• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 35 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Milla Rumi ”Ilot, halut ja valheet” (Johanna 2014)

Milla TumiNuoren Milla Rumin esikoinen hätkähdyttää monipuolisuudella, tuoreudella, erinomaisilla sovituksilla ja täyteläisellä toteutuksella. Kuuluu tämän vuoden parhaisiin.

Lainaan Rumba-lehden Milla Rumi -jutusta Universal-levy-yhtiössä maineikasta Johanna-merkkiä luotsaavan Riku Mattilan kommenttia (jutun on kirjoittanut Saku Schildt): “Olen kokenut tämän useita kertoja urani aikana. Pointti on, ettei kusi sukassa synny mielenkiintoista uutta. Toivoisin, että Milla Rumi kirjoittaisi oman lukunsa suomalaisen popin isoon tarinaan. Hänellä on siihen kaikki mahdollisuudet.”

Ja Milla Rumin eli Milla-Mari Pylkkäsen musiikki – ainakin tämän levyn perusteella – todella on uutta, tuoretta ja raikasta. Hieman lapsenomaista. Piristävän vastasyntynyttä. Vasta 21-vuotiaan kotkalaissyntyisen näyttelijä-muusikko Rumin biisit ovat ennakkoluulottomia, leikkisiä, tarinallisia, joskus hieman kirjallisia – liian monia sanoja liian pienessä tilassa. Mutta tällä levyllä sekin on piristävää. Levykannen mustavalkoisuudella ei ole mitään tekemistä värikkään sisällön kanssa. Tai no, onhan joissain biiseissä vastakohtien dramatiikkaa.

Vaikka Rumin sävellykset ja sanoitukset ovat jo sellaisinaan omintakeisia ja kiehtovia, Anssi Växbyn sovitukset ne vasta arjen yläpuolelle nostavatkin. Välillä barokki-poppia, välillä pop-iskelmää, joskus pop-balladia, kuten nyt soiva loistelias ”Maalari”: Yarin ja Daven henkeä, henkevä ja herkkä. Rumin äänessä noin yleensä on haavoittuvuutta, nuoren naisen suurisilmäisyyttä, hieman Anna Puuta. En löydä tästä maasta vastaavaa artistia, ulkomailta ehkä Fiona Apple ja Aimee Mann ovat yhtä persoonallisia, villejä ja ennakkoluulottomia.

”Tässä olen minä” – Rumi selaa valokuvakansiota, kertoo perhekuvista (”naapurin saksanpystykorva jahtaa kuusivuotiasta pikkusiskoani”, tuon kuvan haluaisin nähdä), taustalla akustiset kitarat ja viulut näppäilevät, sello vetää draaman kaarta. Näen silmissäni ”Magnolia”-leffan. Yksinkertaisesti hieno. ”Linnanmäen laitteeseen” esittelee karusellimaisesti kokonaisen jousiston. ”Sellainen on koti” on makea 80-luvun riisuttu syntikkapoppis, kertosäkeessä Rumi saa revitellä. Sitten rullaava ”Hullulaulu” – jokainen biisi, jokainen sovitus, jokainen sovituksen yksityiskohta pistää virnistämään: loistotyötä! ”Luulaulu” tuo mieleen Nilssonin puhaltimien rytmittämät, nostalgiset barokki-popit. ”Hei ihminen” kasvaa gospel-kuoron myötä upeaksi ja kohottavaksi pienuuden ja inhimillisyyden ylistykseksi.

Tähän levyyn on satsattu, ja hyvä niin, sillä Rumin musiikki ja Växbyn sovitukset ovat sen arvoisia. Palaan Riku Mattilaan. Milla Rumissa todella on jotain uutta ja raikasta, ja siitä todella voi tulla suosittua. Onneksi se uusi on vanhaa ja perinteistä: sydämellä tehtyä ja taidokkaasti toteutettua rehellistä musiikkia.

Johannan kunniakas perinne elää vahvana, toivottavasti jatkoa seuraa.

Pekka

Milla Rumi: Ilot, halut ja valheet (Johanna 4701575, 2014)

facebook.com/MillaRumi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: