• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 35 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Corvus Stone ”Corvus Stone II” (2014)

Corvus Stone IIYhtyeen – tai projektiyhtyeen, kuinka vain – toinen runsaudensarvi: tyylien kirjoa suoraviivaisista rockeista kierteisempiin teoksiin, jopa lattariin, vokalisteja meiltä ja muualta.

Pari vuotta sitten Corvus Stonen ensimmäinen albumi herätti hämmennystä, lievää yliannostustakin. Tyylit, soolot, soittajat ja laulajat tarjosivat runsaan ja värikkään kattauksen. Keittiö on sekaisin, kokit sooloilevat, tarjoilijoiden fokus on hakusessa, asiakkaat pyörittävät silmiään. Kulinaristi poimii makupaloja ja poistuu kylläisenä.

Ja niinhän yhtyeen ankkurimiehet Petri ”Lemmy” Lindström (basso) ja Pasi Koivu (koskettimet) toteavat Corvus Stonen nettisivuillakin: jos turvallista formaattimusiikkia etsit, tämä ei ole sinun paikkasi tai yhtyeesi. Suora lainaus nettisivuiltaan (oma suomennos): ”Progressiivista musiikkia pidetään viimeisenä rehellisen musiikin linnakkeena. Usein ’asiantuntijoiden’ odotukset ja tyyli itsessään kuitenkin rajoittavat ilmaisua. Corvus Stone on toista maata: progen raja-aidat kaatuvat ryskyen jo yhden Corvus Stone -biisin aikana.”

Ajan saatossa laulaja ja multi-instrumentalisti Blake Carpenter, rumpali Robert Wolff sekä pitkän linjan progeilija, kitaristi Colin Tench ovat muodostuneet Corvus Stone -menun keskeisiksi ainesosiksi, kuten myös kansitaiteesta ja videoista vastaava Sonia Mota. Vierailijoitakin löytyy, nimekkäimpinä ehkä kaksi kappaletta laulava Timo Rautiainen, hyvin paljon Jon Andersonilta ainakin avausbiisissä ”The Simple Life” kuulostava Phil Naro (mm. Talas, Coney Hatch, DDrive) sekä oman osuutensa teutoonisen täsmällisesti lauletussa mutta muuten aika tavalla tahtilajeilla ja sooloilla häröilevässä yhdeksänminuuttisessa ”Boots for Hire” -biisissä avaava vokalisti Stef Flaming (Murky Red).

Paljon ja vielä enemmän

Kuten ensimmäisellä albumillaan, nytkään Corvus Stone ei pihtaile: musiikkia on peräti 80 minuuttia! Yliannostuksen vaaran ja keskittymiskyvyn rajallisuuden ymmärtävät myös napamiehet, joiden ehdotus on, että kuuntelijat rakentaisivat omista suosikkibiiseistään 50-minuuttisen kokonaisuuden – kappaleita on 16, tosin pari niistä hyvin lyhyttä instrumentaalista välisoittoa. Joistain biiseistä olisi ehkä voinut keittää turhat nesteet kokoon, esimerkkinä vaikkapa instrumentaalinen ”Mr Cha Cha” – alkupuolella kitaroidaan ylväästi, tuplasti, varmaan triplastikin, kunnes ote herpaantuu ja syke taittuu.

Ehkä liitteen suositusta on syytä noudattaa: sen sijaan että yrittäisi kerralla sulattaa koko pakettia, kannattaa kuunnella yksittäisiä biisejä.  Ne ovat niin täynnä yksityiskohtia, osia ja sooloja, että vähäisempi yhtye voisi rakentaa koko uransa elementeille, joista Corvus Stone sorvaa yhden biisin. Nyt soi ”Scandinavians in Mexico”, Santanaa referoiva lattari, jonka purevat kitarat, vastustamaton komppi, lyömäsoittimet ja alkuasukasvokaalit kantaisivat pidempäänkin.

Mainioita, tunnistettavia lainoja vilahtaa myös muualla. 70-lukuisesti rockaava ”Purple Stone” jopa sisältää lyhyen kunnianosoituksen Deep Purplen ”Highway Starille” ja yleisemminkin Purplen edustamalle vetävälle, melodiselle ja virtuoosisille hard rockille. Blake Carpenterin ääni muuten muistuttaa aika tavalla supisuomalaista Mika Järvistä (Five Fifteen).

Carpenterin ”Mystery Man” jurraa, vääntää ja kääntää akustisen alun jälkeen raskaasti, kitarat ja koskettimet painostavat, loppunousua odottaa turhaan, tie jatkuu. Sen jälkeen Rautiainen tulkitsee omalla jykevän selkeällä ilmaisullaan marssitahtisen, hölkkään kiihtyvän ”Tuolla tuonnempana”. En tiedä kuinka toimiva ratkaisu on sekoittaa suomen- ja englanninkielisiä biisejä, vaikka onhan näitä aiemminkin kohdalle osunut. Onhan suomi tietysti eksotiikkaa ulkomaaneläville. Lähes yhdeksästä minuutista olisi ehkä voinut nipistää. ”Uncle Schunkle” tarjoaa kitaroille ja koskettimille instrumentaalista venyttelytilaa, rytmillisesti lähestytään jazz-rockia. Biisi kannattaa toistaa kunnon volyymilla. Phil Naron laulama balladimainen ”Eternal Universe” sijoittuu Corvus Stonen melodisempaan tuotantoon.

Yli 14 minuutin tarinan ”Moaning Lisa” on sanoittanut ja laulaa Sean Filkins. Kappaleessa on kaikuja englantilaisesta folkista, alkupuolen akustiset kitarat saavat vahvistuksekseen sähköistä sooloa, kuoroa, kosketinmattoa… välillä käväistään vastustamattoman rytmillisessä laukassa, kunnes biisi seestyy hyvin brittiläiseen osioon. Lopuksi tanssahdellaan tango-flamenco-akselilla. Jos jollekulle pitäisi kuvailla Corvus Stonea, soittaisin tämän ‒ minuutit kuluvat kuin siivillä. Rautiaisen toinen lauluosuus, akustinen ”Tulen luona” päättää albumin tunnelmallisesti.

Aikamoinen paketti. Selkeästi laulumaisia kappaleita, toisaalta irrallisia, soolo-osuuksien ja sointien varassa löyhemmin leijuvia instrumentaaleja. Ehkä ohje biisien seulomisesta ja niputtamisesta oman maun mukaan on ihan paikallaan. Pidätkö klassisesta lauluprogesta, vai kutittaako instrumentaalinen leijunta? Tässä sinulle kumpaakin.

Pekka

Corvus Stone: Corvus Stone II (MRR CD 22107, 2014)

http://www.corvusstone.com

2 vastausta

  1. Even if it is hard for me to understand it well, this is a great review and thank you for that!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: