• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 36 muun seuraajan joukkoon

Pekka retroilee: Frank Zappa ”Hot Rats”, 1969

zappaTietääkseni järjestyksessä toinen Frank Zappa -nimellä julkaistu albumi, mukana vähän aiemmin hajotetusta The Mothers of Invention -bändistä multi-instrumentalisti Ian Underwood. Niin, ja vierailijana myös nuoruudenkaveri ja yhtä omaperäisin tai peräti kieroutunein lasein musiikkia tarkasteleva seikkailija, Captain Beefheart.

Yllätän itsenikin kirjoittamalla Zappasta ja hänen musiikistaan – mies ja hänen monimuotoiset levynsä päätyvät nimittäin näinä päivinä aika harvoin levylautaselle asti. Levyjen hulvattomia kansia on toki ihan kiva tiirailla, varsinkin niiden vanhempien klassikoiden. Tai no, klassikoiden ja klassikoiden.

Vaikka miehen kaikki kiekot eivät ehkä klassikko-statusta ansaitsekaan, kieltää ei kuitenkaan voi Zappan musiikillista laaja-alaisuutta, persoonallista näkemystä, omaperäistä, välillä teinipoikamaista huumorintajua, sävellys-, sovitus- ja orkesterinjohtotaitoa – sekä taidokkuutta kitaristina.

Kun Zappan uraan ja albumituotantoon perehtyy, vahvistuu mielikuva yksituumaisesta nerosta, jolle omien mieltymysten ja näkemysten toteuttaminen oli kaikki kaikessa, joskus jopa itsetarkoituksellisesti. Zappan elämä pyöri Bermudan kolmiossa studio, konsertit ja julkaisut. Hän käytännössä eli studiossa, konsertoi kerätäkseen rahaa studiotyöskentelyyn ja julkaisi levyjä pitääkseen nimensä mm. konsertinjärjestäjien mielessä – kolmio pyöri kymmeniä vuosia. Miehen julkaistu tuotanto, ne ”viralliset levyt”, oli todella epätasainen ja sekava. Studiojulkaisuja, konserttikiekkoja, soundtrackeja ja niiden yhdistelmiä, välillä täysin uutta tavaraa, välillä arkistomateriaalia, joskus todella täysipainoista ja nerokasta, silloin tällöin heppoisesti kokoon huiskaistuja nauhoja – aina ei tiennyt, millaisen vinyylin sormiinsa sai. Tyylillisesti vedeltiin myös todella laajalla skaalalla doo-wopista elektroniseen musiikkiin ja kitarapläjäyksiin.

Zappan työskentelytavasta antoi osviittaa myös Mothersin hajottamisen yhteydessä vuonna 1968 annettu lausunto, jossa mies totesi julkaisevansa vielä 12 albumillista Mothers-musiikkia, studio- ja livemateriaalia. ”Uncle Meat”-tupla oli näistä ensimmäinen, myöhemmin tulivat mm. ”Burnt Weeny Sandwich” ja ”Weasels Ripped My Flesh”. ”Uncle Meat”, alun perin soundtrackiksi tarkoitettu, pohjusti myös ”Hot Ratsia”: mukana oli ”Mr. Green Genes”, josta ”Hot Ratsillä” ilmestyi versio ”The Son of Mr. Green Genes”. Hämmentävää.

Huomio muuten kaikille Zappa-faneille: nämä ovat vain meikäläisen pohdintoja – jokaisella on Zappasta omanlaisensa mietteet. Ja Zappa jos kuka jakaa mielipiteitä: intohimoiset fanit tuntevat levyt, biisit ja konsertit nuotti nuotilta, sanailu sanailulta. Joillekin Zappa on haaleampaa vettä.

Älkää siis ristiinnaulitko!

Hottista sentään

Hajotettuaan The Mothers of Inventionin Zappa julkaisi ”Lumpy Gravyn”, ensimmäisen kiekon omissa nimissään (tai ainakin melkein, sillä esittäjäksi on merkitty Francis Vincent Zappa and the Abnuceals Emuukha Electric Symphony). Puheosuuksia, musiikillista sekoilua – sekä välillä täysin selväjärkisiä, eri tyylisiä musiikillisia teemoja soundtrack-hengessä. Ei taustamusiikiksi.

Ja itse ”Hot Rats” sitten: kaksijakoinen levy, osa erinomaisen tyylipuhdasta, tuossa ajassa (1969) edistyksellistä jazz-rockia tai oikeammin rock-jazzia, sillä rock-taustastahan Zappa ponnistaa. Kaksi biisiä on taas simppelin riffin ympärille keriytynyttä studiojammailua ja sooloilua: ”Willie the Pimp” ja ”The Gumbo Variations” poikkeavat neljästä muusta lyhyemmästä, puhkisävelletystä ja -sovitetusta biisistä – yhtenäinen kokonaisuus ”Hot Rats” ei suinkaan ole. Jotkut pitävät ”Hot Ratsia” Zappan ensimmäisenä musiikillisesti vakavasti otettavana albumina: ei sketsejä, ei huumoria, ei pastisseja. Zappa itsekin taisi yllättyä lopputuloksesta, sillä hän kuvaili musiikkia ”helpoksi, joidenkin tiedetään jopa naputtaneen jalkaansa sen tahdissa”.

Jo Cal Schenkelin suunittelema levyn aukeava kansi kiehtoo: violettisävyinen valokuva, jossa GTO’s-tyttöyhtyeen yksi jäsen, ”Miss Christine” Frka nousee – niin, mistä nouseekaan. Tyhjä uima-allas, hautakammio, hylätty betonimonttu, joku muu? Keskiaukeamalla kuvia varsinkin Zappasta, pari Ian Underwoodista, lyhyt tekstinpätkä. Vaikka kansi ajan psykedeeliseen henkeen sopikin, Zappa ei tyylisuuntaa ihannoinut, taisipa jopa halveksia hippejä. Mieshän eli lisäksi huumevapaalla vyöhykkeellä, eikä sulattanut käyttöä myöskään bändiympyröissä. Kahvi ja tupakka riittivät.

Ian Underwoodin lisäksi Hot Ratsillä soittavat rumpalit John Guerin, Paul Humphrey ja Ron Selico, basistit Max Bennett ja paremmin kitaristina tunnettu Shuggie Otis, viulistit Don ”Sugarcane” Harris sekä Jean-Luc Ponty ja kitarassa luonnollisesti Zappa sekä jonkun tiedon mukaan myös Lowell George nimettömänä vierailijana. Vokalistina mainitulla ”Willie the Pimpillä” vieraili siis Don Van Vliet. Äänityksissä Zappa käytti ensimmäistä kertaa 16-raitaista nauhuria, tuohon aikaan melkoisen edistyksellistä, hänelle värkättyä viritelmää. Ehkäpä mies pystyi vihdoinkin toteuttamaan itseään tekniikan sitä estämättä? Zappanhan tiedetään inhonneen studiotyöskentelyä – joka kuitenkin tarjosi ainoan tavan kehittää ja kokeilla mielikuvituksen tuottamia visioita.

Avausbiisi lienee yksi Zappan tunnetuimpia ja radiossakin soitetuimpia (en halua muistella ”Bobby Brownia”): ”Peaches En Regalia” lyö heti ällikällä: uljas, tyylipuhdas teema, joka vähän haikeana iskee pohjoismaiseen makuun. Muutamia vuosi myöhemmin varsinkin Pekka Pohjola sekä myös Jukka Tolonen ja Anssi Tikanmäki kyntivät samaa peltoa. Koskettimien luoma pohjavire, Underwoodin puhaltimet kuljettavat polveilevaa ja toistuvaa kuuntelua kestävää teemaa – Zappa todellakin käyttää lisäraitojen suomia mahdollisuuksia hyväkseen. Pari sekuntia vaille neljä minuuttia komeaa ja vähän kolisevaakin rock-jazzia.

”Willie the Pimp”on toinen näistä riffipohjaisista sooloilualustoista. Captain Beefheart laulaa tai röhisee muutaman rivin mittaisen oodin parittajalle, ja sitten onkin Zappan kitarasoolon aika: sitä itseään minuuttitolkulla , wah-wah-pedaalilla ja ilman. John Guerinin ja Max Bennettin L.A.Express-rytmiryhmä keittää kunnolla; ei ehkä uskoisi että samat miehet edistyvät myöhemmin Joni Mitchellin yhtyeeseen, Guerin lisäksi Mitchellin poikaystäväksi. Biisin pari viimeistä minuuttia jytisevät komeasti ennen paluuta perusriffiin.

Ja sitten jatkoa Herra Vihreälle Geenille, ”The Son of Mr. Green Genes”. Melodista melankoliaa, ehkä jopa skandinaavista hymnimäisyyttä. Underwoodin syntikka kuulostaa tänään nostalgiselta. Sovitus on erinomainen: nyt ei jymähdetä yhteen ja samaan teemaan. Päätös lienee Zappan, sillä biisin keskivaiheilta lähtee lentoon minuuttien pituinen kitarasoolo, ensimmäisiä osoituksia miehen kitarasankaruudesta. En tiedä miksi, mutta itselleni juolahtaa mieleen Yes, ehkä syynä on jäntevän basson ja liukkaan kitaran yhteispeli.

Kakkospuolen avaus ”Little Umbrellas” on varmaan levyn kevyin veto, kompaktit kolme minuuttia kosketinvetoista, aika akustista instrumentaalia – Zappa lienee ollut kahvitauolla? ”The Gumbo Variations” on se toinen pitkä sooloilubiisi, alkuosassa minuuttien pituudelta Underwoodin kirkuvaa, tuuttaavaa ja hönkivää saksofonia. Lyhyitä fraaseja, välillä duettona Paul Humphreyn svengaavien rumpujen kera. Sitten soolovuoron ottaa ”Sugarcane” Harris: sähkökitaramaista lurittelua. Zappa rytmittää kitarallaan, tarttuu lopulta itse Harrisin soolon kantaan, esittelee sorminäppäryyttään. Rytmiryhmällä keittää komeasti! Lopulta palataan riffiin ja unisonosooloiluun, ilma tuntuu pakenevan huoneesta. Harris saa luvan saattaa biisin levolle.

Kauniiksi lopuksi ”It Must Be A Camel”, rauhalliseen saksofoniteemaan pohjautuva, rytmillisesti välillä ”oikean” jazzin tontille loikkaava biisi. Loppupuolella Zappa soittaa muutaman kirpeän soolofraasin, komento on kuitenkin Underwoodin puhaltimilla. Ainoa biisi, jossa soittoaikaa saa Jean-Luc Ponty.

Ei millään muotoa täydellinen levy

Eikä varsinkaan muotovalio, siitä jo mainittu kaksijakoisuus pitää huolen. Lieneekö Zappan mielenkiinto lopahtanut rock-jazziin neljän muotopuhtaan biisin jälkeen: ”heitetään levylle vielä kaksi toistakymmentä minuuttia pitkää jamitusta ja avot, sillähän ne minuutit saa täyteen!”. Mutta muotopuolenakin ”Hot Rats” puolustaa paikkaansa Zappan skitsofreenisessa tuotannossa ehkäpä yhtenä miehen ymmärrettävimmistä kiekoista.

”Hot Rats” -saaga jatkui vielä kahden tai oikeastaan kolmen levyn verran, ei toki ajallisena jatkumona: ”Hot Ratsia” mutkikkaampaa ”Waka/Jawakaa” pidetään ”Hot Rats kakkosena”, sitä isommalla kokoonpanolla toteutettu ”Grand Wazoo” sujahtaa myös tyylillisesti samaan Zappa-jazz-lokeroon. Warner julkaisi Zappan jo merkiltä lähdettyä ”Sleep Dirt” –nimellä kokoelman, jota yleisesti taidetaan pitää ”Hot Rats kolmosena” – ehkäpä siksi, että Zappa halusi levyn nimeksi ”Hot Rats III”. Tähän herrat Warnerilla sanoivat ”no way, sillä Zappahan ei enää meille sanele mitään”.

Sen varsinaisen ”Hot Ratsin” jälkeen ilmaantuivat Mothers-muistumina ”Burnt Weeny Sandwich” ja ”Weasel Ripped My Flesh” ja uutena uudella miehistöllä ”Chunga’s Revenge”. Alkoi Flo & Eddie -kausi.

Pekka

Frank Zappa: ”Hot Rats” (Bizarre/Reprise RS 6356, 1969), CD ensin Barking Pumpkin / Rykodiscillä (D4 74211), nyt näinä päivinä Zappa Recordsilla / Universal (B0000009S3). CD:llä ”Gumbo Variations” on nelisen minuuttia pidempi, 1987 Zappa itse teki biiseihin joitain uusia miksauksia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: