Kuuntelussa: Vellamo ”Vellamo”, 2013

vellamoFolkin ja folk-rockin sisäistänyt parivaljakko Vaasa-Kokkola-akselilta. Kokemusta keikkailusta myös uudella mantereella, levykin on äänitetty USA:ssa.

Vellamo-duon ensilevyn pitäisi esittelytekstin perusteella olla täsmälleen sitä, mitä olen keräillyt ja kuunnellut vuosikymmenet ‒ ja jota haikailen aina vaan: ”Vellamo yhdistää suomalaisen kansanlauluperinteen viehättävän herkkään retroiluun (tuoden mieleen mm. Judy Collinsin sekä Richard and Mimi Fariñan), luoden niistä maagisia akustisia tunnelmia”. Häränsilmä, ajattelen, sillä harvoinpa nimi Farina mainitaan minkään levyn yhteydessä, varsinkaan tässä maassa.

Se mikä tuossa esittelyssä vähän särähtää on retroilu-termi ‒ ikään kuin muuten orgaanisen, akustispainotteisen musiikin kylkeen väen väkisin ympättäisiin mummolan kiikkustuolia tai metsäpolkua. Kyllähän laulaja Pia Leinosella on kansien luomuhenkisissä kuvissa retromekko (tai niin ainakin kuvittelen, mitäpä minä muodista ja vaatteista mitään tiedän ‒ varsinkaan naisten sellaisista), mutta musiikin koen ajattomaksi folkiksi ja folk-rockiksi. Folk tunes from Finland, kuten yhtyeen nettisivuilla sanotaan. Vellamon tapauksessa retroilu voisi tarkoittaa ennemminkin slaavilaisen melankolian sielua liikuttavaa marinadia.

Enemmän kuin Judy Collinsin ja Farina-duon perus- ja protestifolkkia, Vellamo henkii 60-luvun puolenvälin jälkeistä Fairport Conventionia, Trader Hornea, Incredible String Bandia… sähköä on mukana sopivasti, pientä häröilyäkin. Laulajista Sandy Denny ja Judy Dyble ‒ luonnollisesti ‒ kuuluvat. Lopputulos on kiehtovaa transkontinentaalista nyky-folkia.

Vellamon ytimeen kuuluu Pia Leinosen lisäksi kitaristi Joni Tiela (tuttu hyvinkin sähköisestä Moonwagon-yhtyeestä). Jo vuodesta 2008 toimineen yhtyeen esikoislevy on äänitetty Yhdysvaltain Vermontissa, Song Catcher -studiossa. Amerikkalainen folkmuusikko Ken Anderson on paitsi soittanut levyllä bassoa ja lyömäsoittimia, myös äänittänyt kiekon. Yhdysvallat vetää Vellamoa tämän tyyppisen musiikin kotimaana muutenkin puoleensa, sillä Leinonen ja Tiela ovat keikkailleet siellä, useastikin.

Vaikka levy on musiikillisesti hyvin yhtenäinen ‒ useassa biisissä esiintyy vain Leinonen-Tiela-duo ‒ kielipoliittisesti kiekko jakautuu suomen ja englannin kesken, onpa mukana myös ruotsinkielinen ”Elin i Hagen”. Onko monikielisyys käyntikortti ulkomaille? Vaikka toki englantikin taittuu, ehkä suomenkieli on Rovaniemeltä kotoisin olevalle Leinoselle kuitenkin luontevinta: tunne, laulujen sisältö välittyy syvemmin.

Ensialkuun hieman arvelutti hyvinkin framilla ja paljaana oleva Leinosen kuulas ääni: pelkäsin virevajetta. Turhaan, sillä vaikka lauluäänensä kuuluu luomu-luokkaan, se istuu mainiosti kaihoisaan perusmusiikkiin. Suomalaisista naislaulajista mieleen tulee Pihasoittajien Arja Karlsson, Leinosen ilmaisu on ehkä vielä pehmeämpi, laulussa ja äänessä on hieman Noitalinna Huraan Sari Peltoniemen haurautta.

Tiela on paitsi taitava kitaristi, myös tyylitaitoinen urkuri. Ei päällekäyvä, vaan funktionaalinen, esimerkkinä hymnimäinen ”Lovebirds”: vain laulu ja Hammond B-3. Ehkä kokonaisuus olisi kaivannut muutamankin vauhdikkaamman, ”Silver Dagger” -tyyppisen tulkinnan noiden duo-vetojen vastapainoksi, taitoa kun näköjään löytyy. Maailmalta nimittäin löytyy Vellamon tyyppisiä akustisia parivaljakoita pilvin pimein. Viime syksynä otin asiakseni ko. duojen haravoimisen, kun esimerkiksi Uncut-lehti niitä urakalla suitsutti. Kävi ilmi, että osa niistä tarjosi kohusta huolimatta aika vaatimattomia elämyksiä. Jos kappaleissa ei ole sen suurempaa sisältöä eikä esityksissä tunnetta, valju materiaali ei jalostu timantiksi vaikka kuinka pusertaisi. Onhan tietysti poikkeuksiakin, kuten Gillian Welch ja David Rawlings.

Tuosta isosta kasvottomasta joukosta Vellamo erottuu hyvinkin edukseen: biiseissä ei turhia rönsyillä, tulkinnat ovat napakoita. Itseäni puhuttelevat eniten jo mainittu traditionaalinen ”Silver Dagger”, jonka kuulas alkuosa on lähinnä Judy Collinsia – joka tietysti on sitä esittänytkin. Tulkinta kääntyy rullaavaksi, isosti kaikuvaksi folk-rock-vedoksi, lopussa Tiela vetäisee komean, kaiutetun särösoolon. Kansanlaulu ”Oman kullan silmät” tuo levylle puhtia ja pelimannihenkeä. Levyn päättää kaihoisasti Irwinin ja Vesa-Matti Loirinkin tulkitsema, Vexi Salmen sanoittama ja Kassu Halosen säveltämä ”Maailma on kaunis”.

Tasapainoinen ja levollinen kokonaisuus, jokunen vähän villimmin ja vapaammin kelluva tulkinta olisi nostanut pisteitä entisestään.

Kannattaa muuten tutustua Vellamon nettisivuilta löytyvään ”It Ain’t Me Babe” -tulkintaan. Soundcloud puolestaan tarjoaa Vellamon versiot aiheista ”Desperados Waiting for the Train” ja ”Wond’ring Aloud”, Jethro Tull -vedoilla Vellamon kerrotaan hemmottelevan tai hämmentävän myös konserteissaan.

Pekka

Vellamo: Vellamo (Soiva Records SOICD01, 2013)

http://vellamoband.wordpress.com

Levyä on saatavilla sekä perinteisistä levykaupoista että netistä, esimerkiksi täältä: www.runningmoose.fi

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: