Retrokki kuuntelee: Löytölapset ”Homo Ludens”, 2013

löytölapsetPohjimmiltaan laulaja-lauluntekijä-perinnettä, vaikka kyseessä onkin yhtye. Levyn saatteessa mainitaan termi ”visuaalinen proge”, kunnianhimoa siis löytyy.

Löytölapset pyörii vahvasti Salla Hakkolan ympärillä. Hänen kynästään ovat lähtöisin kaikki sävellykset ja sanoitukset, eikä Salla kavahda myöskään laulua, pianoa eikä harppua. Juu, harppua. Taisi jossain lukea, että kyseessä on ”Suomen ainoa progeharpisti”. Sallan tausta on avantgarde- ja kamarimusiikissa, muut Löytölapset eli Touko Ruokolainen (rummut, kellopeli) ja Eero Seppä (basso) ovat uiskennelleet jazz-nimisessä liemessä.

Musiikissa on keijukaismaista keveyttä eikä vähiten Hakkolan kuulaan lauluäänen ansiosta. Vertailukohdaksi ensimmäisen kappaleen (”Huone, jossa on oudot tapetit”) perusteella löydän Emma Salokosken, ja hänen debyytti-ep:nsä kevyen lattarimeiningin. Samassa rytmissä helmeilee ”Sadelaulu” – aurinkoista ja kevyttä kesäpäivää tässä vietetään.

”Älä lähemmäksi tuu” kaivaa muistilokeroistani muistuman Joni Mitchellin ”The Hissing of Summer Lawns” -kiekosta, sen kiinnostavista sovitusratkaisuista. ”Elegia” – kaunis, kohtalokas, pianovetoinen biisi. Musiikkikartalla voisin hyvinkin sijoittaa sen Procol Harumin ”A Salty Dog” -klassikon seuraksi. Jotain Kaj Chydeniusta ja Kari Rydmaniakin tässä on, sydämeenkäyvyyttä. Yksinkertaisesti upea.

Hakkolan kokemus monenlaisen musiikin säveltäjänä kuuluu esimerkiksi ”Lintu Sinisessä” ja ”Liian kauniissa”: kuuntelua kestäviä, moniosaisia mutta silti huippumelodisia, rakenteiltaan jänteviä, orgaanisesti eteneviä ja sulavia. Nimibiisi ”Homo Ludensista” odotan albumin kuningasraitaa. Hiekkatiellä hyppelehtivä melodia, kimmeltävä järvenselkä, taivaalla purjehtivat pilvet. Väliosan orkestraatiosta ennakoin nousua, mahtipontta. Elämällä on lopulta kuitenkin annettavanaan vain – hauta.

Sanoituksista löydän kahta maailmaa: ilmeikkäitä, hetkeen sidottuja tuokiokuvia ja satukirjamaisia tarinoita – esimerkiksi jo nimi ”Robinson Crusoen bambu-hambo” kiehtoo, makaaberista lopusta huolimatta (”…mut ihmissyöjät kohta teloittaa”).

Ehkä enemmän kuin esittelyssä mainittua progea, tämä lähenee keijukaispoppia! Kokeilunhalua löytyy, mutta selkeissä raameissa sävellykset kuitenkin pääosin pysyvät, selkeämmissä kuin esimerkiksi Kate Bushilla. Ehkä myös kuvaavia sanoja ovat tähän arvioon liittämäni tagit ”fantasia” ja aurinkoisesta, positiivisesta yleisilmeestä polveutuva ”sunshine-pop”. Juu, tiedän kyllä mihin sunshine-pop normaalisti liitetään, olenhan sitä yli 40 vuotta kerännyt ja kuunnellut. Tuo termi nyt vaan tuli tästä musiikista mieleen ja sillä siisti.

Jos avainsanana olisi ”harppu”, Joanna Newsom olisi ilmeinen verrokki. Ja kyllä minä hänenkin rönsyileviä tarinoitaan varsinkin ”Kesäyön unelmasta” löydän. Mutta mikä tärkeintä, Hakkola ei ole Newsom-klooni, vaan ihan oma itsensä omine vahvuuksineen ja äänineen. Itse asiassa pidän Hakkolaa Newsomia moni-ilmeisempänä, ryhdikkäämpänä ja helpommin omaksuttavana.

Hakkolan vahvuuksiin lukeutuu myös kokonaisnäkemys. Levyn kansi, nettisivut, videot – kaikessa on oma yhtenäinen, menneen maailman hieman mystinen estetiikkansa. En pysty sijoittamaan sitä mihinkään tiettyyn aikakauteen: jossain vilahtelee 50-luku, toisaalla ollaan vuosikymmeniä kauempana. Kunnioitan!

Pekka

Löytölapset: Homo Ludens (Sibelius Academy Folk Music Recordings 130, FOUND01, 2013)

www.loytolapset.com

facebook.com/loytolapset

Katso uusi video aiheesta “Huone, jossa on oudot tapetit”: https://www.youtube.com/watch?v=ACHv-QQEcGU

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: