Keitsi retroilee: Khan ”Space Shanty”, 1972, Englanti

khan 1

Juuri kovasti kehumamme kotimaisen Riverdog Samsonin esikoisalbumin ”Don’t Belong” -biisi houkutteli minut kaivamaan esiin neljä vuosikymmentä aiemmin ilmestyneen brittibändi Khanin ainoaksi jääneen ”Space Shanty” -pitkäsoiton. Alitajuntani kertoi, että äänitteillä on selvästi havaittava sukulaissuhde. Katsotaan nyt sitten, josko moisella mielikuvayhteydellä on minkäänmaailman katetta.

No, ”Space Shanty” on muutenkin niin mainio kiekko, että olisin joka tapauksessa ottanut sen ennemmin tai myöhemmin retroilun kohteeksi.

Vaikka Khan julkaisi lyhyeksi jääneen elinkaarensa aikana (1971 – 1972) vain yhden ainoan älpeen, olisi bändistä ja sen jäsenistä paljonkin kerrottavaa. Vastoin tapojani yritän kuitenkin olla kohtuullisen lyhytsanainen.

Sorry, mutta ei se käykään. Khan kun sattuu kuulumaan legendaarisiin Canterbury scene -bändeihin. Eikä tuollaista meriittiä kehtaa vanha Erkkikään ihan parilla lauseella kuitata 🙂

Khan oli 1951 syntyneen kitaristi / laulaja Steve Hillagen pystyyn panema kvartetti, jossa Nick Greenwood soitti bassoa, Eric Peachey rumpuja ja Dick Heninghem koskettimia. ”Space Shanty” -albumilla kokoonpano on kuitenkin muuttunut kosketinsoittajan osalta, kun hatkat ottanut (tai pois potkittu) Heninghem korvattiin Hillagen vanhalla kamulla, silloin vielä oman Egg-yhtyeensä kanssa operoineella Dave Stewartilla.

Itse asiassa Hillage soitti jo Eggin esiaste Urielissa, josta kuitenkin erosi loppukesästä 1968 tuleviin opiskelukiireisiin vedoten. Seuraavana suvena Steve oli kuitenkin taas mukana kuvioissa, kun Uriel pistäytyi pikaisesti studiossa purkittamassa pitkäsoiton verran psykedeelistä tajunnanvirtausmättöä. Sopimusteknisistä syistä (Eggillä kun oli jo levytyssopimus Deccan kanssa) tuo nyttemmin himoituksi keräilyharvinaisuudeksi muodostunut kiekko julkaistiin kuitenkin bändinimellä Arzachel.

Hillagen akateeminen askellus Kentin yliopistossa jäi kuitenkin perin lyhyeksi. Stewartin avustuksella purkitetun demon perusteella kaveri sai diilin Deccan progevetoiselle Deram-alamerkille. Vinyyliksi se muuttui marraskuussa 1971 äänitetyn, toukokuussa 1972 julkaistun ”Space Shantyn” myötä.

Pitkälti Hillagen ja Greenwoodin musiikillisiin erimielisyyksiin kaatuneen Khanin jälkeen Steve oli mukana Canterbury scenen (Wilde Flowers, Soft Machine) perusjehuihin kuuluneen Kevin Ayersin bändissä, josta tie vei toisen Canterbury-veteraanin, australialaislähtöisen Daevid Allenin luotsaamaan Gongiin.

Myös sooloura urkeni Hillagelle noina varhaisina Virgin-vuosina. Ja hämärästi muistan tihrustaneeni töllöstä, kuinka kundi oli osallisena Mike Oldfieldin ”Tubular Bellsin” BBC-livetaltioinnissa vuodelta 1973, vierailevina kitaristikavereinaan Mick Taylor ja Fred Frith.

Tänään ei tuonkaan happeningin osalta tarvitse enää ikiaikaisten mielikuvien varassa elää. YouTubesta toki sekin löytyy http://www.youtube.com/watch?v=p7VHRyQDMTM.

Hillagen soolokiekoista vuonna 1975 ilmestynyt esikoinen”Fish Rising” on minulle se rakkain. Myös vuosikymmenen loppuun ajoittuneet ”Green”, ”Live Herald” ja ”Rainbow Dome Musick” ovat jääneet lämmöllä mieleen. Sen jälkeisistä Hillage-edesottamuksista minulla ei ole kunnollista mielikuvaa.

Nick Greenwood toimi basistina 1967 – 1970 The Crazy World of Arthur Brown -ryhmässä, soittotovereinaan mm. tulevat Atomic Rooster -juipit  Vincent Crane (koskettimet) ja Carl Palmer (rummut). Vuonna 1971 Greenwood (etunimellä Nicholas) levytti myös erittäin harvinaiseksi noteeratun sooloalbumin ”Cold Cuts”. Onneksi kiekosta on nykyisin tarjolla laadukas Akarma-uusintapainos.

Levyllä rumpalin virkaa toimitti Eric Peachey, jonka aikaisemmista edeottamuksista osaan nimetä vain Dr. K’s Blues Bandin ainoaksi jääneen pitkäsoiton vuodelta 1968.

Dave Stewartin polku johti Eggin jälkeen Hatfield and the Northiin, National Healthiin sekä Yesissä ja King Crimsonissa kannuksensa ansainneen rumpali Bill Brufordin soittokaveriksi. Mies on myös  julkaissut pari musiikin teoriaan paneutunutta tietokirjaa. Lisäksi hän piti 13 vuoden ajan vakiopalstaa amerikkalaisessa Keyboard-lehdessä. Davea ei pidä sekoittaa huomattavasti popahtavampaan kaimaansa Eurythmics-yhtyeestä.

Siinä taustaa hienolle albumille, jonka annista en ole vielä sanonut halaistua sanaa. Jos ja kun tuo Carterbury-lähtöinen johdanto jäi suppeaksi / sekavaksi, lättään lätinäni loppuun linkin, josta asia selviää juurta jaksain. Ja kyllä noin polleista juurista juttua piisaakin 🙂

Mutta nyt siis vihdoinkin lopulta jo oli aikakin ”Space Shantyn” pariin.

"Space Shantyn" takakansi. Leikkaa irti kuviteltua katkoviivaa pitkin ja liimaa etukannen vasempaan reunaan...

”Space Shantyn” takakansi. Leikkaa irti kuviteltua katkoviivaa pitkin ja liimaa etukannen vasempaan reunaan…

Kaikki albumin kuusi pitkähköä biisiä ovat Hillagen luovia tuotoksia, yksi tosin yhteistyössä Greenwoodin kanssa synnytetty. Melodiseksi heavyprogeksi tätä kutsuisin, vahvasti hippiaatteella ja astraaliaspektilla kuorrutetuksi sellaiseksi. Sinänsä selkeärakenteiset, kuitenkin runsaasti rytmivaihteluita ja yleistä polveilua sisältävät rallit kuuluvat selkeästi samalle levylle.

Kiekon avaava nimiraita ”Space Shanty” jykevine riffeineen, progressiivisine koukutteluineen, komeine johtoteeman kimppakuljetuksineen ja runsaasti soolotilaa sekä Hillagelle että Stewartille suovine moniosaisine rakenteineen on silkkaa hunajaa, pesunkestävä killeri vielä näin neljänkymmenenkin vuoden jälkeen kuunneltuna. Ja huh-huh, kyllä tuo Hammondin (taisi Stewart käytttää L-100:sta) urkusoundi kuulostaa edelleenkin aivan yhtä uskomattoman hyvältä.

Hieno seikkailuhenkinen avaus mainiolle levylle! Pohjalta Black Sabbath meets Camel, useimpien tuntemia musiikillisia maamerkkejä käyttääkseni.

Kääntöpuolen alkuun sijoitettu ”Driving to Amsterdam” on kokattu pitkälti samoista aineksista, tosin selvästi jatsikkaimmista sellaisista. Hillage ja Stewart pudottelevat upeita sooloja yhdessä ja erikseen, ja aivan lopussa myös Greenwood pääsee loistamaan bassonsa varressa.

Myös ”Space Shantyn” neljä muuta biisiä noudattelevat siksi vahvasti samaa ilmaisullista / rakenteellista perusreseptiä, että niiden erillinen analysointi johtaisi vain tolkuttomaan toistoon, positiivisten adjektiivien liikatuotantoon.

Tunnelma – kuuntelijalle välittyvä yleifiilis – on taikasana tälläkin kiekolla. Pomminvarmasti pojat ovat painuneet studioon täynnä tarmoa ja uskoa oman musiikkinsa ainutlaatuisuuteen. Extrahienoa hommassa on se, että yksittäisten biisien sijaan yhtye on selkeästi lähtenyt tekemään LP-levyn mittaista kokonaisuutta.

On se tuo nuoruuden uho ja ennakkoluulottomuus vaan mahtava voimavara / katalysaattori musiikintekemisessä(kin). Se on pakko todeta taas kerran.

Soittajina kundit olivat ihan kuninkaita jo tuolloin. Steve Hillagen kitarointi on aina ollut tavattoman soinnikasta, sulavaa ja sounditietoista, samalla myös huomattavan omaleimaista / näkemyksellistä. Jo kaksikymppisenä kaverilla oli homma hienosti hallussa.

Ehkä yllättävää on se, kuinka merkittävään rooliin ’ulkojäsen’ Dave Stewartin kosketinsoitanta kohoaa kiekolla. Monen keyboardistin korvissa Dave varmaan onkin koko levyn kingi.

Myös basisti Nick Greenwood on erinomainen pelimanni, toisaalta tukeva ja luotettava perustyölainen, toisaalta vahvoja melodisia sävelkulkuja soittopelistään pudotteleva virtuoosi. Parhaimmillaan Steven, Daven ja Nickin yhteistyö on rikkaiden harmonioiden ja tonaalisen moniäänisyyden juhlaa.

Rumpali Eric Peacey jää sovinnolla hieman taka-alalle, vaikka ilmeselvästi laatusoittaja onkin. Tuskinpa häntä muuten olisi Khanin rumpupallille istutettu.

Hillage itse on jälkikäteen todennut, että ”Space Shantyn” sanoitukset voisivat olla syvällisempiä / kypsempiä. Myös lauluosuuksista kuulee, että ihan aikamiehiä khanilaiset eivät vielä ole. Enpä anna moisen ’keskenkasvuisuuden’ kuitenkaan häiritä kuuntelunautintoani. Se kun kuuluu taudin kuvaan, Steve Hillage & co:n ja brittiprogen kehityskertomuksen porrasaskelmiin…

Holy shit, blogin esikatselutoiminto kertoo, että tarinointini venähti taas suunniteltua paljon pidemmäksi. On tuota taustafaktaakin mukana kuin Antti ’Terveisiä Tilastokeskuksesta’  Ennekarin futisselostuksissa konsanaan. Mutta ok, olkoon, saatte joka iikka rahanne takaisin 🙂

Keitsi

PS. No, löytyikö Riverdog Samsonin ”Don’t Belong” -biisille ja ”Space Shantylle”  tuota alitajuntaisesti kehittelemääni yhteyttä? Kuuntelijan korvista se toki on kiinni, mutta kyllä tuossa A-sivun kakkosrallissa ”Stranded” on selvää – itse asiassa aika voimakastakin – samanhenkisyyttä. Turhaa RDS:n poikien on kuitenkaan plagiontisyytteitä pelätä…

Khan ”Space Shanty”, Deram SDL-R 11, 1972 Englanti.

Kiekko julkaistiin tuoreeltaan ainakin myös Ranskassa, Hollannissa ja Saksassa. Vasta 1978 ilmestyneen jenkkipainoksen takakannesta löytyy muuten sekä Steve Hillagen että Dave Stewartin valaisevat ’looking back’ -kommentit levystä ja sen tekemisestä. Levy on saatavana myös CD:nä ja vinyyliuusintajulkaisuna.

Khanista ja ”Space Shanty” -albumista voit lukea lisää vaikkapa täältä  http://www.progarchives.com/artist.asp?id=1172, tarinointini alussa hehkutetusta Canterbury scenestä täältä http://en.wikipedia.org/wiki/Canterbury_scene.

Ja ihan loppuun vielä soiva linkki ”Space Shanty” -albumin nimibiisistä http://www.youtube.com/watch?v=aQ_toJNTEvQ

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: