• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 36 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Karuna ”Tuulispää” (2016)

KarunaFolkin supertrion toinen albumi, Hesarissakin kehuttu.

Teija Niku (harmonikka, melodeon), Esko Järvelä (viulu, avainviulu) sekä Juha Kujanpää (piano ja muut koskettimet) ovat yhtä kuin Karuna, muun muassa. Lisäksihän kukin operoi ahkerasti myös lukuisissa muissa kokoonpanoissa, projekteissa ja omillaankin. Järvelän ja Kujanpään tekemisiä olen seurannut ja ihastellut useasti – velhoja soittajina ja säveltäjinä. Niku sen sijaan on tässä laajuudessa uusi tuttavuus – ehkä, sillä en kyllä jokaisen kuulemani levyn soittajatietoja muista ulkoa.

Niin, ja kyseessähän on siis instrumentaalitrio. Vaikka tuo kuulostaa kokoonpanona rajoittavalta, vaihtelevat soitinyhdistelmät ja instrumenttien erilaiset roolit ja painotukset saavat Karunan kuulostamaan kokoaan merkittävämmältä. Näillä levyillä korostuvat yhteissoitto, melodiat ja sovitukset, eivät huimapäiset soolot. Lähtökohtien puolesta musiikkia voisi toki nimittää kansanmusiikiksi, henkilökohtaisesti koen kuitenkin rajojen ylittyvän tai olevan vähintäänkin häilyviä. Toki mukana on muutama perinteisen kuuloinen viulu-piano-harmonikka-menopalakin, mutta ehkä pohjoismainen instrumentaalimusiikki olisi lähempänä totuutta.

Karunan ensimmäinen julkaisu ”Hyvää matkaa” on jo vuosien takaa. Kun uutta ei ilmaantunut, päättelin yhtyeen päätyneen ”kivat kokeilut mutta jätetään muhimaan kunnes aika on taas kypsä” -mappiin. Esikoinen koostui yhtä Nikun sävellystä lukuun ottamatta Juha Kujanpään kappaleista. Nyt kun kiekko päätyi pitkästä aikaa kuunteluun, muutkin erot ”Tuulispää”-uutuuteen nousivat helpommin esiin. Esikoisalbumin sävellykset tuntuvat versovan perinteisemmästä kansanmusiikista, vaikka sovituksissa onkin jo samaa hienostuneisuutta kuin ”Tuulispäällä”. Yhtyeen kaunis nimikkobiisi ”Karuna” viitoittaa tietä uutuudelle. Toisaalta ”Hyvää matkaa” -levyltä löytyy myös tyylipastisseja vierailevine soittajineen. Vaikka erinomaisesti toteutettuja ovatkin, koen niiden kuitenkin verottavan kokonaisuutta.

”Tuulispäällä” Karuna on ehjä. Ehkä myös sävellykset ovat ytimekkäämpiä.

Erityisesti Teija Nikun neljä sävellystä yllättävät. Varsinkin peräkkäiset ”Viimeinen rivi” ja ”Maaliskuun aurinko” on uskomattoman hieno parivaljakko. Ensimmäinen on rytmikäs, yksinkertaiseen mutta erittäin jännitteiseen teemaan perustuva sävelmä, joka välillä seestyy J:son Lindhin ja Staffan Schejan yhteisteosten tapaiseen, pohjoismaisen kirkkaasti läpikuultavaan väliosaan. ”Maaliskuun aurinko” taas on koskettavan kaunis, tuvanlämpöinen melodia – kevätaurinko lämmittää jo! Myös ”Huhtikuun sade” ja albumin avaava reipas ”Dusch” vakuuttavat, edellinen taitaisi taipua myös tenhoavaksi iskelmäksi, harmonikkasoolokin on jo valmiina. Teija Niku – sinulla on uusi ihailija.

Juha Kujanpään toisteisissa sävellyksissä on kierrettä vaikka muille jakaa. Sävellyksellisesti ne sopisivat hänen soololevyilleen, nyt toteutus on pienempää mutta ei yhtään vähemmän vaikuttavaa. Esimerkiksi ”Pegasos” ja ”Kaikki värit” ovat pakahduttavan kauniita, ja soivat äärimmäisen elegantisti ja kuulaasti pianon ja viulun yhteisnuotilla, harmonikan sointi lisää samaan teemaan nostalgista lämpöä. Molempia kappaleita Kujanpää taustoittaa hienovaraisilla koskettimilla. ”Kyntäjän blues” on lähinnä rempseää kansanmusiikkia, vaikka piano ja hanuri heleällä rapsodialla välillä keventävätkin. ”Yhden suunnan sotiisi” on poljennoltaan reipas, sävelmässä on kaihoa – ehkä hieman irkkutyyliin? Albumin päättävä ”Patikka” on hienostunut, melkeinpä barokkimainen sävelmä. Kamarimusiikista porukka lehdistötiedotteessa kirjoittaakin.

Sitten on Esko Järvelän ”Aylan”, tuskaisen koskettava sävelmä, joka muistuttaa kreikkalaisen saaren hiekkarannalle kuolleena ajautuneen lapsen kohtalosta. Ihmishengen arvottomuudesta armottomien ihmisten vallanhimoisten haaveiden kourissa, maailman mielettömyydestä. Viulu soi surua, haitari kaihoa, piano säestää eleettömästi. Järvelän toinen sävellys, yli kuusi minuuttinen elegantti ”Peuran polska” venyttää polska-termiä: näillä lakeuksilla musiikilliset seinät ovat leveät ja katto korkealla.

Vaikka olen korostanut Teija Nikun kasvanutta osuutta Karunassa, Juha Kujanpää ja Esko Järvelä ovat aivan yhtä tärkeitä trion osia. Kujanpää ja Järvelä tuntuvat kuuluvan jo kalustoon, he ovat tämän kuuntelijan korvissa jo aikaa sitten muissa yhteyksissä lunastaneet paikkansa taidoillaan ja näkemyksillään.

Tällaisina epävarmuuden ja hirmutekojen aikoina Karuna lohduttaa ja tarjoaa pakopaikan, mutta ottaa myös kantaa. Huikeaa musiikkia!

Pekka

Karuna: Hyvää matkaa (Kanteleen ääniä ÄÄNIÄ-17, 2010)

Karuna: Tuulispää (Kuu Records KUUREC007, 2016)

http://www.karunatrio.net

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: