Retrokki kuuntelee: Joska ”Kahden vaiheilla”, 2012

joskaSuomen karvapääkuninkaat 1968 -yhtyeen rumpalin persoonallinen soololevy. Levy-yhtiön tiedotteen mukaan Joska on mies, ”joka toi psykedeelisen progefolkin Jollakseen”. Ironiaa vai ei?

Hapuilevan neitsytkuuntelun ja Joskan levyn kannen perusteella kuvittelin, että nyt otetaan miehestä mittaa: konkarin pitää sovitella kolho ja kuuntelukokemusten karstaama majansa hipsterin hupsuilevaan viittaan. Karistaa harteiltaan vuosikymmenten kuluessa kasaantunut todistustaakka, ja avata korvat kuin kuulisi musiikkia ensimmäistä kertaa.

Onko kyseessä uudenlainen estetiikka: ironisoiva, leikitteleväkin, rockin kliseet romukoppaan unohtava. Ja levy-yhtiö vielä lietsoo liekkejä, sillä eihän kukaan tosissaan kirjoittaisi tiedotteeseen, että ”albumilla kuullaan 2000-luvun kovimmat kitarasoolot ja muutamat juustoiset bassoriffit.” Hymähdän.

No, tuskinpa Joska tarkoituksellisesti ironisoi musiikkia ‒ uskon, että hän tekee sitä täysin omista tuoreista ja puhdasotsaisista lähtökohdistaan, vapaana rockille vuosikymmenten aikana kertyneestä kaanonista. Musiikista nyt vaan tuli tällaista uuden ajan folkprogea! Tuolla termillä musiikkia todella voisi kutsua: sointi on sähköisen ilmava, kevyesti rytmikäs (light-funk, anyone?), se on alisteinen biiseille, sankarisooloja ei ‒ sanottiin lehdistötiedotteessa mitä tahansa ‒ liiemmin viljellä. Entäs ”proge”-osuus?

Laulumelodiat ovat välillä kulmikkaita vaikkapa Jarkko Martikaisen tai Tommi Liimatan tyyliin, Martikainen muistuu välillä mieleen myös Joskan lauluäänestä. Ja kyllähän sytkiviä, omaperäisiä melodioita on ollut jo Wire-yhtyeen ajoista ‒ ehkä siitä tuo progressiivisuus ‒ ja tyyliin helposti liitettävä aggressiivisuus.  On tietysti makuasia, kuinka tämäntyyppisiin vähän naivistisiin melodioihin suhtautuu. Joku odottaa perinteisiä, sujuvasti soljuvia sävelmiä, toiset kaipaavat musiikkiinsa särmää, edistyksellisyyttä ja haastavuutta. Siinäkin suhteessa siis Joska edustaa progressiota. Ja jos vielä yhden vertauksen sallitte, niin mainitsen Suomen Talvisodan sitä sen kummemmin perustelematta.

”Kahden vaiheilla” on kokonaan Joskan itsensä säveltämä, sanoittama ja pääosin soittamakin (rummut, kitarat, basso, koskettimet, mukana muutama vierailija). Sanoituksellisesti nuori mies ei pyri selittämään universumin mysteereitä ja sielujen saloja, vaan Joska pitäytyy arkipäivän ilmiöissä. Tässä kohdin yhdyn lehdistötiedotteen tekstiin: ”levyä voikin pitää eräänlaisena hyvästijättönä lapsuudelle ja nuoruudelle”.

Yksittäisiä biisejä on vaikea tarkemmin ruotia, sillä niiden muotti on aika yhdenmukainen, poikkeuksena kuitenkin aika jäätävä ”Kuolema valuu kurkusta alas”. Toisaalta yhdenmukaisuus luo kokonaisuudelle tasapainoisen ja hallitun äänimaailman, toisaalta herättää kaipauksen kukkuloista ja laaksoista, valosta ja varjosta. Lupaava Joskan kiekko joka tapauksessa on, kuuntelen sitä rauhallisin mielin: sisäinen hipsterini hyrisee. Ilman mainintaa Jaakko Kangosjärvestä en tätä tekstiäni kuitenkaan voi jättää.

Pekka

Psykedeelistä progefolkkia vai, muka, tokkopa sentään, epäilen suuresti. Ainakaan CD-kannen perusteella en moista herkkua uskalla odottaa…

Ajatukset ampaisevat aivan toiseen suuntaan kuvasta, jossa retrovillapaitaan pukeutunut perin tavanomaiselta näyttävä rillipäinen nuorimies tuntuisi vääntävän autuaana torttua rähjäisessä kellarissa.

”You Can’t  Judge the Book by the Cover” lauloi jo rock ’n’ rollin pioneeri Bo Diddley vuonna 1962 julkaistulla, bluesmestari Willie Dixonin säveltämällä mahtihitillään. Eipä tarvinnut minunkaan Joskan”Kahden vaiheilla” -kiekkoa pitkään CD-pesässä pyörittää, kun jo totesin vahvoilla ennakoluuloilla ladatut odotukseni aivan vääriksi.

Psykedeelistä progefolkkia joo. Vieläpä vallan vaikuttavaa sellaista!

No, ehkä tuo proge voitaisiin korvata rockilla. Olkoonkin, että nykyisin moinen tyylimääritelmä ympätään surutta mitä kummallisimpiin yhteyksiin. Ei tarvitse kuin vilkaista Huuto.netin levytarjontaa.

Tai onhan sitä siellä. Mitä enemmän levyä kuuntelen, sitä useammin löydän siitä aineksia ja väläyksiä, jotka itsekin miellän progeksi. Laulelmapohjalta syntyneet biisit on muutettu / sovitettu muotoon, jossa suusanallinen tarinankerronta ja sen soiva ’scene’ muodostavat sopivasti / mukavasti ’vinksahtaneen’ kokonaisuuden.

Vahvimmillaan ”Kahden vaiheilla” on biiseissä, joissa Joska on saanut tukea apusoittajilta; kolmelta eri basistilta, kahdelta kitaristilta sekä yhdeltä laulunlahjalla siunatulta neitokaiselta.

Puoliraskaasti rullaava, tunnelmaltaan hieman uhkaava ”Tehtävä” tekee tehtävänsä, koukuttaa kummasti. Hypnootisesti etenevä hokematyylinen lauluosuus ja varsin kelvollinen vinkukitarasoolo miellyttävät erityisesti. Heti perään seuraavaa ”Kaunein näkemäni nainen” -biisiä voidaan puolestaan luonnehtia tarttuvaksi, välillä melkein funkysti potkivaksi power pop -palaksi.

Murretulla kitarasoinnutuksella käynnistyvä ”Rauhaa rakastavat intiaanit” on vekkulin naivistinen veto, jolla Joskan lauluosuudet  tuovat mieleen sekä karjalaisen runolaulannan että Eppu Normaalin. Biisi sulkeutuu upeasti Otto Karin kuulakkaan kirpeällä kitarasoololla.

”Elämänilon ammattilainen” on railakkaan iloluontoinen popralli, nimibiisi ”Kahden vaiheilla” tummasointisempi, lattari- ja progevaikutteita sujuvasti yhdistelevä opus. Jälkimmäisessä Joskan kumppanina laulaa Emilia Mäenmaa. Jälleen biisi päättyy hyvään, viime tahdeissa hienosti tuplattuun kitarasooloon. Kepittäjänä on tällä kertaa Severi Lajunen.

Mainiona lopetuksena tälle kokonaiskestoltaan mukavan maltilliselle CD-albumille toimii herkkä, kuitenkin jykevästi soitettu ”Helpompaa”. Otto Karin kevyesti kaiutettu, kauniisti keinuva ja leppoisasti leijuva kitarasoolo huiluääni-introineen on omissa korvissani koko kiekon soitannollinen kohokohta.

Ei voida kieltää, etteikö koko levyä leimaisi tietty amatöörimäisyys. Rumpusoundit sattuvat välillä korvaan, soittaminen kärsii hetkittäisestä kankeudesta, vireet eivät ole aina ihan tapissa ja äänityksen laatu voisi sekin olla piirun pari parempi. Leimaa muttei sen suuremmin vaivaa. Tässä taikinassa kun on käytetty vain aitoja, geenimanipulaatiolta visusti varjeltuja ainesosia.

Lupaava tapaus tämä Jollaksen psykedeelisen progefolkin nuori luomumessias. Tästä on ihan hyvä jatkaa!

Osaan ounastella, että jatkossa Joskalta kuullaan vielä selvästi rohkeampiakin irtiottoja. WC-pöntöllä istumisesta kannattaa kuitenkin ottaa mallia Frank Zappalta. Myös ylipitkä letti, karvainen naama ja tummennetut Easy Rider -lasit auttaisivat kummasti katu-uskottavuuden kasvattamisessa 🙂

Keitsi

Joska hei. Näin meillä Amerikassa nämä hommat hoidetaan.

Hi there Joska. Näin meillä Amerikassa pöntöllä poseerataan.

—–

Joska: Kahden vaiheilla (Sumuinen gorilla, SUGOCD6, 2012)

www.facebook.com/Joskamusiikki

Joskan levyä voit tilata esimerkiksi täältä http://mainmix.fi/main/page_levykauppa_joska.php

Samasta osoitteesta löytyy myös monia muita kiinnostavan oloisia levyjä, esimerkiksi Heikki Lajusen Jalanjälkiä”, josta sain ensimmäisen havainnon jo lähes kymmenen vuotta sitten. Lajusen joku voi muistaa sen alkuperäisen Elonkorjuun laulajana! Kysymys Joskalle ‒ tai levy-yhtiölle: onko ”Kahden vaiheilla” -kiekolla kitaristina vieraileva, Antti Autio Triossa soittava Severi Lajunen sukua Heikki Lajuselle?

Mainokset

2 vastausta

  1. Juu Severi on Heikin poika. T. Sumuinen Gorilla

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: