Retrokki kuuntelee: Karuna ”Tuulispää” (2016)

KarunaFolkin supertrion toinen albumi, Hesarissakin kehuttu.

Teija Niku (harmonikka, melodeon), Esko Järvelä (viulu, avainviulu) sekä Juha Kujanpää (piano ja muut koskettimet) ovat yhtä kuin Karuna, muun muassa. Lisäksihän kukin operoi ahkerasti myös lukuisissa muissa kokoonpanoissa, projekteissa ja omillaankin. Järvelän ja Kujanpään tekemisiä olen seurannut ja ihastellut useasti – velhoja soittajina ja säveltäjinä. Niku sen sijaan on tässä laajuudessa uusi tuttavuus – ehkä, sillä en kyllä jokaisen kuulemani levyn soittajatietoja muista ulkoa.

Niin, ja kyseessähän on siis instrumentaalitrio. Vaikka tuo kuulostaa kokoonpanona rajoittavalta, vaihtelevat soitinyhdistelmät ja instrumenttien erilaiset roolit ja painotukset saavat Karunan kuulostamaan kokoaan merkittävämmältä. Näillä levyillä korostuvat yhteissoitto, melodiat ja sovitukset, eivät huimapäiset soolot. Lähtökohtien puolesta musiikkia voisi toki nimittää kansanmusiikiksi, henkilökohtaisesti koen kuitenkin rajojen ylittyvän tai olevan vähintäänkin häilyviä. Toki mukana on muutama perinteisen kuuloinen viulu-piano-harmonikka-menopalakin, mutta ehkä pohjoismainen instrumentaalimusiikki olisi lähempänä totuutta.

Karunan ensimmäinen julkaisu ”Hyvää matkaa” on jo vuosien takaa. Kun uutta ei ilmaantunut, päättelin yhtyeen päätyneen ”kivat kokeilut mutta jätetään muhimaan kunnes aika on taas kypsä” -mappiin. Esikoinen koostui yhtä Nikun sävellystä lukuun ottamatta Juha Kujanpään kappaleista. Nyt kun kiekko päätyi pitkästä aikaa kuunteluun, muutkin erot ”Tuulispää”-uutuuteen nousivat helpommin esiin. Esikoisalbumin sävellykset tuntuvat versovan perinteisemmästä kansanmusiikista, vaikka sovituksissa onkin jo samaa hienostuneisuutta kuin ”Tuulispäällä”. Yhtyeen kaunis nimikkobiisi ”Karuna” viitoittaa tietä uutuudelle. Toisaalta ”Hyvää matkaa” -levyltä löytyy myös tyylipastisseja vierailevine soittajineen. Vaikka erinomaisesti toteutettuja ovatkin, koen niiden kuitenkin verottavan kokonaisuutta.

”Tuulispäällä” Karuna on ehjä. Ehkä myös sävellykset ovat ytimekkäämpiä.

Erityisesti Teija Nikun neljä sävellystä yllättävät. Varsinkin peräkkäiset ”Viimeinen rivi” ja ”Maaliskuun aurinko” on uskomattoman hieno parivaljakko. Ensimmäinen on rytmikäs, yksinkertaiseen mutta erittäin jännitteiseen teemaan perustuva sävelmä, joka välillä seestyy J:son Lindhin ja Staffan Schejan yhteisteosten tapaiseen, pohjoismaisen kirkkaasti läpikuultavaan väliosaan. ”Maaliskuun aurinko” taas on koskettavan kaunis, tuvanlämpöinen melodia – kevätaurinko lämmittää jo! Myös ”Huhtikuun sade” ja albumin avaava reipas ”Dusch” vakuuttavat, edellinen taitaisi taipua myös tenhoavaksi iskelmäksi, harmonikkasoolokin on jo valmiina. Teija Niku – sinulla on uusi ihailija.

Juha Kujanpään toisteisissa sävellyksissä on kierrettä vaikka muille jakaa. Sävellyksellisesti ne sopisivat hänen soololevyilleen, nyt toteutus on pienempää mutta ei yhtään vähemmän vaikuttavaa. Esimerkiksi ”Pegasos” ja ”Kaikki värit” ovat pakahduttavan kauniita, ja soivat äärimmäisen elegantisti ja kuulaasti pianon ja viulun yhteisnuotilla, harmonikan sointi lisää samaan teemaan nostalgista lämpöä. Molempia kappaleita Kujanpää taustoittaa hienovaraisilla koskettimilla. ”Kyntäjän blues” on lähinnä rempseää kansanmusiikkia, vaikka piano ja hanuri heleällä rapsodialla välillä keventävätkin. ”Yhden suunnan sotiisi” on poljennoltaan reipas, sävelmässä on kaihoa – ehkä hieman irkkutyyliin? Albumin päättävä ”Patikka” on hienostunut, melkeinpä barokkimainen sävelmä. Kamarimusiikista porukka lehdistötiedotteessa kirjoittaakin.

Sitten on Esko Järvelän ”Aylan”, tuskaisen koskettava sävelmä, joka muistuttaa kreikkalaisen saaren hiekkarannalle kuolleena ajautuneen lapsen kohtalosta. Ihmishengen arvottomuudesta armottomien ihmisten vallanhimoisten haaveiden kourissa, maailman mielettömyydestä. Viulu soi surua, haitari kaihoa, piano säestää eleettömästi. Järvelän toinen sävellys, yli kuusi minuuttinen elegantti ”Peuran polska” venyttää polska-termiä: näillä lakeuksilla musiikilliset seinät ovat leveät ja katto korkealla.

Vaikka olen korostanut Teija Nikun kasvanutta osuutta Karunassa, Juha Kujanpää ja Esko Järvelä ovat aivan yhtä tärkeitä trion osia. Kujanpää ja Järvelä tuntuvat kuuluvan jo kalustoon, he ovat tämän kuuntelijan korvissa jo aikaa sitten muissa yhteyksissä lunastaneet paikkansa taidoillaan ja näkemyksillään.

Tällaisina epävarmuuden ja hirmutekojen aikoina Karuna lohduttaa ja tarjoaa pakopaikan, mutta ottaa myös kantaa. Huikeaa musiikkia!

Pekka

Karuna: Hyvää matkaa (Kanteleen ääniä ÄÄNIÄ-17, 2010)

Karuna: Tuulispää (Kuu Records KUUREC007, 2016)

http://www.karunatrio.net

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: