• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 39 muun seuraajan joukkoon

Kuuntelussa: Chris Robinson Brotherhood ”Big Moon Ritual”, 2012

chris robinsonBlack Crowes -veljen oman bändin maanläheinen ja konstailematon, kuuntelua kestävä kiekko, kokoonpanossa vahvana kitarasparraajana Neal Casal. Levyn perusteella yhtye taitaisi olla parhaimmillaan elävänä nautittuna.

Oletin kuulevani rupista Black Crowes -vääntöä, rhythm&blues-käännöksiä, taitavasti tiukaksi paketiksi kiedottua americanan rouheampaa, rasvaa tihkuvaa kylkeä. Sen sijaan kuulen leppeämpää, välillä jopa lempeää jamitusta – välillä taas kieputaan helmeilevien kitarakuvioiden nostamana hyvinkin korkealla. Tietojen mukaan yhtye soitti levyn materiaalia keikoilla jo pitkään ennen kuin äänitysinsinööri painoi ”Nauhoita”-painiketta – haluan siis kuvitella, että musiikki on todellakin taltioitu nauhalle. Keikoilla biisit kehittyivät ja hioutuivat nauhoituskuntoon.

”Big Moon Ritual” kuulostaa hyvin 60- ja 70-lukujen taitteessa syntyneeltä. Buffalo Springfield, Allman Brothers, Marshall Tucker Band, Manassas, Grateful Dead… periamerikkalaista, kultaisen kauden konstailematonta rockia varustettuna länsirannikon laid-back-leimalla.

Parin ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen tosin tunsin oloni petetyksi – olin uskonut täysillä Uncut-lehden ylistävää arviota, vaikka kiekolle ei täyttä viittä tähteä herunutkaan. Pääni vilisi adjektiiveja: laimea, kesytetty, laiska, hahmoton… muistelin Chris Robinsonin vastausta haastattelijan kysymykseen miksi yhtye oli kiertänyt vain omia nurkkia eikä ylittänyt isoa vettä Eurooppaan. ”On paljon helpompi kierrellä Kaliforniaa, kun paalillinen pilveä kulkee turvallisesti bussissa.” Siksi siis velttoa ja löysäranteista musiikkia? Selvennys: ”paalillinen pilveä” on oma kärjistetty tulkintani, suora käännös olisi ollut paljon maltillisempi mutta ah niin paljon tylsempi.

Jotain musiikissa kuitenkin oli, sillä jatkoin sinnikkäästi kuuntelua – ja jatkan edelleen. Biisit ovat pitkiä, kaikki yli 8 minuuttisia, eivät siis mitään popandroll-rallatuksia. Osa pituuksista selittyy uljailla, kirkasäänisillä, taivasta kohti kurkottavilla linjakkailla ja melodisilla kitarakuvioilla: Robinson ja Neal Casal -duo voisi vertautua vaikkapa Verlaineen ja Lloydiin. Jo soolojen valossa ymmärrän netistä löytyviä arvioita, joiden mukaan bändin keikat ovat olleet upeita kokemuksia. Adam MacDougallin maanläheiset koskettimet, välillä urut ja piano, välillä syntikka tasapainottavat korkealentoisia kitaraosuuksia. Rumpali George Sluppick kuulostaa farkkuhaalareita ja cowboy-hattua käyttävältä partasuulta, basisti Mark Dutton osaa jättää soittamatta kaikki muut paitsi jetsulleen tarpeelliset nuotit. Retro-meininkiä korostavat vielä sanoitukset, joissa vilisee näitä menneiden aikojen ”fair and tender ladies” -kielikuvia.

Jos Gram Parsons ilmoitti aikoinaan tavoitteekseen etsiä kosmista amerikkalaista musiikkia, sanoisin, että Chris Robinson Band on sen löytänyt. Biisit ovat enemmän kuin verkkoja, jotka sitovat sooloja yhteen. Ja toisaalta ne tarjoavat täsmälleen oikean määrän siimaa sooloille ja jamitukselle. Ilahduttava on tieto, että syyskuussa ilmestyy “Big Moon Ritualin” jatke “The Magic Door” – siihen saakka tämän kanssa pärjää loistavasti.

Pekka

Chris Robinson Brotherhood: Big Moon Ritual (Silver Arrow/Megaforce 2028619874, 2012)

www.chrisrobinsonbrotherhood.com

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: