Keitsi kiertää maailmaa: Culpeper’s Orchard ”Culpeper’s Orchard”, 1971, Tanska

Here we go again. Lähes vuoden kestänyt kesämökin uudistamisprojekti alkaa olla niin hyvässä mallissa, että ruuvinvääntimen, käsisirkkelin ja vasaran sijaan tekee taas mieli ottaa sanat työkaluksi.

Aivan alkuvuodesta valitsin maantieteellisin perustein kelpo läjän korvieni väliin kovaa kolahtaneita pitkäsoittoja, joista päätin kirjoittaa lyhyesti Retrokkiin. Tästä se sitten alkaa – maana on Tanska ja  sanailun kohteena Culpeper’s Orchard -yhtyeen esikoisalbumi vuodelta 1971.

Monien mielestä kyseessä on yksi parhaista Pohjois-Euroopassa tehdyistä progekiekoista. Mukisematta moisen mielipiteen nielen, kyllä levy kevyesti ainakin genren top teniin yltää. Taitaapa muuten olla musiikillisesti mieluisin vinyyliaarre oman kokoelmani Tanska-osiossa, josta tosin puuttuu vielä useampikin kovaksi tietämäni, suuresti himoamani herkku.

Tyylillisesti ”Culpeper’s Orchard” edustaa 1970-luvun vaihteen kitaravetoista heavy progea, sopivasti psykedelialla, folkilla ja blues-rockilla ryyditettynä. Ja aivan varmasti kundit ovat kuunnelleet korva höröllä myös saksalaisten ynnä muiden lähitienoon aikalaisbändien edesottamuksia. Eri lähteistä imetyistä vaikutteista on kuitenkin syntynyt selkeästi omankuuloisensa keitos, josta mieleen tulee hetkittäin Kalevalan esikoinen ”People No Names”. Sitä vastoin silmiini sattuneet vertaukset  Led Zeppeliniin, Jethro Tulliin ja The Beatlesiin tuntuvat kovin vierailta.

Lyhyt banjosäesteinen rallatusintro ei herätä kummoisiakaan toiveita tulevasta, mutta jo vajaan minuutin kuluttua rävähtää! Ilman väliuria yhteen nivoutuvat ”Mountain Music – Part 1”, ”Hey You People”, ”Teaparty for an Orchard” ja ”Ode to Resistance” muodostavat kokonaisuuden, jossa rankka riffipohjainen paahtaminen ja  melodisia arvoja painottavat suvantovaiheet sulautuvat saumattomasti yhteen.

Mutta! Ilman Niels  Henriksenin estottomasti nuoruuden innolla  tiskiin täräyttämiä villejä vinkukitarasooloja jäisivät tämänkin yrtti- / hedelmätarhan sadonkorjuujuhlat vailla huipennusta.

Myös laulupuoli toimii loistavasti, eikä sanoituksissakaan ole moittimista. Tarinan jatkuva eteneminen ja henkilökohtaisille tulkinnoille tilaa jättävät vahvat mieli-/kielikuvat pitävät mainiosti mielenkiintoa yllä. Ratkaisevaa onnistumiselle on ollut se, että bändin ykkösvokalisti ja pääasiallinen biisinikkari Cy Nicklin on pesunkestävä engelsmanni.

Käännetäänpä puolta.  Erinomaisen etusivun jälkeen homma tuntuu turhan vaisulta, myös hajanaiselta. Neljästä toisistaan selvästi irrotetusta biisistä vain ”Gideon’s Trap” ja ”Mountain Music – Part Two” ovat erinomaisia, muut kaksi ainoastaan ok. Tosin levypuoliskon aloittava ”Your Song & Mine” olisi ihan loistobiisi, jollei sen laulumelodia muistuttaisi häiritsevässä määrin mm. Don Fardonin ja Paul Revere & The Raidersin hittiä ”Indian Reservation”

Monipuolisuutta, ilmeikkyyttä ja omintakeisuutta. Nyanssien hallintaa ja dramatiikan tajua. Soitannollista ja sävellyksellistä kunnianhimoa. Nuoruuden rohkeutta ja  ennakkoluulottomuutta. Kimpassa maalatun haavekuvan muuttamista teoiksi. Noista ensiluokkaisista aineksista on ”Culpeper’s Orchard”(kin) tehty.

Hieno kiekko, ei kuitenkaan täydellinen. Jos sellaista ylipäätänsä on edes olemassa 🙂

Culpeper’s Orchard ”Culpepers Orchard”, Polydor 2380 006, 1971.

Levy on uusintajulkaistu vinyylinä ainakin Tapestry / Akarma:lla rajoitettuna 300 kappaleen painoksena. Myös bonuksilla ryyditetty CD-versio löytyy  – vieläpä koko lailla helposti, näin uskoisin.

Kerrottakoon vielä, että nimensä bändi otti Nicholas Culpeperilta, 1600-luvulla eläneeltä radikaalilta englantilaiselta kasvitieteilijältä ja astrologilta, jota jossakin vaiheessa jopa noituuden harjoittamisesta syytettiin.

Bändin pääasiallinen laulusolisti ja rytmikitaristi, Lontoosta Kööpenhaminaan kulkeutunut Cy Nicklin oli ennen Culpeper’s Orchardia kolmasosa folktriosta Cy, Maia & Robert, joka julkaisi parikin albumia Sonet-merkillä. Köpiksessä kundi esiintyi kimpassa myös Sandy Dennyn kanssa. Nicklin ja basisti / urkur i/ huilisti Michael Friis pysyivät bändissä sen koko elinkaaren ajan, aina 1977 Culpeper-nimellä julkaistuun ”All Dressed Up and Nowhere to Go” -albumiin asti.

Soolokitaristi Niels Henriksen vaihtoi maisemia toisen, 1972 julkaistun ”Second Sights” -pitkäsoiton jälkeen, uutena osoitteenaan lyhytikäiseksi jäänyt Mo-i-rana. Pian esikoisalbumin ilmestymisen jälkeen Culpeper’s Orchardin jättäneen rumpali Rodger Barkerin tekemisistä minulla ei ole hajuakaan – tiedän ainostaan, että Rodger oli Cyn kavereita Lontoosta.

Netistä löytyy varsin nirkoisesti infoa Culpeper’s Orchardista. Tässä kuitenkin jotakin http://www.progarchives.com/artist.asp?id=1685. Ja täällä voit tehdä korvavaraista tuttavuutta  bändin kanssa http://www.youtube.com/watch?v=mWBqApV2jOI

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: