• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 35 muun seuraajan joukkoon

Pekka retroilee: Gene MacLellan ”Gene MacLellan”, 1970

gene mclellanKanadalaisen, vain muutaman kiekon levyttäneen miehen esikoinen, mukana hänen säveltämänsä, myöhemmin standardiksi muodostunut ”Snowbird”.

Ainahan tuo Keitsi vinoilee country-harrastuksestani, mutta ei se mitään ‒ sillä se on totta. Paremmin tosin viihdyn countryn parissa silloin, kun tyyliin lisätään mausteita esimerkiksi rockista, jazzista, bluegrassista, iskelmästä, popista tai jopa viihteestä ‒ ehkä ei kuitenkaan humpasta, sillä sitäkin lajia löytyy… Se puhdas country on usein liian tyrmäävää: yksioikoista ja jopa huumorintajutonta.

Sen vuoksi pidän tästä juuri nyt vanhassa Denonissani pyörivästä kiekostakin. Gene MacLellanin ensimmäisen levyn biiseissä ‒ kaikki hänen säveltämiään ja sanoittamiaan ‒ on jokaisessa omat ominaispiirteensä. Olipa se sitten ”Death of the Black Donnellys” -kappaleen bluegrassvivahteet banjoineen, ”Thorn In My Shoe” ja mariachikitara tai ”What Can You Don” ja ”Hard As I Tryn” laiska Lasse Mårtenssonmainen jazz-poljento. Onhan levyllä sitä Nashvilleakin jousineen kaikkineen, mutta onneksi vähemmistönä.

Monipuolisuus ei nyt kuitenkaan ole se perimmäinen syy, miksi tämä levy kaikista mahdollisista seuloutui tähän hetkeen ja tähän blogiin. Ei, kyllä se syy on erinomainen sävellys- ja sanoitusmateriaali eli sisältö. Eikä sekään vauhtia haittaa, että MacLellanilla on soinnukas ja sielukas ääni. Uskottavuutta ja luontevuutta lisää luonnollisesti materiaalin omakohtaisuus. Vuonna 1938 Val d’Or-kaivoskaupungissa Quebecin liepeillä syntynyttä miestä kuvataan hänen kotisivuillaan vaatimattomaksi, lapsuuden polion ja muiden sairauksien sekä auto-onnettomuuksien arpeuttamaksi artistiksi. Mieheksi, joka ei välittänyt levyteollisuudesta tai busineksesta yleensäkään, vaan ainoastaan lauluistaan. Mieheksi, joka yrityksistään huolimatta ei löytänyt sielulleen rauhaa.

Kaipaus, etsiminen ja haikeus hohkaavat tämänkin albumin nasevista, turhia krumeluureja ja väkinäistä pitkittämistä kaihtavista kappaleista.

Rock’n’roll-kuume sai Gene MacLellanin aikoinaan 50-luvulla liittymään The Consuls-yhtyeeseen, bändin kitaristina käväisi myös Robbie Robertson. The Consuls sai myös kunnian toimia kanadalaisen rockin kummisedän Ronnie Hawkinsin avausesiintyjänä joillain keikoilla. Kiertelevä elämä kartutti MacLellanin pään sisäistä muistikirjaa, ja tuotti omaa sävellysmateriaalia; muut aikakauden esiintyjät tyytyivät useimmiten covereihin. Vuonna 1966 MacLellan pääsi televisioon esiintyen mm. Don Messerin musiikkiohjelmassa sekä Singalong Jubilee -showssa ‒ ohjelman nimi kertonee minkä tyyppisestä showsta oli kysymys.

1960-luvun loppupuolella MacLellan tutustui Anne Murray -nimiseen laulajaan, ja artistit aloittivat yhteistyön. Tunnetuin tulos on tietysti massiivinen, MacLellanin säveltämä ja sanoittama hitti ”Snowbird”, joka sinkautti Murrayn maailmanmaineeseen. MacLellanin oma tulkinta tällä Nashvillessä äänitetyllä albumilla jäi hittiversion varjoon, mutta tuskinpa se parras- ja salamavaloja karttanutta miestä haittasi. Sillä jo muutamaa vuotta myöhemmin MacLellan vetäytyi julkisuudesta. Viisi vuotta myöhemmin hän palasi musiikin pariin keskittyen uskonnollisen materiaalin säveltämiseen ja esittämiseen. Sisäistä rauhaa MacLellan ei kuitenkaan löytänyt: hän hirttäytyi vuonna 1995. Catherine MacLellan, hänen tyttärensä jatkaa musiikin tekemistä isänsä jalanjäljissä, Catherine myös ylläpitää www.genemaclellan.com -sivustoa.

Toistan itseäni: sisältö ratkaisee

Kun kuulostelen MacLellanin kiekkoa sitä samanaikaisesti kuuntelematta, mielikuvissani, huomaan samanaikaisesti ajattelevani Jorma Kääriäisen ”Yhden tähden hotelli” -albumia. Yhtä monipuolinen, yhtä henkilökohtaisen tuntuinen, yhtä intiimin kuuloinen ‒ vaikka toki Kääriäisen levyn kappaleet ovat eri kyvykkäistä kynistä lähtöisin. Myös tyylillisesti, musiikkityylien kirjossa, MacLellan ja Kääriäinen operoivat samanlaisessa maastossa. Itse asiassa: MacLellanin levyltä voisi hyvinkin löytyä muutama biisi Kääriäisen repertuaariin.

En lähde avaamaan MacLellanin Nashvillessä äänitettyä, toisen kanadalaisen legendan Brian Ahernin tuottamaa kiekkoa biisi per biisi, vaikka lähes jokainen sen ansaitsisikin. Muutama huomio kuitenkin: ”The Call” ‒ samassa sarjassa kuin ”Everybody’s Talking”. Korkealla liitelevät jouset ‒ kuin etelään muuttava kurkiaura, muutaman tyylikkään fraasin soittava kitara, kertosäkeen hunajainen kuoro ‒ nam! Tunnen ‒ en vain kuule ‒ biiseissä hiljaista nöyryyttä, elämän tosiasioiden tunnustamista ja lohtua. Kappaleet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, tarkasti hiottuja timantteja: kun asia on kerrottu, homma on sitä myöten selvä. Sielu on sisäänrakennettuna, ei tarvetta väkinäiseen päälle liimaamiseen. MacLellanin luonnonlahjakkuudesta kertoo tarina, jonka mukaan ”Snowbird”-kappale syntyi kahdessakymmenessä minuutissa, kävelyllä miehen kotikulmilla Prince Edward Islandin rannalla.

Useat tämän levyn biiseistä päätyivät ja jopa julistettiin kanadalaisten kansallisomaisuudeksi: ”Snowbird”, ”The Call” ja ”Thorn In My Shoe”. Hieman myöhemmin MacLellanin biisikynä osui uuteen kultasuoneen: Ocean-yhtyeen hitiksi pamauttama ”Put Your Hand In the Hand” kaikui tämänkin maan radioissa.

Pekka

Gene MacLellan: Gene MacLellan (Capitol ST-6348, 1970, julkaistiin USA:ssa nimellä Street Corner Preacher albumin avaavan kappaleen mukaan, Capitol ST-660. Mahdollisista CD-julkaisuista en tiedä.)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: