Tango-Orkesteri Unton solistina kolme levyllistä tangoa taivuttaneen ja How Many Sisters -trion jäsenenä samaiseen määrään albumeita osallistuneen laulajan ensimmäinen sooloteos. Vahvoja lauluja, vahva laulaja!
Eikä mikä tahansa teos: kaikki kappaleet ovat käsittääkseni originaalisävellyksiä, säveltäjänä Anna-Mari Kähärä, tekstit ovat kuuden, hieman eri aikakauden suomalaisrunoilijan runoja ja laulutekstejä (Anna-Leena Härkönen, Eeva-Liisa Manner, Aila Meriluoto, Marja-Leena Mikkola, Aulikki Oksanen, Elvi Sinervo). Orkesterissa painottuvat jouset, säveltäjän piano sekä Jukka Eskolan sumuista, autiota ulappaa halkovat trumpetti ja flyygelitorvi.
”Laulelma” tuntuu tämän albumin kappaleita kuvailtaessa turhan kepeältä ilmaisulta – sekä lauluissa että Pirjo Aittomäen tulkinnassa on armottoman vahvaa paatosta ja dramaattisuutta, välillä hengästyttävyyteen saakka. Olen omaksunut Anna-Mari Kähärästä mielikuvan hulvattomana ja leikittelevänä laulajana, säveltäjänä, sovittajana ja soittajana, pianistina ja haitaristina. Rajattomana renessanssitaiteilijana. Välillä humoristinakin.
Tällä levyllä ollaan vakavan äärellä. Selkä suoristuu auktoriteettien edessä.
Pehmeitä kohtiakin löytyy. ”Kakskymmentä suvea” Aila Meriluodon runoon keinuvine rytmeineen viittaa kansan- ja kamarimusiikkiin. Samaa perisuomalaista realismia on Anna-Leena Härkösen sanoittamassa lihallisen kohtalokkaassa ”Koivunlarvalaulussa”. Nimikappale on kepeästi laineileva bossanova, Aittomäen laulussa on sekä sensuellia pehmeyttä että ylvästä kaipausta. ”Minun veljeni” löytää lokeronsa jazzlaulelmasta, makea kuoro.
Sanoituksista – runoista ja teksteistä – huokuu tietysti, että ne ovat vahvojen naisten vahvoja tarinoita. Enkä kyllä Kähärää ja Aittomäkeä yhtään heikommiksi arvele! Elämä vie mehut, epävarmuus kalvaa, on elettävä mitä elämä eteen heittää. Ja koska aiheet ovat kalvakoita kuin loppusyksyn hopeisena kiiltävä savinen pelto, niin ovat myös sävellykset. Esimerkiksi ”Älä kysy mitään” on pohjoismaisen viileä ja paatoksellinen, periksiantamaton kuin kivikova ruisleipä. Kähärä kyntää samaa kyistä ja hyistä peltoa kuin esimerkiksi Otto Donner, Eero Ojanen ja Kari Rydman. Aivan loistavaa: hienostuneita yksityiskohtia, reheviä sovituksia, paljasta silloin kuin paljas toimii!
Topi Korhosen marssirytmiset kitarat kappaleessa ”Saima Irene maaliskuussa 1918” (Marja-Leena Mikkola) korostavat laulun karua aihetta – nimikin sen jo kertoo. Elvi Sinervon ”Niin muistan” vie vankilaan. Menettäminen, epävarmuus, muistot, yksinäisyys, kuolema, pettymys ja pettäminen, hiljainen alistuminen ja sanaton katkeruus – näistä on suomalaisten selviytymistarinat tehty, myös tällä levyllä.
Samaa aihepiiriä ja tunnelmaa löytyy ”Niin vähän on aikaa” -albumilta, yhdeltä suomalaisen poplaulelman ehdottomista kulmakivistä. Kyllä, vertaan ”Meidän piti matkustaa” -teosta edellä mainittuun. Molemmat kestävät aikaa, molempia kannattaa kuunnella pintaa syvemmältä. Ja välillä antaa musiikin vain viedä.
Pekka
Pirjo Aittomäki: Meidän piti matkustaa (Pirjo Aittomäki PAM001, 2016)
http://www.pirjoaittomaki.com/
Filed under: Musiikki | Tagged: jazzlaulelma, laulelma, suomi |
Retrokkiblog 
Vastaa