• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 36 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: RuoTo ”Metsänpeitto”, 2012

ruoto metsanpeitto”Folkpohjaista poprockia”, toteaa pudasjärveläisen trion voimahahmo, säveltäjä, sanoittaja ja laulaja Ossi Oinas-Panuma saatekirjeessään RuoTo-yhtyeen akustispohjaisesta, metsäntuoksuisesta musiikista.

Pekka kuuntelee:

Ehkä tuon rockin ja varsinkin popin pudottaisin kuitenkin määritelmästä, sillä RuoTo ei liiku kuulohermoihin korvamadoiksi takertuvien melodioiden hetteikössä. Pikemminkin Ossi Oinas-Panuma ja kaverinsa Jari Vähkyrä ja Juha Aho tallovat kapeita, kiemurtelevia metsäpolkuja. Kulunut termi ”maanläheisyys” kuvaa hyvin kokonaisuutta: esimerkiksi yhtyeen Facebook-sivun kuvat kertovat omaa kieltään olosuhteista, joissa musiikki ja levy on syntynyt ja jossa se elää. Tallin yliset tai takavintti ‒ tuskin talvikäyttöön sopivat… pari kuvaa keikoista pienellä lavalla pellon reunassa.

Jossain näin RuoToa verrattavan Kasevaan, tuohon 70-luvun manselaiseen melankolisten melodioitten mestariin. Niin poppia RuoTo ei ole, vaikka samaa alakuloa folk-pohjaisesta musiikista löytyykin. Lisäisin RuoDon musiikin määritelmään ripauksen Tyrannosaurus Rexin hippifolkkia, kuulenpa vauhdikkaammissa kappaleissa myös Virtanen-yhtyeen riemastuttavan kapinallista, akustispohjaista räimettä. Ja jos sointi olisi sliipatumpi, mieleen voisi muutamasta tarttuvasta akustisesta kitarakuviosta tulla myös ‒ gulp! ‒ America.

RuoTo ei kuitenkaan sievistele kalifornialaistyyliin, vaan poukkoilee reippaasti ”Vaiston” lailla – ”Vaisto” on siis biisin nimi. RuoDossa on särmää, salaperäisten aarniometsien hämyä ja hämäryyttä. ”Freakfolk”-termiä käyttäisin, jos RuoDon biisit eivät olisi niin strukturoituja – ja jos Oinas-Panuman laulu yltyisi vapaampaan tulkintaan. Tällaisenaan sijoittaisin RuoDon musiikin Pekka Strengin mystiseen seuraan, joka etsii luonnosta inspiraatiota, vaeltelee mielikuvitusmaailmoissa sekä kartoittaa sisäavaruutta. Suomalaista fantasiafolkkia ehkä?

Sanoituksissa liikutaan hyvinkin abstrakteissa ja sanoilla leikittelevissä sfääreissä – luontosymboliikkaa voi kukin tulkita omalla tavallaan. Kuvittelisin, että Oinas-Panuma on tavoitellut sanoituksillaan ennemminkin monitulkintaisia tunnelmia kuin suoria tarinoita. Vaikka kyllähän jossain parisuhdemeininkiäkin voi kuulla (”Tyyni”). Sanaseppona Oinas-Panuma on varsin mainio verbaalikko (”Kuu rakastettuni yllä, kuura kastettuni yllä” – ja muitakin riemastuttavia sanaleikkejä ja uudissanoja löytyy). RuoDossa onkin harvinaista – moneen muuhun yhtyeeseen verrattuna – kokonaisuus: sanoituksilla on tavallista suurempi merkitys.

Itseäni viehättää erityisesti ”Sysilaulu”, joka saa syntikasta avaruudellisen, huikean ulottuvuuden – universumi on loputon, taivas kattona -sanonta ei enää pädekään? Oinas-Panuma kertoo ko. biisistä, että ”minulla oli aikoinaan hyvin selkeä kuva siitä, millainen tästä laulusta tulee, mutta treeneissä kappale sai niin hauskan grooven Jarin irstaasta rumpukompista, että sitä oli pakko jalostaa eteenpäin. ”Sydänmaa”-termi esiintyi ”Sysilaulun” ja ”Outojen taimien” lisäksi myös muutamissa muissa levyltä pois jääneissä lauluissa. Tämän vuoksi ”Metsänpeitto” kulkikin aluksi työnimellä ”Sydänmaalauluja”. Käsillä oleva kokonaisuus on siis syntynyt osin sanallisesta palapelistä.

”Metsänpeitto” on soinut hyvinkin toistakymmentä kertaa, enkä ole siihen vielä kyllästynyt: biiseille muodostuu tarkemmalla kuuntelulla omat, kiinnostavat persoonansa. Sen popin puuttuessa suosittelen kuitenkin rauhallista kuunteluhetkeä ja syventymistä. Äänitys on selkeä, sanat ja musiikki vievät mennessään.

Post scriptum – tai oikeastaan kuuntelun aiheuttamia jälkimietteitä

”Sysilaulu” on jostain syystä jäänyt soimaan sisäavaruudessani. Samalla olen ehtinyt kunnolla pähkiä, minkä ihmeen muiston biisi mielessäni herättää. Ja heräsihän se sieltä lopulta: Pink Floyd aikaan Syd Barrettin! Kokonaisuudessa on samanlaista hellyttävää kömpelyyttä ja varmaankin kosmisen sattuman oikusta syntynytta sfäärien huminaa kuin Floydin alkuaikojen poppiksissa. ”Out of this world”, sanoisi englantilainen.

Olen ennättänyt myös pohtia yhtyeen nimen kirjoitusasua: RuoTo. Miksi versaali t-kirjain keskellä sanaa. Ossilta löytyy tähän varmaan selitys, oma rajallinen mielikuvitukseni tuotti ainoastaan tällaisen teorian: To-kirjaimet keskellä sanaa tulevat englannista, ja ne lausutaan tietty ”tu”. Nimi olisi silloin Ruotu: ”olla ruodussa” jne. Ai ei vai?

Keitsi kuuntelee:

Ok, tällä kertaa on minun vuoroni todeta, että rakas retrokkiveljeni on jo sanonut kutakuinkin kaiken olennaisen arvioinnin kohteena olevasta kiekosta. Yritänpä siis pitää oman osuuteni vain kompaktina komppauksena, keskittyä keskeisiin ”Metsänpeitto” -albumin herättämiin ahaa-elämyksiin.

Ja joo, Oinas-Panuman Ossilla on sana hallussa, sydänverestä uutettua mustetta kynässä. Vaikka pääosin vuoden 2009 syksyllä kirjoitettujen laulujen näennäisenä tapahtumapaikkana on luonto / metsä, asuu sammalpeiton alla nuoren ihmisen arkirealismi: haave / pyrkimys oman polun löytämiseksi ja rakastamisen / rakastetuksi tulemisen irrationaalinen problematiikka.

Ajatuksia / tunteita nostattavan luontosymboliikan ohella Ossi viljelee runsaasti saman sanan ja sen johdannaisten erilaisia merkityksiä sekä aivan eri asioita tarkoittavien sanojen foneettista samankaltaisuutta. Moisesta verbaaliakrobatiasta tulee mieleen Eppu Normaali. Suurin ero on siinä, että heti aukeavaksi tarkoitetun hauskuuden sijaan RuoTo kylvää korvien väliin arvoituksia – koukkuja nieltäväksi, solmuja auki näprättäväksi…

Sanomattakin on selvää, ettei näitä lauluja voisi laulaa kukaan muu kuin Ossi itse. Hyvin hän homman klaaraa… vaikkei erikoisemman hyvin laulaa osaakaan. Ikiomien ajatustensa / tunteidensa tulkkina hän on kuitenkin tämän metsän itseoikeutettu kuningas.

Olen toistaiseksi puhunut yksinomaan tuosta Ossista, koska – kuten Pekkakin jo totesi –  ”Metsänpeitto” on rakennettu sanojen varaan. Nyt on kuitenkin aika antaa palautetta myös soittopuolesta. Kaikessa vähäeleisyydessään ja kotikutoisuudessaan se toimii vallan mainiosti, lähes kymmenen vuoden kimppasoitto kuuluu kyllä. Solistiset suurteot on korvattu näppärillä välikkeillä ja sovituksellisilla pikkuoivalluksilla.

Noista Pekan luettelemista vertailukohteista ei muuten yksikään juolahtanut mieleen kiekkoa  kuunnellessani. No, tuolle Pekka Streng -yhteydelle näyttäisin ehkä minäkin vihreätä valoa.

Biiseistä etenkin railakkaasti rokkaava ja loppua kohden kasvava ”Vaisto”, herkkä, melodisesti hieno ja rennosti keinuva  Aaro Hellaakosken runoon pohjautuva ”Ilonpyyntö”  sekä vahvalla riffillä komeasti rullaava ”Tyyni” tuottavat juuri nyt suurinta mielihyvää. Olen tosin huomannut, että kulloisistakin kuuntelufiiliksistä riippuen suosikkirallini saattavat vaihdella suurestikin.

”Metsänpeitossa” on ruotoja, karkeitakin. Hyvä niin, sillä tuota tukirangatonta amebakamaa tuutti onkin jo tulvillaan 🙂

RuoTo: Metsänpeitto (Talkkuna Music, 2012)

www.facebook.com/ruotoband

RuoTo: Perustettu Pudasjärvellä vuonna 2003, jäsenet Ossi Oinas-Panuma, Jari Vähkyrä ja Juha Aho. ”Metsänpeitto” äänitetty Pudasjärvellä, Rovaniemellä ja Jyväskylässä vuonna 2011, lauluja vuodesta 2009 alkaen. Aiempia julkaisuja ”Jään lähdettyä” (2008), ”Pelonsuoja”-ep (2010). Tulossa ”Talvenselkä”.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: