• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 35 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Mikko Iivanainen ”Last Room” (Presence 2014)

Mikko IivanainenUseamman vuoden tekeillä ollut kitaristi Mikko Iivanaisen ensimmäinen soololevy. Rock-proge-jazz-akseli kuvannee musiikkia osuvimmin. Eikä tässä vielä kaikki.

Mikko Iivanainen tunnetaan varmaan parhaiten kitaristina vaimonsa Johanna Iivanaisen bändistä ja pariskunnan duosta. Hän on kuitenkin vaikuttanut jo vuosia vapaammissakin jazz-kuvioissa, mm. Nordic Trinity -kokoonpanossa. Mies tiedetään myös Kingston Wall -entusiastiksi ja tributoijaksi. Kun näihin lisätään vielä Iivanaisen panos viime vuonna ilmestyneellä Tuomas Holopaisen ”Music Inspired by The Life And Times Of Scrooge” -levyllä, oman soololevyn persoonaa voi etukäteen vain arvailla.

Sitä persoonaa pähkäilin useamman puolihuolimattoman kuuntelun jälkeenkin. Ei, kitarasankaruutta tämä levy ei esittele, vaan jotain paljon enemmän. Arvaan samalla, että satunnaiselle kuuntelijalle ”Last Room” on vaikea pala.

Jonkinlaisesta elämän mittaisesta matkasta tässä lienee kysymys, ainakin puhuttujen alku- ja loppusanojen ja biisien nimien perusteella. Kunnianhimoa on, vaivoja ei ole säästelty, aikaa on käytetty. Mikko soittaa luonnollisesti kitarat, mutta myös basson, koskettimet ja banjon. Vierailijoitakin on, aika huomaamattomaksi jäävässä laulussa tai oikeammin kähinässä Aija Puurtinen ja Kari Aalto (tuttu Pertti Kurikan Nimipäivistä), jossain kuuluu Johanna Iivanainenkin, rummuissa Mikko Kaakkuriniemi, perkussioissa Abdissa Assefa. Alku- ja loppusanat lausuu Matti Kervinen.

Progressiivisessa rockissa ”Last Room” sijoittuu sinne raskaampaan tai oikeammin kunnianhimoisempaan ja ehkä sinfonisempaankin päähän. Monikerroksisia, mutkikkaita biisejä, isoja liikkuvia sointimassoja, akustista ja sähköistä. Tarttuvien sävelmien sijasta Mikko luottaa sointukulkuihin ja sooloihin niiden päällä, mieleen iskostuvat riffit ovat poikkeuksia. Kuuntelijalta tämän tyyppinen tunnelmoiva musiikki edellyttää keskittymistä ja tietoista kuuntelua. Iskevien, hyräiltävien kiinnekohtien puuttuessa ajatukset lähtevät helposti harhailemaan. Suosittelen kuulokkeita, sillä toteutuksiin on upotettu lukuisia herkullisia yksityiskohtia.

Toki biiseillä on omat luonteensa. Esimerkiksi akustisvoittoinen ”Haunted Mind” jousineen (Jousikaiku Kvartetti) on pehmeän melodinen ja hyvin elokuvallinen – kunnes taivaanrannasta kohoaa raskas kitara kuin tumma ja uhkaava pilvi. Mieli järkkyy, musiikin sävy muuttuu uhkaavaksi, sade saapuu kaikotakseen seesteisen akustisen kitaran myötä. Seuraava ”Room Full of Angels” on vastaavasti herkkä ja romanttinen akustisine kitara- ja jousikuvioineen: vaalea avara huone, jota häikäisevän kirkkaat valon säteet vielä valaisevat.

Toisaalta ”From Dark to Light” ja “Final Ride” tarjoavat sähköä olan takaa. Edellisen uskon kuvaavan lapsuuden ja nuoruuden epäilyä, erehdyksiä, epätoivoa ja intohimoa kiperän riffin ja komeiden kitarakaarien muodossa, jälkimmäinen jyrää elämän viimeisiä tummia vuosia, kuukausia, viikkoja ja päiviä paksun sointumaton, ulvovien kitaroiden sekä Kaakkuriniemen tymäkän rumpukompin vauhdittamana.

Vaikka musiikissa on synkkiäkin sävyjä, päällimmäiseksi tunteeksi jää kuitenkin ilo ja riemu, tasapaino ja harmonia, niitä välittää esimerkiksi pakahduttava ”Holy Playground”. Useamman kuuntelukerran aikana biisi oli sujahtanut ohitse jälkiä jättämättä, rykelmänä jousilla vahvistettuja sinne tänne soutavia muhkeita sointuja, kitaran huiluääniä, itämaista perkussiota, kuulaita kitaranuotteja. Nyt, keskittyneellä kuuntelulla, tunnen elämän sykkeen, sielua ravitsevat lohduttavat ja lempeät sävelet. Kesätuulen, kimmeltävän veden, kukkien tuoksun, niityn perhosineen.

Albumin päättää ”Welcome Home” – Riikka Lampinen soittaa sellolla melodiaa Mikon sähkökitaranäppäilyn säestämänä, seesteinen loppu, sinettinä pikkulapsen nauru. Kun lapsi on albumin avaavassa ”Rebirth” -biisissä saanut elämisen oppeja, ”Welcome Home” toivottaa hänet tervetulleeksi takaisin, valmistautumaan seuraavaan elämään. Ympyrä on sulkeutunut, yksi elämä on eletty, uusi kierros voi alkaa.

Tunnistan musiikissa ja sen sanomassa syvyyttä, mystisyyttäkin. Oletan että Mikko ei ole etsinyt helppoja ja itsestään selviä ratkaisuja, vaan maalannut elämän ja rakkauden kirjoa, tarjonnut kuuntelijalle eväitä oman ajattelun ja omien tunteiden kuulosteluun. Enemmän kuin kitarasankarin taidoilla ja sorminäppäryydellä briljeeraava soololevy, ”Last Room” on Mikko Iivanaisen avaus säveltäjänä ja instrumentalistina. Siinä suhteessa asetan tämän albumin esimerkiksi Jukka Gustavsonin ja Anssi Tikanmäen teosten henkiseksi sukulaiseksi. Jokaisella on kunnianhimoa ja sanomisen paloa, sielua ja ruumista.

Pekka

Mikko Iivanainen: Last Room (Presence PRECD 039, 2014)

www.mikkoiivanainen.com

Katso ”Final Ride” -video:

Katso “Welcome Home” -video:

www.runningmoose.fi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: