• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 35 muun seuraajan joukkoon

Pekka retroilee: James Trumbo ”Peace Before We Die”, 1971

trumboVitivalkoisen miehen sysimustan sielukkaasti tulkitsemaa, välillä aika jazzahtavaa puhallinrockia. Taustalla isohko kokoonpano, jossa soittajillekin liikenee soolotilaa.

James Trumbon ainokainen (näin uskollinen avustajani google tietää kertoa) kiekko oli valikoitunut jutun kohteeksi jo vuosi sitten yhdessä muutaman muun, vielä inspiraatiota – tai pikemminkin aikaa – odottavan albumin kanssa. Sinne nurkkaanhan se olisi ehkä sitten hautautunutkin, jos autossa ei olisi soinut Jim Fordin Bear Family -kokoelma ”The Sounds of Our Time”.

Jim Ford ja hänen ainoaksi julkaistuksi albumikseen jäänyt ”Harlan County” – sekä mies itse ja hänen jälkeenpäin ilmoille saatetut äänityksensä – ovat oman artikkelinsa arvoisia. Tämän jutun kannalta on olennaisempaa, mikä Jim Fordin musiikissa viritti allekirjoittaneen James Trumbon taajuudelle?

Tulta päin!

Vaikka Ford ja Trumbo ovat musiikillisesti vähän eri puusta veistettyjä, heille on yhteistä ennen kaikkea väkevä, estottomasti ja intohimoisesti raikaava laulu. Tuntuu ja kuuluu, että molemmilla on valtava tarve tulkita laulun sanoma niin vakuuttavasti, painokkaasti ja sielukkaasti kuin mahdollista – miehet siis esittävät omia kappaleitaan, joten sanoma on sikälikin omakohtainen ja sisäistetty. Laulaja, jolta on tottunut kuulemaan samantasoista ja -tyylistä, pidäkkeetöntä puristusta on Van Morrison. Johon on heti perään lisättävä, että nyt puhun vain laulusta ja tulkinnasta, en musiikista. Musiikki vie mukanaan, mahdolliset estot häviävät, väkevien kappaleiden ja armottoman latauksen ansiosta laulaja ja tulkinta nousevat uudelle tasolle, jossa kaikki tuntuu olevan mahdollista. Englanniksi sanottaisiin ehkä että ”lost in music”.

Onkohan tämä nyt poliittisesti korrekti vertaus: valkoiset miehet ovat sisäistäneet mustan sielun – eli soulin?

James Trumbon tapauksessa laulajan intohimoisen agendan kertoo jo albumin nimi. Kaverin olemus pitkine tukkineen ja partoineen viittaa idealistiseen jälkihippiin – vuonna 1971 love and peace olivat aatteena jo vähän menneen talven lumia. Ehkäpä Trumbo oli kasvattanut sanomaansa jo vuosia ja pääsi ilmaisemaan sitä vähän jälkijättöisesti? Siihen viittaa myös lause levyn kannessa: ”Thanks to everyone who I forgot ’cause I’m too spaced out”. Ja levyn takakansi, joka paljastaa Trumbon ja arvatenkin hänen tyttöystävänsä paljaina, väritkin ovat hyvin kukkaismaiset.

Trumbo lienee ollut – ainakin omasta ja kai myös levyttämisen mahdollistaneiden Fantasy-tirehtöörien mielestä – niin vakuuttunut ja niin vakuuttava omassa missiossaan, että hänen luottonsa ulottui säveltämiseen, sovittamiseen, tuottamiseen, laulamiseen sekä koskettimien – pianon ja urkujen – soittoon. Muita soittajia ovat Clyde Melvin Graves, basso, Richard Quintanal, rummut, George Tickner, kitara sekä erinäisiä puhallinsoittajia. Ison kombon Trumbo on siis saanut valjastettua visionsa toteuttamiseen. Soittajista sen verran, että Graves oli muusta soittokokemuksestaan päätellen kallellaan jazziin, Quintanal lattariin (mm. Malo) ja Tickner jenkkirockiin (mm. Journey ennen Neal Schon -kautta). Ajatuksellisestikin hedelmällinen, villi kokoonpano, jossa soittajien erilaiset vaikutteet ja tyylit saavat lopputuloksen rönsyilemään maukkaasti – ja taas tulee mieleen Van Morrison sekä hänen mielettömän hienoista soittajista koostuneet 70-luvun kokoonpanonsa.

Everything goes

Trumbon visio ei rajoitu rauhaan, biisit eivät jankuta yhtä ja samaa sanomaa. Biisilistaa katsellessa ja sanoituksia seuratessa tulee mieleen kuva vauhdikkaasta idealingosta, jonka aivoissa kipinät singahtelevat, aurinkokunnassa on vähintään kaksi aurinkoa, eläimet puhuvat ja nitojalla on sielu.

Avausbiisi ”People of the Highlands” törmää päälle kuin höyryjyrä – Quintanalilla on rumpujensa takana kiire sanoa sanottavansa, Tickner venyttää ja ulvottaa kitaraansa, puhallinsektio töräyttää Blood, Sweat & Tearsmaisesti teräviä aksentteja ja jyrkkiä käännöksiä. Soitinkööriä johtaa ja johdattelee Trumbon laulu – jossa BST-vertauksen mukaisesti on jonkin verran David Clayton-Thomasin ja Joe Cockerin puristusta ja paatosta. Toki Trumbo on Cockeria siistimpi laulaja eli ääni ei ole niin rähjäinen – eikä samalla yhtä persoonallinen ja tunnistettava.

”I Ain’t Never Sung de Blues” – uskottava valkoisen miehen blues, rullaus tuo vähän mieleen Paul Butterfieldin  keskikauden, noin Woodstock-aikaan. ”Sausalito Zoo” on sanomansa puolesta räjähdysherkkä seos ympäristö- ja politiikkakritiikkiä – eläintarhassahan täällä tosiaan asutaan. Musiikillisesti matkustetaan New Orleansiin Mardi Gras -aikaan, Trumbon äänessä on Dr. Johnmaista uskottavaa rähinää. Ykköpuolen päättää ”Run”, maailmanlopun melskettä ja meininkiä, rytmillisesti mielenkiintoinen musiikkiteatteri-numero. Trio Brecht-Weil-Waits lyö tahtia.

”Woman Child” on sukua Dan Pennin ja Chips Momanin “Do Right Womanille”. Etelän soulinkin laulajana Trumbo on täysin uskottava ja vakuuttava. “One In Seven” on instrumentaali, voisi mainiosti olla BST:n puhallinsektion aikaansaannos rytminvaihteluineen sekä sooloineen – hyvin laukkaa! Ehkäpä tämä näyte ilmentää parhaiten sekalaisen taustan omaavien soittajien vahvuuden: yksinkertainen teema saa hyvästä sovituksesta ja värikkäistä aineksista valoa ja varjoa, sävyjä ja syvyyttä. ”She” luiskahtaa lähelle ”Lemmenlaivaa”, mutta antaa toisaalta taas uuden ulottuvuuden. Ja vielä nimikappale ”Peace Before We Die”, tällä kuuntelukerralla tulkitsen kappaleessa ja jopa lauluäänessä hitusen Donny Hathawayta, saarnamiehen paatosta, hitaasti kasvavaa humaania sanomaa. Lopun gospelkuoro nostattaa henkeä.

En nyt sanoisi, että kyseessä on unohdettu aarre, mutta löydän kyllä Trumbon musiikista mielenkiintoisempia ja kunnianhimoisempia sävyjä kuin monen muun puhallinvetoisen poppoon poppituuttauksesta. Google kuiskaa lopuksi, että Trumbo siirtyi musiikillisen uransa (?) jälkeen hengellisen elämän pariin, hän menehtyi vuonna 2005. Saarnamiehen kuulee kyllä jo tällä levyllä.

James Trumbo: Peace Before We Die (Fantasy 8413, 1971). CD-julkaisuun en ole törmännyt, eBayssä kiekko silloin tällöin vilahtelee.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: