroksia, mutta kirjoittaminen ja kritiikki eivät pysyneet ja pystyneet samaan kiihtyvään tahtiin. Muusikot uudistivat rock-musiikkia vakavasti otettavaksi taidemuodoksi, samalla kuuntelijat janosivat tietoa. Vain harvat pienlehdet ja muutamat edistykselliset kirjoittajat ymmärsivät aikojen muutoksen, ensin Yhdysvalloissa: Crawdaddy, Rolling Stone, Creem, Ralph J. Gleason, Robert Christgau, Greil Marcus, Jann Wenner, Nik Cohn, Lester Bangs, Paul Williams, Richard Meltzer, Dave Marsh – englantilaiset tulivat jälkijunassa.

Musiikinharrastajien määrä kasvoi, levymyynti kasvoi, lukijat halusivat päästä lähemmäs idoleitaan. Se tarkoitti, että kirjoittajien piti päästä muusikoiden iholle. Perinteiset lehdet – Melody Maker, New Musical Express – tajusivat, että kasvavan tiedonjanon tyydyttämiseen ei enää riittänyt lehdistötiedotteiden kopioiminen. NME pestasi nuoret lupaukset Nick Kentin, Charles Shaar Murrayn ja Ian MacDonaldin. Koska musiikintekijät paneutuivat tehtäväänsä antaumuksella, joskus stimulanttien avustuksella, kirjoittajien oli – aiheitaan ymmärtääkseen – tehtävä samoin. Ja mikäs siinä: kun ovet takahuoneisiin ja niiden houkutuksiin yks kaks avattiin, kukapa olisi halunnut jäädä ulkopuolelle.

Kent, Murray ja MacDonald nostivat innostavilla, näkemyksellisillä ja älykkäillä jutuillaan NME:n kukoistukseen. Kilpailija Melody Maker vaikutti NME:n rinnalla jäykältä ja jämähtäneeltä, vaikka ei siinäkään mitään varsinaista vikaa ollut – paitsi ehkä tähtikirjoittajien puute.  Sillä NME:n kirjoittajista, Kent etunenässä, tuli tähtiä siinä missä tähdistä, joista he kirjoittivat. Sillä oli sitten hyvät ja huonommat puolensa. Pääsy takahuoneisiin, limusiineihin ja yksityisbileisiin helpottui, mutta samalla vaarantui puolueettomuus: kaikesta nähdystä, kuullusta ja koetusta ei voinutkaan enää kirjoittaa. Myös tähtien tavat tarttuivat kirjoittajiin. Esimerkiksi Kent vietti 10 vuotta huumekoukussa, jota hän kirjassaan aika raadollisesti kuvaa.

Kentin nousu tähtikirjoittajaksi oli kilpailun puuttuessa nopea, elämä huipulla vauhdikasta, pudotus aikojen muuttuessa raju. Joskus tähtien kaverina oli kivaa, joskus taas ei: Kent antaa aikalaismuusikoista rehellisentuntuisen kuvauksen. Mikä heitä liikutti, mille he olivat persoja, millaisia he olivat ihmisinä. Jotkut laskelmoivia, epärehellisiä huikentelijoita, jotkut suosiostaan huolimatta nöyriä ja inhimillisiä. Harva pystyi vastustamaan tähtisumua, kun sitä lapiolla eteen kannettiin. Kent kuvaa suhdettaan Chrissie Hyndeen rehellisesti – ehkä? Yksi kirjan sankareista on Kentin ikisuosikki Iggy Pop, tutuiksi tulevat myös Stonesit ja Zeppelinit, joiden sisäpiiriin Kent luiskahtaa.

Kuten niin monelle muullekin kirjoittajalle, punk oli vedenjakaja. Kent sujahti mukaan Sex Pistolsin kitaristina. Kaikki ei kuitenkaan käynyt niin kuin elokuvissa: Malcolm McLaren lemppasi (ja hakkautti) pitkäaikaisen tuttavuutensa – katkeruus jäi. Kentin vajotessa huumehuuruihin esiin marssivat uudet kirjoittajat, Tony Parsons, Julie Burchill, Paul Morley… jossain vaiheessa Kent sai kuitenkin otteen elämästä, muutti koti-isäksi Pariisiin, jossa asuu edelleen.

Itselleni mieleenpainuvimmaksi Kentin aikaansaannokseksi on jäänyt kolmiosainen sarja Brian Wilsonista aikana, jolloin Wilsonista ei juurikaan puhuttu. Kent avasi Wilsonin menneisyyttä, teoksia ja neroutta sisäistyneesti ja arvostaen. Kannattaa muuten lukea ”The Dark Stuff” -teos, kooste julkaistuista ja osin julkaisemattomistakin Kentin jutuista. Tämän kirjan loppuun Kent on koonnut oman 70-luvun jukeboksinsa, hän käy vuosi vuodelta lävitse omasta mielestään merkittävimmät kappaleet ja albumit – hyvä lista, aika monesta valinnasta on helppoa olla samaa mieltä.

Pekka

Nick Kent: Apathy for the Devil, A 1970’s Memoir (Faber & Faber, 2011)

Jukka lukee: Jake Nyman ”Kovan päivän ilta”, Ajatus Kirjat 2009

Joulupukki on mukava kaveri. Esimerkiksi tänä jouluna hän toi minulle lahjaksi syksyllä ilmestyneen Jake Nymanin kirjan ”Kovan päivän ilta: Rockin historiaa 45 kierrosta minuutissa”. Luin teoksen viikon sisällä erikokoisina iltapaloina, ja nyt onkin pienen mietinnän ja ’arvostelun’ aika.

Reilut 300-sivuinen kirja ei pyri olemaan täydellinen popmusiikin historiaa käsittelevä opus vaan tekijän omien näkemysten mukainen katsaus 1950- ja 1960-luvun keskeisimpiin tapahtumiin. Hyvä niin, sillä muutoin ”Kovan päivän ilta” jäisi auttamattomasti tavoitteestaan.

Kirjan käsiin saatuani mieltäni lämmitti erityisesti sen alaotsikko. Esipuheessaan Jake Nyman kertoo ryhtyneen ”Kovan päivän illan” kirjoittamiseen löydettyään kasan vintille unohtuneita singlejä. Näin ollen kirjan pääosissa ovatkin yhtyeiden ja artistien ohella nuo 45 kierroksella pyörivät vinyylisinglet ja niiden sijoitukset eri maiden myyntilistoilla. Aluksi tilastojen esille tuominen häiritsi, mutta jossain vaiheessa niiden huomasi tukevan tekstiä. Singlejen syvimpään olemukseen teoksessa ei suuremmin puututa. Kansien kuvaajat, kuvaussessiot, eri maiden painoserot tai sinkkujen diskografiat loistavat poissaolollaan.

Kirja on jaettu kolmeentoista lukuun, joista jokaisen lopussa on lista kuunneltavaksi suositeltavista levyistä. Listat ovat monipuolisia joskaan eivät täydellisiä. Esimerkiksi kirjassa moneen kertaan mainittua Chuck Berryä Nyman ei laske suositeltavien kuunneltavien joukkoon. Berryn puuttuminen listasta on suuri moka. Toinen lapsus on kirjan kuvitus. Vaikka sinkkujen kansia on esillä postimerkin kokoisina mustavalkoisina ’pläntteinä’ sekä kuvaliitteissä muutamina värillisinä kuvina, niin kuvakansia olisi voinut olla mukana huomattavasti enemmänkin. Pari kuvaliitteissä ollutta sivunkokoista musiikkilehden kantta olisi voinut hyvinkin korvata näyttävillä levyjen kansilla. Näin kirjaa olisi saatu sidottua enemmän sen alaotsikkoon.

Ansioituneeksi radiotoimittajaksi tiedetty Jake Nyman rakastaa Beatlesia. Asia on tullut esiin useaan otteeseen vuosikymmenten saatossa ja niin myös tällä kertaa. Beatles mainitaan kirjassa lähes joka käänteessä, mikä ei välttämättä olisi tarpeen. Brittirockin ryntäys USA:n markkinoille kun ei voinut olla pelkästään ensimmäisenä valloituksen tehneen yhtyeen ansiota. Vai oliko? Viisaammat vastatkoon.

Sitten siihen tärkeimpään, eli mitä annettavaa ”Kovan päivän ilta” -teoksella on? Keskiverto musiikinkuuntelijalle tai nuorelle asianharrastajalle kirjassa on varmasti paljon uutta tietoa. Rockmusiikin historialliset faktat on jokaisen länsimaista poppia ja rokkia diggailevan hyvä tietää. Pääpiirteittäin asiat tulevatkin selviksi. Yksityiskohtiin ei juurikaan puututa, elleivät ne sitten liity Beatles tai Beach Boys -yhtyeisiin.

Rockin yleismaailmallista historiaa on suomalaisessa kirjallisuudessa käsitelty yllättävän vähän. Ja jo pelkästään sen vuoksi Nymanin kirja, puutteineenkin,  puolustaa paikkaansa. Rockin historiaan aiemmin perehtyneelle lukijalle kirja toimii hyvänä kertauksena.
Henkilökohtaisesti kirjan parasta antia olivat muutamat mieltä lämmittävät anekdootit.

Kirjan väljä taitto ja jouheva teksti tekevät ”Kovan päivän illasta” helppolukuisen. Tästä johtuen teos poikkeaa edukseen monista muista rock- ja popmusiikkia käsittelevistä opuksista. Sen enempää Jake Nymanin kirjalliseen ilmaisuun puuttumatta totean vain, että ammattimies on ammattimies.

Eli, summa summarum: kannattaa kävellä lähimpään kirjastoon, etsiä ”Kovan päivän ilta” käsiinsä, lukea se ja lainata kirjan palautusreissulla Jake Nymanin suosittelemien levyjen lisäksi myös jokin Chuck Berryn kokoelma…

Jukka