• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 35 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Nemesis ”Xenopus”, 2014

Nemesis uusiKokoelma live- ja studioraitoja useamman vuoden ajalta. Löytyykö levyltä viitteitä Nemesiksen tulevista kuvioista?

Elektroninen musiikki on harvinaisen vähän sidoksissa aikaan tai muotivirtauksiin. Se kuulostaa suhteellisen ajattomalta, joskus jopa ajastaan edellä olevalta, jos ei nyt joitain uusiin laitteisiin tai ohjelmiin hurahtaneita ylilyöntejä lasketa. Toki kehitystä tapahtuu genren puitteissa, mutta aika turvallisin mielin, jopa sokkona, voi sukeltaa tutun artistin uusiin seikkailuihin. Pienikin muutos vaikuttaa isolta askeleelta.

Sellaisen Nemesiskin on ottanut.

Kollektiivin nettisivuilta lainattua: ”Levy [”Xenopus”] on ollut tekeillä jo pitempään ja jotkut kappaleista ovat jossain muodossa olleet osa Nemesiksen live-settiä jopa viiden vuoden takaa. Levyn yleisilme on tällä kertaa ehkä hieman tiiviimpi kuin esim. ”Living Statues”:illa ja useat raidat ovat kestoltaan lyhyempiä ja rakenteeltaan sävelletympiä kuin tavallisesti.”

Ennen edellisen tuoteselosteen lukemista olin kuunnellut kiekon ehkä kolme kertaa. Miettinyt, että edeltäjäänsä (”Living Statues”) verrattuna uutuus kuulosti jotenkin helpommalta ja rytmikkäämmältä sekä toteutus orgaanisemmalta, yhtyemäisemmältä. Edellisen levyn massiivisesti humisevat ja hitaasti muotoaan muuttavat äänimainingit – niin kiehtovilta ja alkukantaisiin vaistoihin ja alitajuntaan vetoavilta kuin kuulostavatkin – ovat tehneet tilaa rytmiikalle ja muutamalle helpommalle teemalle. Havaitsin jopa svengiä!

Miehistö on sama (Ami Hassinen, Jyrki Kastman, Joni Virtanen), toteutus toisenlainen: levyn kappaleista valtaosa on äänitetty livenä jo vuosia sitten, studiotuotoksia on vähemmän. Ja onpa mukana yksi palasista koostettu kollaasikin, ”SARS”. Se ehkä kuvaa koko albumin kokoelmamaisuutta: erityyppisistä ja erinomaisista äänilohkareista muodostuu monimuotoinen, ei välttämättä helposti hahmotettava teos. Muistelen Pink Floydin ”Obscured by Clouds” -soundtrackia, ja sen instrumentaalista päätösbiisiä ”Absolutely Curtains”: äänikollaasi nykyajan ihmisen taantumisesta primitiivisen alkuasukasheimon jäseneksi – näin minä sen ainakin ymmärrän. Jotain samaa sisältää ”SARS”.

”Xenopus” avautuu ”Hammas”-biisillä, hitaasti muuntuvalla, välillä epäpuhtaallakin ääniaallolla. Vaikka tämä albumin avauskappale onkin, en suosittelisi sitä yhtyeeseen ensimmäistä kertaa tutustuvalle. Siihen tarkoitukseen sopisi vaikkapa nimikappale ”Xenopus” toistuvine teemoineen ja rytmityksineen. Uskoisin, että hyvällä äänentoistolaitteistolla biisin lavea sointi huippukorkeasta äärimatalaan pääsee oikeuksiinsa.

Sitten päästään yhtyeen nettisivujen mukaan ”Nemesiksen retro-henkiselle millennium-kaudelle: keikkabravuuri ”Alastaro” tuo kokonaisuuteen rytmikkäämpää ilmettä”. Pituus yli 13 minuuttia, alun virittelyn jälkeen Nemesis kiihtyy bongomaisen naputuksen myötä aikamoiseen svengiin. Sointi on ehkä lähellä Kraftwerkiä, mutta rytmiikka jotain ihan muuta: valkoista funk-rockia?! Jollain tasolla mieleen tulee muinoinen suosikkiyhtyeeni Heaven 17, jalkaa vipattaa. Vetävä, melankolinen teema on yksinkertaisuudessaan nerokas. En yhtään ihmettele, että kyseessä on keikkabravuuri.

Bongot tekevät paluun ”Mementossa” – syystalvista melankolista melodiaa, Kitaroa ja Vangelista sopivassa sekoitussuhteessa. ”Columbia” on kohtalonomainen, rytmikäs tunnari johonkin salapoliisimysteeriin, teemaa revittelevä soitin on kovasti kitaran kuuloinen. Ei kai David Gilmourilla ole ollut aikaa pistäytyä Nemesiksen kämpillä? ”for Neil” mietiskelee hieman Staffan Schejan skandinaavisen viileään tyyliin, välisoitto. Kirkkourkumaiset äänimassat halkovat olohuonetta, ”Comfort Zone” ei ole kuitenkaan puhdasta uljasta ylevyyttä. Jos kolehti kannettaisiin tämän tahdissa, kappaleen häröilyelementti saattaisi vauhdittaa keruuta: stop soitto, tässä rahat, tahdon ulos!

Päätöskappale ”Mare Tranquillitatis” palaa ”Living Statues” -kiekon rauhoittaviin ääniaaltoihin, rytmiikkaa unohtamatta. Kuulen kappaleessa Ryuichi Sakamotoa ja ”Merry Christmas, Mr. Lawrence” –leffan tunnaria. Hieno, tunnelmallinen ja tyynnyttävä lopetus.

”Xenopus” esittelee Nemesis-rungon ja sen erilaisia oksia: ylväästi kaarella olevia, muhkuraisia ja piukeasyisiä, hentoja ja nöyriä. Musiikillisesti siis monipuolinen kokonaisuus, tyylikkäät lakatut pahvikannet täydentävät.

Pekka

Nemesis: Xenopus (Retroduction RR 014, 2014)

www.nemesisem.net

nemesis3.bandcamp.com

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: