• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 36 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Riutta ”Kaikki on hyvin”, 2012

 

riuttaOulaisissa 2004 perustettu, nykyisin Oulusta käsin operoiva Riutta kertoo ”Kaikki on hyvin” -kiekon promokirjeessään, että ”yhtye on hakenut hitaasti omaa musiikillista suuntaansa ja kasvanut soittajina yhteen. Debyyttialbumi niputtaa yhtyeen nämä kasvun vuodet ja antaa viitteitä myös tulevasta”. 

Keitsi kuuntelee:

Ajattelinpa ottaa kevyttä esimakua / ensituntumaa Riuttaan tsekkaamalla pikaisesti levyn pari ensimmäistä raitaa muiden tekemisteni lomassa. Ei onnistunut alkuunkaan moinen, sillä ”Kaikki on hyvin” koukutti minut hetkessä. Muutaman minuutin salamasessio ja työstettäväksi aiotut askareet vaihtuivat reilun 40 minuutin täyskuunteluelämykseen. Sen verran upea aikaansaannos on tämä joulun alla CD:nä ja vinyylinä tammikuussa julkaistu Riutan esikoinen.

Enpä muista kuulleeni aikoihin yhtä eheätä kokonaisuutta, ainakaan tällaiselta entuudestaan tyystin tuntemattomalta ’pystymetsäbändiltä’. Melkein uskaltaisin kutsua ”Kaikki on hyvin” -kiekkoa teema-albumiksi, sillä kaikki sen yhdeksän biisiä nivoutuvat luontevasti yhteen. Saumattomuudesta puhuminen voisi jo mennä ylisanailun puolelle 🙂

Tyylillisesti Riutta on jonkin sortin mutantti 1970-luvun progressiivisesta rockista, uudemmasta ’total fuzz’ -progemetallista ja osin myös tämän vuosituhannen laatupoprockista. Vinyyliä palvovana dinosauruksena tunnen kunnolla ainoastaan ykköskategorian ihmeet, joten keskeisiksi vaikutteiksi uskallan nimetä vain ”Red”-aikakauden King Crimsonin. Kotimaisista bändeistä puhuttaessa olen kuulevinani ainakin hetkittäistä hengenheimolaisuutta sekä Haikaraan että Kingston Walliin. Pekka osaa varmaan puida syvällisemmin tätä vaikuteaspektia. Jos sillä nyt oikeasti on niin hirveästi merkitystä.

Tuosta bändin itse kynäilemästä johdannosta kaappaan salamana taikasanan kasvu. Juuri siitä tässä on kyse. Rohkeudesta, rakkaudesta, kunnianhimosta ja keskinäisesta kunnioituksesta à la Alexande Dumas.

”Kaikki on hyvin” -levyä ei ole tekemällä tehty, siihen on kasvettu.  Ja se myös kuuluu!

Bändin intensiteetti on ihailtava. Hirveällä draivilla kundit hoitavat homman ensimmäisestä biisistä viimeiseen, ilman minkäänlaista varmistelun makua ja äänitystilanteessa niin helposti  vallalle pääsevää varovaisuutta. Asennetasolla Riutalla on koko ajan urku auki, maksimit mittarissa. Uskoakseni tätä nelikkoa olisi antoisaa kuulla myös livenä.

Mitä enemmän Riuttaa kuuntelen, sitä vahvemmin koen, että ”Kaikki on hyvin” -levyn tekemiset – myös tekemättä jättämiset – on mietitty huolella etukäteen. Vaikka biisit ovat  melko suoraviivaisia ja sinänsä simppeleitä, on niiden sovituspuuhissa päästetty mielikuvitus laukkaamaan täysillä. Pienillä yksityiskohdilla, tarinan etenemistä tukevilla oivalluksilla, Riutta pitää  kuulijan mielenkiinnon herkeämättä hereillä. Ja niitä noihin 40+ minuuttiin mahtuu enemmän kuin joidenkin nimibändien koko hela diskografiaan.

Myös Riutan solistinen ajattelu on mielenkiintoinen juttu. Konventionaalisessa mielessä – soittimen virtuoosimaista käsittelyä tarkoittavassa muodossa – varsinaisia sooloja ei nimittäin juurikaan ole. Lähes järjestään ne on korvattu hillittömillä ääniryöpyillä, kitaroista ja koskettimista estottomasti irti revityillä emotionaalisilla purkauksilla, testosteronilla terästetyillä aivomyrskyillä. Korvien välistä kun on tunnetusti suora yhteys navan alle.

Yhtyeen ilmeisen pääjehun Henri Turusen lauluosuudet jakavat epäilemättä mielipiteitä. Ensi alkuun olin itsekin hieman kiikun-kaakun, mutta nyt olen jo sinut Henrin kanssa. Itse asiassa kaverin poikamainen, hieman epävarman oloinen ääni luo varsin toimivan kontrastin ryhmän ruudikkaalle revittämiselle. Melkein uskaltaisin väittää, että samalla myös vahvoilla mieli-  ja kielikuvilla pelaavat sanoitukset pääsevät paremmin oikeuksiinsa.

Suosikkibiisini? Vaikka olenkin kuunnellut kiekkoa koko lailla koko ajan kokonaisuutena, huomaan kulmakarvojeni karvan verran kohoavan rallien ”Huomenna hän tulee” ja ”Etsijä” kohdalla. Edellisessä sympatiani kerää komea kertosäe, jälkimmäisessä häilyvä Dave Gilmour meets Robert Fripp -assosiaatio.

Tämä(kin) Retrokin levyarvio on korruptiovapaa. Riutta-yhtye ei ole lahjonut minua millään tavoin, eikä minulla ole edes sukulaisia Oulun suunnalla. Vakuutena siitä heitän lopuksi kehiin pienen biitin kritiikkiä. Sinänsä oivaltava kansitaide ei oikein sytytä. Minulle kuva ankeasta betonilähiöstä on vain angstinen välietappi ”Kaikki on hyvin” -tarinassa. Levyn loppuessa näen aina mielessäni jotakin monin verroin lohdullisempaa. No, ehkä homma toimii paremmin 12-tuumaisen vinyyliversion kääreenä. Täytyy siis sellainen pikimmiten hankkia.

Kyllä vaan. Riutalla on kaikki ihan hyvin. Tuskinpa juuri paremmin voisi enää ollakaan.

Pekka kuuntelee:

Meikäläiselle kävi samoin kuin Keitsille. Yritin ottaa ensituntumaa Riuttaan autossa, huonolla menestyksellä: liian haastavaa ja edistyksellistä meininkiä sekä rakenteellisesti, soundillisesti että soitannollisesti. Ei löydy helppoja kertosäkeitä, joita laulaa liikennevaloissa. Ei sinkoilevia ajatuksia tasoittavaa musiikkimattoa. Eikä lipevästi liiviin uivaa hämyilyä. En siis suosittele taustamusiikiksi, sillä äijät vääntävät kunnianhimoista ja aika armotontakin proge-rockia ‒ kuuntelijaa ei säröiltäkään säästellä. Tiukkaa, tanakkaa ja tulista – tunteella!

Ensimmäinen asia, johon autokuuntelussa ‒ siinä yritykseksi jääneessä ‒ havahduin, oli jopa piinallisen huippusäröinen kitara. Tai kitaraksi sen ainakin kuvittelen. Hieman samanlaista tasapainoa varmaankin tarkoituksella keikauttavaa alleviivausta kuin joissain Robert Frippin teoksissa. Särö putkahtelee esiin siellä täällä; se herättää ja haastaa. Tyylillisesti löydän aikaisimmat vertailukohdat 70-luvun alusta, kotimaassa jostain Tabula Rasan maastosta, osin filosofissisällöllisten sanoitusten vuoksi, vaikka musiikillisesti Riutta tätä Tampereen ylpeyttä rankempaa laitaa edustaakin. Uudemman metallisen progen edustajista ehkäpä Tool purjehtii samoilla tyrskyillä.

Itseäni puhuttelee varsinkin ”Hashima”, hieman itämaisvaikutteinen, mietiskelevä ja tunnelmallinen biisi. Sitä seuraava ”Kaupunki ennen talvea”, syntikkavetoinen, 80-luvun alun Bowien ja Sakamoton mieleen tuova, sykkii matalalta ja rauhallisesti; biisi on tyylipuhdas keidas keskellä jykevämpää jyräystä.

Mietin Riutan kohderyhmää. Päänvatkaajille liian monipolvista ja laulullista. Melodisen progen ystäville laulullisuus ja melodiakaaret voisivat ehkä olla vieläkin mittavampia. Radiohead-tyypeille aika sopivasti vinksahtanutta! Pätevää soittoa , tuhteja soundeja, intohimoista laulua ‒ Riutan esikoinen tarjoaa siis haastetta mutta myös palkitsee. Vinyylikin on matkalla Tsekeistä.

Riutta: ”Kaikki on hyvin” (Gunkanjima GUN-01, 2012)

Jarkko Kangas: rummut, koskettimet

Antti Takalo: basso

Henri Turunen: laulu, kitara, koskettimet

Mikko Vuorela: kitara, laulu

http://www.kaikkionhyvin.net

http://www.facebook.com/riuttaband

Hetkinen vielä herrat Riutan kundit. Mitä tapahtuu seuraavaksi? Onko yhtyeen sisäinen kasvu / kumppanuus saavuttanut lakipisteensä? Tyydyttekö ”Kaikki on hyvin” -levyn saamaan pääosin kiittävään palautteseen vai aiotteko vakavissanne panna vieläkin paremmaksi? Löytyykö siihen riittävästi yhteistä aikaa ja intohimoa?

Älkää jättäkö nyt tekemättä sitä, minkä tekemättä jättämistä itkette myöhemmin. Yhdessä ja erikseen…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: