Pääasiassa yhden miehen hengentuotteita kolmella tallenteella: ”Pelko ja Silta”, ”Pieni Mies” ja ”Jedi”.
Tässäpä paketti: kaksi CD-levyä, yksi kasetti ‒ trio kunnianhimoista musiikkia, luomisaikaa muutama vuosi. En keksi musiikille muuta luonnehdintaa kuin progressiivinen rock, vaikka dynamo eli Pekka Montin ei sitä niin ehkä nimittäisikään. Nykyisin Seinäjoella vaikuttava Montin paljastuu näiden näyttöjen perusteella aikamoiseksi musiikkivelhoksi: säveltäjä, sanoittaja, sovittaja, kosketinsoittaja, laulaja. Tallenteilla on muita soittajia tarpeiden mukaan, asiallisia hekin. Uskoisin kuitenkin, että Montin on se ylin tahtipuikon heiluttaja asiassa kuin asiassa.
Kuka ihmeen Pekka Montin?
En minäkään tiennyt miestä ennen näitä tallenteita. Netistäkin tietoa löytyy hämäräperäisen vähän, Facebook-sivut kuitenkin. ”Pieni Mies” -kiekon ilmestymisen aikaan tehty Colossus-lehden haastattelu paljastaa myös jotain.
”En pidä juurikaan minkäänlaisesta iloisesta musiikista. Olen henkeen ja vereen melankolisen musiikin edustaja. Nykyajan valtavirtamusiikkiin suhtaudun enemmän viihdemuotona ja rahantekona, kuin varsinaisesti minkään sortin taidemuotona, jonka tarkoitus olisi ensisijassa edistää ja kehittää musiikin hyvinvointia sekä ilmaisua ihmisten keskuudessa”.
Varsin tinkimätön mies siis.
Musiikilliset vaikutteensa hän kuittaa viime aikoina saaneensa lähinnä elokuvamusiikista, Facebook-sivuilla Montin mainitsee nimet Goblin, ”A Clockwork Orange”, Ennio Morricone, John Carpenter, David Lynch, Angelo Badalamenti, ”1984”, Vangelis ja Basil Poledouris. Ilmeisesti joitain bändiviritelmiäkin on ollut Porin seudulla ennen näitä kiekkoja, niistä ei allekirjoittaneella ole kuulohavaintoja.
Aloitetaan aikajärjestyksessä, eli ensin kuuntelussa ”Pelko ja Silta”.
Koska kyseessä on ilmeisestikin temaattinen kokonaisuus, yksittäisten kappaleitten ruotiminen on melkoisen turhaa. Osittain siksikin, että en tiedä Montinin logiikkaa esimerkiksi biisien nimeämisessä. Nimet kuten ”R” ja ”G” eivät paljon valaise, kaksiosainen ”Äiti Luonto” enemmän, samoin ”Kadotukseen”.
Välillä kitarat (Marco Schauman ja Ville Viertola) kiitävät korkealla taivaalla, ulisevat hallelujaa synteettisten kosketinmattojen päällä, kompin raadollisessa jyysteessä (Seppo Kylänpää, basso ja Tomi Lahtinen sekä Marco Schauman, rummut). Toisaalla hiljennytään viileän kauniisiin pianomelodioihin. Kauhuelokuvan urkusoundit hyytävät. Seuraavassa hetkessä hypätään hyvinkin psykedeeliseen, iloisen rehvakkaasti ja täydellä höyryllä mekkaloivaan 60-luvun Pink Floyd -moodiin.
Sovitusten rikkaus ihastuttaa: mietittyjä ja hiottuja yksityiskohtia löytyy runsaasti, linnunlauluakin. Montinin instrumentaalinen rooli kosketinsoittajana ei ole mitenkään päällekäyvä, liruttelut eivät hallitse kokonaisuutta. Laulajanakin mies esiintyy säästeliäästi. Se on osoitus kokonaisuudentajusta ja kypsyydestä. Vähäiset sanoitukset – eli muutama sana – toimivat yhtenä soittimena, ehkä inhimillistäjänäkin.
”Pelko ja Silta” on aikamoinen teos.
Sanoista miestä
”Pieni Mies” koostuu pääosin instrumentaalisesta edeltäjästään poiketen lauletuista biiseistä, sanoittajana Mika Ranta. ”Laulettu” ei kuitenkaan tarkoita trubaduurimeininkiä, vaan kyllä musiikki ja kappaleet ovat edelleenkin kunnianhimoisia ja sinne edistyksellisempään lokeroon sijoittuvia. Soittajia on vähemmän eli täsmälleen yksi: Montin huolehtii kannen mukaan syntetisaattoreista, säestyskoneista, rumpukoneista ja laulusta henkilökohtaisesti. Toteutustavasta ja vähän biiseistäkin tulee mieleen esimerkiksi Peter Hammill tai Todd Rundgren – aika laaja haarukka, myönnän. Täytyy muuten myös myöntää, että en tiedä mikä on ”säestyskone”.
Biisit eivät ole siis niin täynnä käänteitä kuin edeltäjällään. Mutkaisuus ja instrumentaalinen värikkyys korvautuvat laulun intohimolla ja paatoksella, tässäkin viittaan Hammilliin. Yleisilme on sanoituksia myöten tummasävyinen ja synteettinen – sanoitusten yhdistävänä tekijänä luonnollisesti pieni poika ja pieni mies, siis lapsuuden muistot ja kasvaminen, nostalgia. Muistan Colossus-haastattelun lauseen ”melankolisen musiikin edustajasta”. Täysin pikimustaa ”Pieni Mies” -kiekon musiikki ei kuitenkaan ole, synkimmänkin yön jälkeen koittaa uusi päivä. Jossain pilkahtaa jopa 80-luvun syntikkapop – ja kazoo!
”Seuraavaksi aion tehdä elektronisen valssilevyn, jonka pääpaino arvatenkin makaa progressiivisessa ulosannissa.”
Tuo ”elektroninen valssilevy” on siis vain kasettina ilmestynyt ”Jedi”. Tosin Facebook-sivuilla oli kuva myös juuri painosta putkahtaneista CD-kiekoista. Kysyinkin yhtä sellaista kuunteluun, sillä kasettisoittimeni ovat sieltä sun täältä. Pekka vastasi, että ei ollut tyytyväinen CD:n tarjoamaan äänimaailmaan, ja päätti hyllyttää ”Jedin” koko CD-painoksen! Pakko siis tyytyä kasettiin. Se tekee soundista pehmeän, melkeinpä samettisen ja hieman samean (joka voi toki johtua ronklaavasta pyörittäjästäni) vastakohtana CD:n räikeydelle. Tätä Montin ilmeisesti hakeekin, osien summaa suurempaa kokonaisuutta.
Kuka minä olen, mistä tulen?
Eipä tuo mikään valssilevy kuitenkaan ole, vaan selkeä jatko ”Pieni Mies” -levyn ääni- ja sävelmaailmaan: syntikka jyllää, nyt tosin mukana on myös hieman enemmän säröä tarjoava sähkökitara, kaulailemassa Ari Kivistö, tukea antaa myös perkussionisti Henri Peltola. Kuusi biisiä, suhteellisen lyhyitä kukin, kasettia saa siis olla aika taajaan kääntämässä. Sanoitukset ovat edeltäjänsä lailla Mika Rannan. Mietin, ovatko sanoitukset tilaustöitä Montinille, vai ovatko ne syntyneet synkronissa sävellysten kanssa. Niin tai näin, tuloksena on kuitenkin toisiaan täydentävä kokonaisuus.
”Pelkään liekkejä” aloittaa sykkivällä, melodisella ja kohtalokkaalla syntikkapopilla. Tällaistahan se oli 80-luvun puolivälissä – ja näinä päivinä uudelleen. ”Uudessa valossa” jatkaa kokeilevammin: mahtipontisia syntikoita, edelleen kovin melankolista sanoituksia myöten. Pidän syntikkasoolosta, olisiko sen jatkona taivaallinen kitarakuvio? ”Fred Phelps” tuo kaukaisesti mieleeni Hectorin ”Euroopan”, vaikka Montin on kyllä vielä tätäkin synteettisempi käsiteltyine lauluäänineen. Tarkoittaakohan sanoittaja Ranta kiivasta amerikkalaispastori Fred Phelpsiä?
Instrumentaali ”Polku” on lyhyt tunnelmapala, oikeastaan pelkkää huminaa ja muutama kaikuva sävel. Tämä ”Polku” voisi kulkea maan korvessa. ”Luvattu maa / Vieras maa” – 80-luvulle tyypillinen hidas syntikkabiisi syntymästä ja lapsesta, avaruudellinen laulutausta. Onko uusi maa lapselle luvattu ja tuttu vai vieras ja tuntematon; mystisyyttäkin sanoista löytyy. Lopuksi ”Jäähyväiset”. Ei nyt ihan siunauslaulu, mutta jonkinmoinen hymni kuitenkin, lauluna kirkas korkeaveisu.
Kohtalokas kokonaisuus, joka sopii hyvin syksyyn: musiikki syventää entisestään pimeyttä ja hämärää. ”Jedin” teemana tuntuu olevan valo ja varjo, syntymän mysteeri, jatkoa ”Pienelle Miehelle” ehkä vieläkin syvemmissä vesissä.
Mitä seuraavaksi?
Aikamoinen, ilmeisesti talkootyönä syntynyt kaksijakoinen trio musiikkia. ”Pelko ja Silta” varmaankin pidemmän kypsyttelyn tulosta, toteutettuna laajemmalla väripaletilla ja leveämmällä pensselillä. ”Pieni Mies” ja ”Jedi” kyntävät syvempiä vesiä mutta pysyvät kapeammassa kanavassa. Ymmärrän, että syntikkamusiikkia on helpompi synnyttää kuin useampia soittajia sitouttavaa yhtyesoittoa. Omien ajatusten ja tunteiden voima vie syvemmälle. Mihin seuraavaksi?
Kannattaa tutustua, jos jossain tulevat vastaan.
Pekka
Pekka Montin ja Keskeinen Aika: Pelko ja Silta (2012), Pieni Mies (2013), Jedi (2014)
www.facebook.com/keskeinenaika
Filed under: Musiikki | Tagged: proge, Progressive rock, suomiproge |
Retrokkiblog 
Jätä kommentti