• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 35 muun seuraajan joukkoon

Kuuntelussa: How Many Sisters ”Ikävä omia maita”, 2012

how many sistersHunajaista laulua, suomalaiskansallista kaihoa sekä sävellyksissä että tulkinnoissa. Vaikka lauluyhtyeen nimi onkin kannessa isoimmalla, myös Kirmo Lintinen ja Tapiola Sinfonietta vaikuttavat vahvasti. Yhtyeen 30-vuotisjuhlajulkaisu!

Harvalla julkaisu- mutta tiiviimmällä konsertointitahdilla operoiva How Many Sisters on toki aiemminkin tehnyt yhteistyötä pianisti, säveltäjä ja kapellimestari Kirmo Lintisen ‒ tai Kirmo Lintinen Trion kanssa. Kahdella aiemmalla levyllä yhtye on muistikuvieni mukaan ollut selkeästi säestäjän roolissa. Tällä uusimmalla kiekolla Kirmo Lintisen rooli säveltäjänä ja kapellimestarina on merkittävämpi.

Levyä ei oikeastaan pysty arvioimaan yhtenäisenä kokonaisuutena; se on ennemminkin dokumentti muutaman vuoden musiikilliselta matkalta. Saman ajatuksen luen myös kansilehtisessä: ”Tämän levyn syntysanat lausuttiin keikkabussissa kevättalvella 2007. Olimme palaamassa Tapiola Sinfoniettan SF ‒ Sinfonisia Fantasioita -kiertueelta, kun jo pitkään muhinut ajatus lausuttiin julki: olisipa kiva tehdä levy yhdessä!”. Ja itse asiassa: ”Ikävä omia maita” -konserttikokonaisuus esitettiin alun perin jo vuonna 2005.

Levyn alkuaineiksi mainitaan suomalainen luonnon- ja mielenmaisema sekä runous ja kansanperinne (muutama sanoitus on peräisin Kantelettaresta). Sävellykset jakaantuvat Anna-Mari Kähärän ja Lintisen kesken ‒ myös sävellykset ovat pitkältä ajalta, jotkut ovat saaneet alkunsa jo 80- ja 90-lukujen alussa. Sikälikin kyseessä on koostemainen julkaisu; eniten levyn ilmeeseen vaikuttaa kuitenkin kappaleiden jakautuminen laulettuihin, How Many Sisters -vetoisiin biiseihin sekä Tapiola Sinfoniettan tulkintoihin Kirmo Lintisen sävellyksistä ‒ ja muutamaan välimuotoon (Anna-Mari Kähärän sävellykset ”Samsara” ja ”Joikhu”, toinen instrumentaali, toisessa sanaton laulu yhtenä instrumenttina).

Matkalla jossain päin Suomea

Yksittäisinä kappaleina, lauluina, orkesterisävellyksinä ja tulkintoina ”Ikävä omia maita” on aivan erinomainen. Anna-Mari Kähärän, Mervi Hiltunen-Multamäen ja Pirjo Aittomäen äänet soivat hunajaisesti ja vahvasti. Lauluyhtyeenä, paino jälkimmäisellä tavulla, How Many Sisters on omassa sarjassaan: kun kolme huippulaulajaa sovittaa kunkin äänen persoonalliset piirteet sointuvasti yhteen, tuloksena on ainutlaatuinen, tunnistettava harmonia. Erityisesti äänten yhdistelmä sopii kaihoisiin, suomalaiskansallisiin kappaleisiin kuten tämän levyn upea nimikappale sekä kaikkien tuntema ”Nälkämaan laulu” ‒ onneksi patetian rajaa ei kuitenkaan ylitetä.

Toista ääripäätä edustaa kabareemainen, toteutukseltaan riehakas ”Vääränlainen mies”. Anna-Leena Härkösen sanoihin sävelletty ironinen ilottelu irrottaa kuuntelijan aikaisempien kappaleiden kaihosta, ja lopettaa levyn positiiviseen pilkahdukseen ‒ tummien aarnimetsien ikihonkia viistävät tummat pilvet repeävät auringon pistävistä säteistä.

Levyn instrumentaalit kertovat hyvin Kirmo Lintisen sävellysskuupista. UMOn nettisivuilla Lintisen tuotannosta kerrotaan näin: ”[Lintisen] Toistasataa sävellystä käsittävä teosluettelo kattaa laajan kirjon muotoja ja tunnelmia lastenlauluista oopperaan, pedagogisista pikkukappaleista elokuvamusiikkiin, tanssimusiikista dodekafoniaan, jazzista barokkiallusioihin. Vaikka Lintinen on tehnyt paljon jazzsävellyksiä ja -sovituksia, edustaa suurin osa hänen tuotannostaan länsimaisen vakavan musiikin perinnettä.”

Lintisen skuuppi on siis laaja, myös tällä levyllä.

Perinpohjaisemmin ”länsimaisen vakavan musiikin perinteeseen” perehtymättä pystyn vain välittämään omia mielikuviani ja tuntojani. ”Tango Lumpero” on yllätys yllätys, tango. Se toki sopii levyn suomalaisuus-teemaan. Muut Lintisen sävellykset tällä levyllä tuovat sen sijaan mieleeni 60-luvun amerikkalaiset elokuvat ja suurkaupungit sekä 50-ja 60-lukujen vaihteen elokuva- ja orkesterisäveltäjät, referensseinä Gordon Jenkinsin säveltämä ”Manhattan Suite”, ehkä myös Leonard Bernsteinin ”West Side Story”.

Kuuntelen kappaleita sujuvasti ja mielelläni, vähän nostalgisesti tosin, ovathan ensimmäiset elokuvakokemukseni 60-luvulta. Tämän levyn kontekstissa ikihongat vaihtuvat pilvenpiirtäjiksi, aarnimetsän asukkaat kiireisiksi kaupunkilaisiksi. Kuuntelija elää hetken pakokaasun kyllästämässä, autojen äänitorvien värittämässä suurkaupungin vilinässä. Kunnes palaa How Many Sistersin palauttamana hiljaiselle kylätielle.

Kuten jo alussa totesin, levy on mielestäni erinomainen kokoelma ja dokumentti muutamasta vuodesta How Many Sisters-Kirmo Lintinen-Tapiola Sinfonietta-konklaavin elämässä. Varaudu matkalle retkivarustein, joilla pärjäät sekä metsässä että kaupungissa.

Pekka

How Many Sisters: Ikävä omia maita (M&SW, MSW002, 2012)

www.howmanysisters.fi

www.runningmoose.fi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: