• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 38 muun seuraajan joukkoon

Keitsi kiertää maailmaa: Saint-Preux ”Le piano sous la mer”, 1972, Ranska

saint-preux

En nyt kuolemaksenikaan saa mieleen, missä otin ensikontaktin tähän ranskalaiseen instrumentaalikiekkoon. Sen kuitenkin muistan, että jo tuolloin – 1970-luvun alussa siis – olin kuulemaani vallan ihastunut. Eivätkä tuntemukset ole tuosta miksikään muuttuneet nyt neljä vuosikymmentä myöhemminkään. 

Saint-Preux – viralliselta nimeltään Christian Langlade – on arvostettu, vuonna 1950 syntynyt ranskalainen nykymusiikkisäveltäjä, jonka mittavaan diskografiaan en ole sen syvällisemmin perehtynyt. Muutamasta visuaalisesti hyvinkin houkuttelevasta kannesta huolimatta uskallan epäillä, että ”Le piano sous la mer” jää ainoaksi soivaksi siteeksi välillämme.

Toki täytyy sekin tsekata, sopivan tilaisuuden tullen totiseksi todeksi varmentaa / aiheettomiksi ennakkoluuloiksi tunnustaa.

1950-lukulaisen työläiskodin kakarana suhteeni klassiseen musiikkiin oli olematon. Faija-vainaa kuunteli  jatsia savikiekoilta, muu porukka lähinnä suomi-iskelmää höyryradiosta. Eikä tainnut yleissivistykseni tuolta osin karttua kummoisesti vielä koulutaipaleen alkupäässäkään. Onneksi löysin sentään Beatlesit, Rollarit, Kinksit, Animalsit,Yardbirdsit ja sittemmin myös John Mayall’s Blues Breakersit.

No, siitä ei ollutkaan enää pitkä matka rokkibändin ja sinfoniaorkesterin kimppakeikalle, vuonna 1969 ilmestyneeseen Deep Purplen ”Concerto for Group and Orchestra” -albumiin. Myös The Nicen (ja myöhemmin tietysti Emerson, Lake & Palmerin) rock-adaptaatiot Sibeliuksen ja muiden klassisen musiikin suursäveltäjien mestariteoksista herättivät vähintäänkin orastavaa mielenkiintoa. Hollantilaista Ekseptionia muistan sitäkin diggailleeni 1970-luvun taitteessa.

Kyseisten artistien aikaansaannoksista lähimpänä ”Le piano sous la mer”:iä on tuo The Royal Albert Hallissa livenä purkitettu Deep Purple -kiekko. Perusajatus on molemmissa sama: rokkibändin ja sinfoniaorkesterin, raskassointisen rockin ja klassisen musiikin välinen vuoropuhelu. Saint-Preux on tosin korvannut monikymmenpäisen The Royal Philharmonic Orchestran kontrabassolla ja huilulla vahvistelulla jousikvartetilla, mahtipontisen sinfonisuuden kamarimusiikille ominaisella keveydellä.

Rock-osuuksiltaan kiekot on kuitenkin veistetty koko lailla samasta puusta. Omega Plus ja Magma -yhtyeissä mainetta niittänyt Claude Engel runttaa tiskiin särökitaraa siinä missä Ritchie Blackmorekin. Apusoittajina Engelillä on basisti Antoine Rubio sekä lukuisia ns. library music -kiekkoja sittemmin levyttänyt rumpali Pierre-Alain Dahan.

Saint-Preux vastaa itse levyn piano-osuuksista, ja Christian Padovanin sanaton laulanta on hienoa lisäväriä antava soitin muiden joukossa.

Levy alkaa hempeissä tunnelmissa, aaltojen kohinalla ja kamariorkesterin kuljettamalla / varioimalla kauniilla johtomelodialla. Rock ’n’ rollista ei vielä tässä vaiheessa ole tietoakaan. Tilanne / tunnelma muuttuu kuitenkin tyystin, kun Engel alkaa polkea wah wah -pedaliaan non-stopina etenevän opuksen ”Le Voyage” -osuudessa. Jykevä hard rock -riffi ja ajan hengen mukainen vinkukitarasoolo tempaavat ajatukset uusiin sfääreihin.

Alun voimakas vastakkainasettelu muuttuu pikkuhiljaa yhteisen sävelen etsimiseksi, konservatoriokasvattien ja pitkätukkien kimppamusisoinniksi. Vaikka melodiset arvot hallitsevat myös jatkoa, vieraillaan välillä aina avantgarden kokeellisissa syövereissä asti. Ja pistäydytäänpä kiekon kakkossivulla viulu vs. sähkökitara -kilpasoittajaisissakin.

Matka etenee kelpo konseksuksessa melkein rantakalliolle asti. Hieman ennen rantautumista Engel kumppaneineen loikkaa kuitenkin veneestä, heittää kättä lippaan ja lataa loppuun vielä alkuakin rankemman hard rock -statementin. Hieman on outo ratkaisu, sillä ainakin omissa korvissani hommasta jää puuttumaan se todellinen kliimaksi. Etenkin kun tuo ”L’abime” -nimellä kulkeva biisi katkeaa sekin jollain tavoin kesken.

Mielenkiintoinen, kunnianhimoinen ja myös varsin onnistunut varhainen kokeilu taidemusiikin ja rockin, korkea- ja alakulttuurin, naittamiseksi. Samansukuisista projekteista ehkä tunnetuin on musikaalisäveltäjä Andrew Lloyd Webberin vuonna 1978 julkaistu ”Variations” -pitkäsoitto, jolla kitaristina huseeraa Gary Moore mainioine Colosseum II -bändeineen.

Ihan sujuvasti sitäkin kuuntelen, ”Le piano sous la mer”:iä kuitenkin huomattavasti mieluummin.

Sama muuten pätee myös Deep Purpleen 🙂

Saint-Preux ”Le piano sous la mer”, Heloise HEL 65 038, 1972, Ranska. 

Hieman myöhäisempi painos kantaa katalookinumeroa HEL 67  047. Vinyylinä levy julkaistiin myös Kanadassa tunnuksella FS 90 141. Ja eiköhän tuo toki CD:näkin löydy.

Saint-Preuxista voit lukea lisää täältä www.saint-preux.fr/en/biographie.html. Ja itse musiikista (albumin kaksi ensimmäistä biisiä) voit ottaa tyypit täällä www.youtube.com/watch?v=uKEKR7HJgnY ja täällä www.youtube.com/watch?v=QLVkQ7Uc2RQ.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: