• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 36 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Penny Nichols ”Penny’s Arcade”, 1968

penny nicholsVähemmälle huomiolle jäänyt laulaja-lauluntekijä Kaliforniasta, mm. Jackson Brownen, Tim Buckleyn, Linda Ronstadtin ja Pamela Pollandin aikalainen ja kaveri.

Penny Nichols ei tuohon Kalifornian kultapoikien ja -tyttöjen ykkössarjaan koskaan yltänyt, oli syy sitten levy-yhtiössä, sen promootiokoneistossa tai tähtien asennossa. Samoihin aikoihin ja samoissa sakeissa, kukkaiskauden jälkimainingeissa Nichols kuitenkin pyöri. Varsinkin Jackson Browne, Tim Buckley, Linda Ronstadt, Mary McCaslin, Kathy Smith, John McEuen (Nitty Gritty Dirt Band) ja Gentle Soul -duon Pamela Polland lukeutuivat hänen lähipiiriinsä. Hän esiintyi myös ahkerasti Kalifornian klubeissa, vuoden 1967 festivaalilla Big Surissa sekä levynsä ilmestymisen aikoihin vuonna 1968 Fillmoressa samoilla keikoilla mm. Trafficin, Blue Cheerin ja H.P.Lovecraftin kanssa.

Ehkä yksi syy menestymättömyyteen löytyy Nicholsin monimuotoisesta musiikista.

En oikein osaa sijoittaa hänen tuon ajan ainokaista ”Penny’s Arcade” -levyään selkeään lokeroon. Folk-pohja joo, barokkisovituksia (”Moon Song”), vähän popimpiakin biisejä, muutama vapaamuotoisempi, ehkä sitten sinne psykedeliaan kallellaan oleva sävellys. Lokerointi näyttää muillekin tuottavan ongelmia, sillä kiekko löytyy jopa Vernon Joynsonin US-psykedeliaraamatusta kohtuullisilla kehuilla varustettuna.

Ehkäpä tarkan fokuksen ja kiinnekohdan puuttuminen vaikutti aikanaan siihen, miksi Penny Nicholsin musiikki ei herutellut isompia tunteita eikä isompien joukkojen rahapusseja. Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö ”Penny’s Arcade” olisi enemmänkin kuin tämän postauksen arvoinen! Levyn vinyyliversiota on ollut jonkin verran liikkeellä Ruotsin markkinoilla, Fallout on julkaissut sen cd:nä ilman sen kummempia bonus-hörhelöitä.

Nicholsin menestystä ei varmasti avittanut hänen päätöksensä lähteä Eurooppaan juuri silloin, kun edelliselle levylle olisi pitänyt tahkota julkisuutta, ja uutta materiaalia olisi pitänyt nauhoittaa. Tuolla visiitillä Nichols tosin äänitti julkaisematta jääneitä biisejä Applelle. Vierailun isäntinä toimivat George ja Patti Harrison, yhteydet olivat siis kohdillaan.

Nyt soi ”Color of Love”, lyhyt ja melodinen, Nilssonin mieleen tuova, laulaja-lauluntekijyyden rajoja rikkova sävellys. Tarkoitan, että biisi kurkottelee uusia avauksia, uusia tapoja käsitellä populaarisävellysten totuttua säe-kertosäe-kaavaa. Nilsson teki samaa ennen suuria menestyksiään, samoin Brian Wilson.

”Games” voisi olla Lovin’ Spoonful reippaine ragtime-pianoineen. ”Salton Sea Song” – erinomainen, vähän mystinenkin biisi, jotain tässä on Tim Buckleylta. ”Rainy Days” laukkaa pianon kiidättämänä.  Myös ”Summer Rainissa” on kevyt folk-rockahtava säväys. Nyt kun kuuntelen ”Yellow Chimes” -biisiä, tunnistan hengenheimolaisuuden myös Tom Rushiin, jonka paria ajatonta Elektra-kiekkoa on tullut kuunneltua ei nyt turtumukseen asti, mutta paljon kuitenkin. Ehkä tunnistamista helpottaa, että Nicholsin levyn soittajissa on samoja heppuja kuin Rushin kiekoilla, ainakin kitaristi Bruce Langhorne.

”Look Around Rock” juurtuu samasta maasta: helmeilevä ja myös soolopyrähdyksiä tekevä sähkökitara, kevyt ja menevä, vähän jazzahtava rummutus, soolonpoikasta improvisoiva piano. Melkein kuin akustinen Allman Brothers valmiina lentoon! Ja kaiken yläpuolella Nicholsin puhdas ja kirkas lauluääni välillä hempeilevästi, välillä vahvasti falsetissa. Sanoisin, että levyn neljä viimeistä kappaletta ovat kokonaisuuden parasta antia. Ne ovat tehneet irtioton folk-meiningistä kohti vapaampaa ilmaisua pysyen kuitenkin melodisina ja kuosissa.

Jos siis ”Penny’s Arcade” tupsahtaa vastaan levylaatikossa, suosittelen tutustumista. Kansi ei anna sisällöstä oikeaa kuvaa, pelkään.

Nicholsin oma ura sai syystä tai toisesta tämän levyn jälkeen jäädä, taustalaulajan ja myöhemmin laulupedagogin ura urkeni. Omaa musiikkia on kuitenkin syntynyt ja syntyy edelleen!

Tässä kohtaa hyppään Amazonin tuomaan pakettiin

”Memories have a way of following you around and as I look back, I remember the fall of ’66 as the beginning of my long and close relationship with Jackson Browne. I had just returned from Vietnam in August and went to the Paradox in Tustin, CA, where a bunch of us folkies and singer/songwriters would get together for an open mic. Jack was there. It was early evening and we went out back behind the club and shared a smoke together. I remember walking down the dark alley next to Jack and looking up at the neon blue sky with an early silver moon riding high and thinking “this is good””.

Näin Penny Nichols on kirjannut pari vuotta sitten ilmestyneen “Colors of the Sun: Penny Nichols sings the early songs of Jackson Browne” -omakustannelevynsä kanteen. Kiitos levystä, Amazon. Sen syytä on, että kaivoin “Penny’s Arcaden” esiin uudemman kerran.

Olin ja olen edelleen Jackson Brownen neljän ensimmäisen albumin suuri ystävä. Myös viides eli live ”Runnin’ on Empty” menee mukavasti, ”Hold Out” alkaa jo osoittaa merkkejä markkinavoimien painostuksesta. Ja ehkä ne isoimmat tunteetkin oli jo puristettu. Olin todella pitkään kuuntelematta miehen musiikkia satunnaista ”Late for the Sky” -tunnelmointia lukuun ottamatta. En muistanut, kuinka järkyttävän upeita lauluja hän olikaan ehtinyt kirjoittaa – ja mieshän oli tuolloin hädin tuskin parikymppinen!

Amazonin paketti toi itse asiassa kaksi Penny Nichols -kiekkoa: edellä mainitun Jackson Browne -tribuutin, sekä ”I’ll Never Be This Old Again” -levyn. Jälkimmäinen sisältää Nicholsin oman kuvauksen mukaan ”a retrospective of songs I have sung and written from 1963 until the present”. Katkeransuloinen katse menneisiin vuosikymmeniin, tavattuihin ihmisiin, taipuneisiin, tukahdutettuihin ja tukahtuneisiin rakkauksiin: ”This is a story of love’s loss and rememberance. A long journey begun and not yet completed.”

Sama mennyttä nuoruutta ja nuoruuden villejä vuosia muisteleva henki on sekä Nicholsin omissa että noissa Jackson Browne -kappaleissa, viisaina ja vähän jälkiviisainakin sanoina ja sydämeen käyvinä sävellyksinä. Paljon olisi voinut tehdä toisin, moni asia jäi tekemättä ja sanomatta, nyt uskalluksen puute kaduttaa, jotain olisi ehkä voinut jättää tekemättäkin. Kaikkea koettua katsoo kaiholla – eikö siihen voi palata?

Levyjä yhdistää tunnelman ja parin saman soittajan lisäksi myös yksi sama kappale, Brownen ”Gone to Sorrow” löytyy molemmilta kiekoilta. Nichols kertoo säveltäjän opettaneen biisin hänelle vuonna 1966 ja esittäneensä sitä yhdessä Brownen kanssa tekemillään keikoilla. Armottoman kaunis ja kaihoisa, surumielinenkin. Brownella on merkillinen kysy kuorruttaa maailman surullisin sävellys maailman kaihoisimmilla sanoilla. Puhdistavaa ja lohduttavaa.

Olen nyt muutaman viikon pyöritellyt vuoron perään näitä kahta Nichols-albumia. Browne-tribuuttia ehkä preferoin, sillä biisit ovat jo aikoinaan erinomaisiksi havaittuja. Lisäksi Nichols on saanut mukaan tuon ajan tuttuja, joskin pieniin taustalaulajien rooleihin: Browne itse, Steve Noonan, Greg Copeland, Ned Doheny, Pamela Polland… Nimiä huomionarvoisempaa on Penny Nicholsin ääni. Uskoisin, että hän on elänyt juuri niitä hetkiä niissä piireissä, joista Jackson Browne on laulujaan kirjoittanut. Omakohtaisuus ja sisäistäminen kuuluvat! Ja onhan tässä koukkuna pari biisiä, joita Browne ei itse ole julkaissut: ”Shadow Dream Song” löytyy tuolta Steve Noonanin ainoalta Elektra-levyltä, lattari ”The Top” on tietääkseni ennen levyttämätön, julkaisijatietojen perusteella vanha biisi, ”Gone To Sorrow” löytyy joltain Brownen varhaiselta demolta.

Tämä on mielestäni yksi parhaista tämäntyyppisistä kiekoista. Ja näitä on kuultu ja kerätty paljon!

”I’ll Never Be This Old Again” on sekin tutustumisen arvoinen. Nicholsin pääasiallisena tukena on kitaristi David West, myös tällä kiekolla vilahtelee vanhoja tuttavuuksia (mm. Mary McCaslin, Kenny Edwards, Freebo, Jennifer Warnes). Ehkä levyn punaisena lankana on pikemminkin elämän virrassa kohdattujen kappaleiden tulkinta kuin omien sävellysten esittely.

Traditionaalit ja hyvinkin tutut ”The Water Is Wide” ja ”A Sailor’s Life” ovat huippumelodisia tulkintoja, jälkimmäinen jylhän komea biisi, jota Nichols muistelee esittäneensä US-joukoille Vietnamissa Kathy Smithin kanssa. Sota ei ikävä kyllä loppunut tuohon kappaleeseen. Edellisen Nichols muistaa äitinsä opettaneen. ”Water Is Wide” saa lisäkierroksia ja -pontta Jay Ungarin viulusta. Upea, upea biisi!

Nicholsin omista sävellyksistä ”Sleeping Beauty” on erinomainen, jostain syystä ”Penny’s Arcade” -levyn mieleen tuova. Biisissä on jotain samaa kuin Wendy Waldmanin tummanpuhuvissa, syvien metsälampien tunnelmaa tihkuvissa sävellyksissä. Nicholsin hengästynyt laulu sopii tähän hyvin. ”Shady Grove” on tietty myös trad, mutta Richard Greenen pahaenteinen viulu ja Mary McCaslinin banjo vievät tulkinnan hyvinkin alkukantaiseksi, alkuaineeksi. Jostain syystä muistelen Neil Youngin yhtä hypnoottista ”Running Dry” -kappaletta.

Mitä enemmän näitä kuuntelee, sitä paremmilta ne kuulostavat. Tämähän tapahtuu monenkin kiekon kohdalla: kaikkeen tottuu! Nyt takana on useampi kuuntelurupeama, ja varsinkin Jackson Browne -kiekkoon tulen vielä useasti palaamaan.

Pekka

PS. Alkutekstissä mainitsen Mary McCaslinin ja Kathy Smithin. Molemmat ovat upeita laulajia ja lauluntekijöitä. Nimiä, joihin varmasti palaan.

Penny Nichols: Penny’s Arcade (Buddah BDS 5007, CD: Fallout FOCD2018, 1968)

Penny Nichols: Colors of the Sun: Penny Nichols sings the early songs of Jackson Browne (PSP 005)

Penny Nichols: I’ll Never Be This Old Again (PSP 002)

www.pennynichols.com

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: