Kuuntelussa: Chris Robinson Brotherhood ”Big Moon Ritual”, 2012

chris robinsonBlack Crowes -veljen oman bändin maanläheinen ja konstailematon, kuuntelua kestävä kiekko, kokoonpanossa vahvana kitarasparraajana Neal Casal. Levyn perusteella yhtye taitaisi olla parhaimmillaan elävänä nautittuna.

Oletin kuulevani rupista Black Crowes -vääntöä, rhythm&blues-käännöksiä, taitavasti tiukaksi paketiksi kiedottua americanan rouheampaa, rasvaa tihkuvaa kylkeä. Sen sijaan kuulen leppeämpää, välillä jopa lempeää jamitusta – välillä taas kieputaan helmeilevien kitarakuvioiden nostamana hyvinkin korkealla. Tietojen mukaan yhtye soitti levyn materiaalia keikoilla jo pitkään ennen kuin äänitysinsinööri painoi ”Nauhoita”-painiketta – haluan siis kuvitella, että musiikki on todellakin taltioitu nauhalle. Keikoilla biisit kehittyivät ja hioutuivat nauhoituskuntoon.

”Big Moon Ritual” kuulostaa hyvin 60- ja 70-lukujen taitteessa syntyneeltä. Buffalo Springfield, Allman Brothers, Marshall Tucker Band, Manassas, Grateful Dead… periamerikkalaista, kultaisen kauden konstailematonta rockia varustettuna länsirannikon laid-back-leimalla.

Parin ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen tosin tunsin oloni petetyksi – olin uskonut täysillä Uncut-lehden ylistävää arviota, vaikka kiekolle ei täyttä viittä tähteä herunutkaan. Pääni vilisi adjektiiveja: laimea, kesytetty, laiska, hahmoton… muistelin Chris Robinsonin vastausta haastattelijan kysymykseen miksi yhtye oli kiertänyt vain omia nurkkia eikä ylittänyt isoa vettä Eurooppaan. ”On paljon helpompi kierrellä Kaliforniaa, kun paalillinen pilveä kulkee turvallisesti bussissa.” Siksi siis velttoa ja löysäranteista musiikkia? Selvennys: ”paalillinen pilveä” on oma kärjistetty tulkintani, suora käännös olisi ollut paljon maltillisempi mutta ah niin paljon tylsempi.

Jotain musiikissa kuitenkin oli, sillä jatkoin sinnikkäästi kuuntelua – ja jatkan edelleen. Biisit ovat pitkiä, kaikki yli 8 minuuttisia, eivät siis mitään popandroll-rallatuksia. Osa pituuksista selittyy uljailla, kirkasäänisillä, taivasta kohti kurkottavilla linjakkailla ja melodisilla kitarakuvioilla: Robinson ja Neal Casal -duo voisi vertautua vaikkapa Verlaineen ja Lloydiin. Jo soolojen valossa ymmärrän netistä löytyviä arvioita, joiden mukaan bändin keikat ovat olleet upeita kokemuksia. Adam MacDougallin maanläheiset koskettimet, välillä urut ja piano, välillä syntikka tasapainottavat korkealentoisia kitaraosuuksia. Rumpali George Sluppick kuulostaa farkkuhaalareita ja cowboy-hattua käyttävältä partasuulta, basisti Mark Dutton osaa jättää soittamatta kaikki muut paitsi jetsulleen tarpeelliset nuotit. Retro-meininkiä korostavat vielä sanoitukset, joissa vilisee näitä menneiden aikojen ”fair and tender ladies” -kielikuvia.

Jos Gram Parsons ilmoitti aikoinaan tavoitteekseen etsiä kosmista amerikkalaista musiikkia, sanoisin, että Chris Robinson Band on sen löytänyt. Biisit ovat enemmän kuin verkkoja, jotka sitovat sooloja yhteen. Ja toisaalta ne tarjoavat täsmälleen oikean määrän siimaa sooloille ja jamitukselle. Ilahduttava on tieto, että syyskuussa ilmestyy “Big Moon Ritualin” jatke “The Magic Door” – siihen saakka tämän kanssa pärjää loistavasti.

Pekka

Chris Robinson Brotherhood: Big Moon Ritual (Silver Arrow/Megaforce 2028619874, 2012)

www.chrisrobinsonbrotherhood.com

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: