”Koska tunnuit pitävän sekä Intergalactic Huso Orchestran lätystä, että suoritteistani Kimmo Pörstin soololevyillä, julkenen paiskata tämänkin sekametelisopan suuntaasi”, kirjoittaa multi-instrumentalisti Jari Riitala ironisesti nimetyn ja kuvitetun soolotuplan saatteessa. Riitala on tosiaan tullut tutuksi pätevänä proge- ja jazzrockmuusikkona useammallakin levyllä, pääasiallisin soittimensa on jo nelisenkymmentä vuotta ollut basso.
Nyt käsillä on siis miehen soolo – yli 100 minuuttia, 22 biisiä lähes yksin ahkeroitua musiikkia, sillä kaikista sävellyksistä, sanoituksista ja sovituksista, instrumenteista, laulusta, äänityksestä, miksauksesta ja masteroinnista, jopa kannen kuvasta vastaa Riitala itse – minä, minä ja minä. Aikamoinen ”monster double album”, kuten englanninkielisessä promotekstissä lukee. Tarkoittaa siis musiikin määrää ja suorituksen mittavuutta. Tätäpä ei olekaan synnytetty yhdessä yössä.
Hattua pitää nostaa.
Riitala itse kuvailee tuplan vaihtelevia musiikkityylejä: progressiivista rockia, soulia, r&b:tä ja fuusiojazzia. ”Lokeroimattomuus on kaupallinen itsemurha, mutta toisaalta musiikki toivottavasti yllättää, ainakaan se ei ole tylsää”, tulkitsen promotekstiä.
Tyylit todella vaihtelevat villisti! Löydän vertailukohdan ulkomailta. Ja sitten taas seuraavaan biisin jonkun täysin toisen. Jos nyt kolme nimeä tähän listaan – kaikilla on yhtäläinen taito ja tahto työstää valtavasti musiikkia, ainakin useimmiten tasalaatuisesti; mistä sitä kumpuaakaan! Todd Rundgren, Prince, Daryl Hall. Ainakin omassa mielessäni tuota trioa yhdistää melodiantaju, läpitunkeva musikaalisuus, kahden ensimmäisen tapauksessa myös instrumentaalinen monipuolisuus.
Riitala, olet kovassa seurassa!
Kun Riitala hempeilee soulahtavasti, myös kotimainen Tuomo vilahtaa mielikuvissa. Hattua pitää nostaa tyylitajustakin, siihen luen nykytekniikan rajattomien mahdollisuuksien rajoittamisen: vaikka aikaa, taitoa ja mahdollisuuksia olisi, kussakin biisissä on vain ne elementit, jotka saavat sen toimimaan. Ei siis tiluttelua, lurittelua ja näyttämisenhalua.
Biisi biisiltä en tuplaa perkaa. Kansitekstin mukaan kappaleiden synty ajoittuu vuosille 1982–2021, toteutukset lienevät viime vuosilta. Kukin biisi on vihkosessa hyvin taustoitettu. Aika erilaisista lähtökohdista Riitala on saanut aikaiseksi yhtenäisen, elävän ja kiinnostavan kokonaisuuden – vaikka itse sitä sekametelisopaksi kutsuukin.
Riitala: Me Me Me Me Me (JJRCD01, 2022)
Fyysistä tuplaa voi näköjään tilata Bandcampista (riitala.bandcamp.com), musiikki löytyy myös digipalveluista.
Filed under: Musiikki | Tagged: proge, Progressive rock, suomi-rock, suomiproge |
Retrokkiblog 
Vastaa