Retrokki kuuntelee: Joensuu Riihimäki ”Where’s the Fire, John?”

joensuuriihimakiMaanläheisten puurtajien toinen rhythm&blues-kiekko, jatkaa siitä mihin debyytti kuuntelijan jätti.

Myönnän auliisti, että tämän arvion laatiminen on ollut työn takana. En oikein itsekään ymmärrä syytä, sillä kyllähän Sami Joensuun ja Kari Riihimäen toinenkin yhteinen kiekko on tasalaatuista ja määrämittaista. Sujuvaa ja sointuvaa, tutun kuuloista. Laulaja-kitaristi Joensuun ja kitaristi Riihimäen lisäksi jämäkkää biittiä ja välillä hiipivää shufflea takovat rumpali Moilu Moilanen ja basisti Jakke Aho.

Myönnän, osa kaksi: olen nirso, odotan paljon ja vielä enemmän. Olen ottanut sen kannan, että jos musiikki ei iske, siitä on turha kirjoittaa puolivillaista, myötäsukaista arviota. Mieluummin sitten ei mitään. Ja sehän tarkoittaa vain ja ainoastaan, että tämä yksi onneton ihminen ei ymmärrä artistin tarkoitusperiä. Ei sitä, että musiikissa olisi jotain vikaa. Tuoteselosteet, jotka vain työstävät levyn julkisuutta eivät jätä lukijalle käteen edes luuta, lihasta puhumattakaan. Artisti on mielestäni ansainnut enemmän.

Entäs sitten ”Where’s the Fire, John?”?

Kuten totesin, tasalaatuista ja viihdyttävää rhythm&bluesia, jykevää komppia, iskeviä kertosäkeitä, viiltäviä kitaravälähdyksiä, hiipivää rytmiä, mukavia instrumentaalisia yllätyksiä kuten banjo. Sanoisin, että kokonaisuutena ihan ok.

Muutamat levyn helmet antavat kuitenkin välähdyksen yhtyeen ja lauluntekijöiden todellisesta potentiaalista – ja ne ovat huomattavasti enemmän kuin ok!

Esimerkiksi rauhallisesti askeltava, harkitusti näppäiltyjen akustisten kitaroitten ja raukean kompin tahdittama ”Whom the Gods Would Save”: ylväs, inhimillinen, Anna Kivisen herkällä taustalaululla henkistetty. Lähestytään Mark Knopfler-territoriota, ja sehän ei ole ollenkaan huono asia! ”The Great Divide” tarjoaa samaa herkkua, nyt Kari Riihimäen sähköisten kitarariffien ja -ulvaisujen vauhdittamana. Aapo Romun sello taustoittaa ”Highway (Which No One Gets Done)” -biisin aavikkomaisemaa. Tässä on samaa kohtalokkuutta kuin Neil Youngin ”Sleeps with Angels” -albumin unenomaisissa ja lohduttomissa tunnelmissa. Sami Joensuun sisäinen Bono pääsee ääneen.

Toisessa ääripäässä ovat vaikkapa sähköisesti rullaava ”Highland Queen” ja ränttätänttää runttaava ”Smokey Lady”. Täydellisessä maailmassa kuuntelija olisi seissyt silmät ummessa vaikut korvista karisten Kari Riihimäen kitaramyrskyssä. Enemmän on enemmän, kuten joku kitarasankari on aikoinaan lohkaissut. Jälkimmäisessä biisissä Joensuun laulu tarjoaa tulta ja tappuraa. Viestini taitaa olla, että ääripäät kunniaan: antaa mennä jos siltä tuntuu, silloin se tuntuu kuulijassakin. Potentiaalia kyllä riittää, sitä ei kannata piilotella.

Pekka

Joensuu Riihimäki: Where’s the Fire, John? (Puuma PUUCD 044, 2016)

http://www.jrofficial.fi/

http://www.facebook.com/joensuuriihimaki

http://www.runningmoose.fi/

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: